tiistai 30. elokuuta 2011

Amerikkaan menneitä

SukuForumille oli Kaisa Kyläkoski välittänyt tiedon ancestry.com:n 5.9 saakka vapaasti luettavissa olevista matkustajaluetteloista. Niinpä olen pari iltaa viettänyt niitä selaten. Yhden sukulaisen Kanadassa käynti on varmistunut. Hän meni sinne 1906 ja ilmeisestikin palasi takaisin 1908. Tuolta vuodelta löytyy riittävän yhdenmukainen nimi Britanian luettelosta, jonka mukaan hän on ollut tulossa Kanadasta Hankoon. Muuten olen käyttänyt tilaisuutta hyväkseni ja tallentanut kuvia itselleni sellaisten matkoista, joiden siirtolaisuus oli jo aiemmin tiedossa.

Olen myös harrastanut paikallishistoriaa etsimällä kahdenkin kylän siirtolaisiksi lähteneitä. Heistäkin useimmat olivat jo etukäteen tiedossa, mutta samalta matkustajaluettelon sivulta on löytynyt myös yksi, jonka valtameren takana käynnistä ei ollut aiemmin tietoa.

Luetteloista etsiminen on hiukan haasteellista, vaikka haku sinänsä toimii hyvin ja nopeasti. Oikeinkirjoitus aiheuttaa tiettyjä ongelmia. Jo luettelon alkuperäinen  kirjoittaja on voinut tehdä nimestä oman tulkintansa. Luultavasti matkustajan piti esittää lippunsa ja passinsa. Nämä kuitenkin olivat 1900-luvun alussa käsin kirjoitettuja. Kun nimiä on sitten siirretty tietokantaan, on tehty uusia tulkintoja. Esimerkiksi sukunimen alussa oleva iso I-kirjain on tulkittu ainakin kerran T-kirjaimeksi ja kerran S-kirjaimeksi. Luettelossa kirjain on alkuperäinen, joskin vähän epäselvä.

Sukunimien erilaisia vaihtoehtoja hakutoiminto ehdottaa aika mukavasti, tosin englanninkielinen (ilmeisesti) soundex-haku tuottaa joukkoon varsin eksoottisiakin vaihtoehtoja. Etunimen kohdalla taas ei voi tietää, onko käytetty suomalaista vai amerikkalaista muotoa. Juho oli ihan alkuperäisenä, mutta Taavetista oli tullut David. Kalle-nimisten kohdalla kannattaa hakea monilla vaihtoehdoilla: Kalle, Carl, Kaarlo, Charles...

Aiemmin olen hakenut siirtolaisista tietoa Ellis Islandin luetteloista, jotka ovat vapaasti käytettävissä. Siellä haku toimii myös suhteellisen hyvin. Sen sijaan Kanadaan muuttaneiden kohdalla  tietojen etsiminen ilmaisilta sivuilta on huomattavasti työläämpää. Pitää ensin etsiä Siirtolaisinstituutin sivuilta, millä laivalla siirtolainen on matkannut Kanadaan. Sen jälkeen Kanadan luetteloista pääsee selaamaan koko matkustajaluetteloa. Nimen perusteella ei pysty hakemaan. Parasta tuossa ancestryn tarjouksessa ovat itselleni Kanadan ja Bostonin tiedot.

Jossain vaiheessa jokin maksullisista palveluista laittoi vähäksi aikaa vuoden 1930 väestölaskentatiedot vapaaseen käyttöön. Niistä löytyi  mukavasti tietoa, mutta vain Yhdysvalloissa asuneista. Muistaakseni myös toisen maailmansodan aikaiset rekisteröintikortit olivat hetken käytettävissä. Jos ei halua maksaa amerikkalaisille yrityksille, pitää olla tarkkana, kun ilmaistarjouksia tulee. Tässä vielä linkki tietokantaan:

http://www.ancestry.com/s48771/t23428/ancestry.com/immigration_travel?o_iid=48771&o_lid=48771&o_sch=Web+Property



sunnuntai 28. elokuuta 2011

Aukkoja katsellen

Viime aikoina on eteen tullut monta seurakuntaa, jossa rippikirjat alkavat vasta 1730- tai 1740-luvulta. Joissakin on historiakirjoja (kastetut, vihityt, haudatut) aiemmalta ajalta, toisissa ei niitäkään. Silloin tekee mieli kurkistaa SAY:n (Suomen asutuksen yleisluettelo) puolelta apua. Kun sattuu tutkimuksen kannalta asumaan väärässä maakunnassa, ei kaikkia alkuperäisiä veroluetteloita viitsi tilata kaukolainaksi mikrofilmeinä. Toivottavasti niiden digitoiminen edistyy pian tuonne 1700-luvun puoliväliin. Sikäli kun olen Digitaaliarkistosta katsonut, menossa on 1600-luku minua kiinnostavilla paikkakunnilla.  

Veroluetteloissa ja niiden pohjalta tehdyssä SAY:ssa on yksi pulma 1700-luvun alussa. Se on tietysti isovihan aika. Melko säännönmukaisesti tiedot puuttuvat vuosilta 1713 – 1722. Muitakin yksittäisiä vuosia voi puuttua, tai sitten talo on ollut täysin veronmaksukyvytön. 

Otan keksityn esimerkin. 1700-luvun alkuvuosina talossa oli isäntänä Matti. Yhtään lasta hänelle ei ole merkitty, joten he ovat ilmeisesti olleet vielä pieniä. Seuraa isovihan aikainen katkos luetteloissa. Sitten 1720-luvulla isäntänä on Yrjö Matinpoika, joka sitten näkyy jo kirkollisissa lähteissäkin. Aika moni sukututkija näyttää kelpuuttavan sukutauluunsa molemmat ja jatkavan tyytyväisenä Mattia aikaisempiin isäntiin. Loppu tulee vasta, kun patronyymi ei enää sovi.

Mielestäni ongelmaksi tässä tulee se, että ollaan sukunimettömässä Länsi-Suomessa, jossa näitä Matti Yrjönpoikia ja Yrjö Matinpoikia oli joka kylässä, parhaissa useampiakin. Mitä takeita on, ettei talo ole saanut kokonaan uusia asukkaita vaikka naapurikylästä? Kastettujen luettelot – jos niitä on säilynyt – voivat kertoa tilanteesta jotakin. Jos lapsia syntyi aiemmalle isäntäparille tasaiseen tahtiin, he todennäköisesti asuivat talossa edelleen. Muuten pitäisi mielestäni hakea vahvistusta muista lähteistä, mikäli mahdollista. Tuomiokirjat tulevat ensimmäisenä mieleen. Ehkä tapahtui jotain sellaista, että tilan asukkaat joutuivat käräjille. Tahtovat vain olla melko koukeroista luettavaa nuo 1700-luvun alkupuolen käräjäpöytäkirjat, ainakin itselleni. 

Huolelliset paikallishistoriakirjojen tekijät kirjaavat tilojen isäntäluetteloihin sukulaisuuden näkyviin silloin, kun jostakin sellaisen saavat varmistetuksi. Muuten he tyytyvät pelkkiin nimiluetteloihin. Toivottavasti innokkaat sukunsa tutkijat muistavat myös miettiä asiaa.

perjantai 26. elokuuta 2011

Julkaistako vai eikö julkaista

Sukututkimuksessa löydettyjen tietojen julkaiseminen askarruttaa toisinaan. Tarkoitan nyt niin vanhoja tietoja, ettei julkaiseminen sinänsä loukkaa ketään. Sukukirjaa en ole ruvennut tekemään, mutta sukututkimussivut minullakin on verkossa, vaikka ne ovatkin viettäneet vähän hiljaiseloa viime aikoina.

Tuo sivujen päivittäminen on yksi syy miettiä tietojen julkaisemista. Perustiedot tietysti sivuilla on kunnossa, vaikka virheitäkin joskus paljastuu.  Jotta ihmiset jaksaisivat seurata sivustoa, pitäisi uusia tietoja jaksaa/muistaa lisätä sivuille suhteellisen usein. Jos suurempia kävijäjoukkoja tavoittelisi, pitäisi varmaan sisällyttää sivuille muutakin kuin tiukkaa asiaa. Aiemmin puheena olleet vanhat lehtijutut voisivat olla sellaista kiinnostavaa luettavaa, joka saisi ainakin sukulaiset käymään sivustolla.

Tästä päästäänkin kysymykseen, ketä varten sukututkimussivut on tehty.  Jos tekee ne muita sukututkijoita varten, pitäisi sivujen sisältää tiukkaa asiaa. Syntymä- ja kuolinajat pitäisi kirjata päivän tarkkuudella. Sukutauluja kannattaisi laittaa paljon. Sukulaisia varten tehdyt sivut taas voisivat olla viihteellisemmät. Enemmän tarinoita, vähemmän päivämääriä. Omat sivuni taitavat olla jonkinlainen kompromissi näiden kahden välillä.

Käykö sivuja sitten kukaan katsomassa? En tiedä, en ole halunnut laittaa sivustolle kävijälaskuria, koska se ei mielestäni sovi sivujen ilmeeseen. Joitakin yhteydenottoja on tullut sähköpostiin. Toisen sukututkijan kanssa olemme pohtineet kaukaisen esi-isän kummallista katoamista kylästä. Keskustelu oli hyvin mielenkiintoinen. Joku etäsukulainen (ei sukututkija) on ottanut yhteyttä ja kysellyt lisätietoja. Jotain olen osannutkin kertoa.

Aion edelleenkin pitää sivut verkossa. Toivon, että saan niiden kautta yhteyksiä etäsukulaisiin, ja sitä kautta vauhtia jälkipolvitutkimuksiin. Lisäksi joskus tulee hyvin ylimalkaisia kyselyjä suvusta. Kyselijä ei välttämättä kerro, miksi tietoja etsii. Silloin on helppo laittaa vastaukseksi linkki sivuille. Ole hyvä, siellä on tietoa ihan julkisuudessa. 

 Näistäkin yli sata vuotta sitten eläneistä kerrotaan verkossa

keskiviikko 24. elokuuta 2011

Tampereen seutuja

Olen lueskellut yhtä sukuhaaraa tutkiessani Harjun, Ylöjärven ja Pirkkalan rippi- ja historiakirjoja. Näistähän Pirkkala on vanha emäseurakunta, muut kaksi sen kappeliseurakuntia. Kun Ylöjärven kappeliseurakunta muodostettiin, joitakin osia Harjun seurakunnasta liitettiin siihen. Niinpä Harjun Pohjankylässä asuneet sukulaiseni "muuttavat" yhtäkkiä Ylöjärven puolelle.

Seurakunnat vilisevät tuttuja nimiä: nykyisen Tampereen kaupunginosia. Aiemmin täyttä maaseutua. On Lielahtea, Pispalaa, Raholaa ja Kaarlaa. Myös Nokialta tuttuja alueita pääsee tutkimaan: Kankaantaka taloineen esiintyy rippikirjoissa, Wiikin kartano samoin. Pispalan historia on kaikille tuttu jo Lauri Viidan teoksista. Muiden kohdalla kehitys lienee ollut samantapainen. Asutus on levittäytynyt kartanoiden ja tilojen maille. Myös teollisuutta on syntynyt. Tampereen kaupunki osti Lielahden kartanon muistaakseni 1910. 

Kun noilla seuduilla ajelee, ei juuri tule ajatelleeksi, mitä siellä on ollut 200 vuotta sitten. Lielahden kauppojen keskittymä ei ole ollut siinä aina. Onko sillä kohtaa ollut metsää vai kartanon peltoja, sitä en tiedä. Sukulaiseni ovat kuitenkin niillä main torpissa asuneet ja kartanossa palvelleet renkeinä ja piikoina. 

 Lähde: Kalmbergin kartasto R III : List 8, www.vanhakartta.fi



maanantai 22. elokuuta 2011

Henkilökemiaa?

Törmäsin sanaan taas tässä yhtenä päivänä. Hiukan se ilmaisuna minua kiusaa: kun aineet reagoivat keskenään, ne noudattavat reaktioissaan tarkkoja lainalaisuuksia. Meillä ihmisillä tulisi olla enemmän mahdollisuuksia säädellä omia reaktioitamme. Kemiaahan sekin toki on, mutta paljon monimutkaisempaa.

Erityisesti minua kiusaa sanan käyttö siinä merkityksessä, että koska en tykkää sinusta, ei minun myöskään tarvitse käyttäytyä hyvin sinua kohtaan.  Tavallaan sallitaan itselle huono käytös, jos joku ei miellytä. Siirretään ongelma sille toiselle: sinussa täytyy olla jotain vikaa, kun minä käyttäydyn sinua kohtaan näin. Hokkuspokkus: henkilökemiaa!

Kokonaan eri asia on se, että yhden kanssa yhteistyö sujuu paremmin kuin toisen kanssa. Puhuisin mieluummin siitä, että asenteet, arvot ja parhaimmillaan tapa ajatella ovat samanlaisia.  Silti muidenkin kanssa on tultava toimeen, tai ainakin käyttäydyttävä heitä kohtaan asiallisesti.

Arvasitte oikein, kouluun tämä juttu liittyi. Mutta myös meidän aikuisten maailmaan.





lauantai 20. elokuuta 2011

Taulu herätti muistoja

Kävin perjantaina marketissa ostoksilla. Liikkeen sisääntuloaulassa oli taulumyynti. Vilkaisin vain ohimennen töitä, jotka eivät vaikuttaneet kiinnostavilta. Kun olin lähdössä pois, oli taulumyyjä esittelemässä yhtä taulua jollekin. Katsoin sitä ja yhtäkkiä lapsuusmuistot tulvahtivat voimakkaina esille.



Taulu esitti miestä, joka kyntää hevosella. Ohjakset olivat miehen olkapäiden ympärillä, kuten yksinkynnössä kai pitää olla, että pystyy ohjaamaan auraa. Taulu ei ollut mitenkään loistavasti maalattu, enkä jäänyt kysymään sen hintaa.

Lähdin kotiin muistellen, miten hevosella vielä 50-luvulla tehtiin kaikki maatilan työt. Suuremmilla tiloilla toki oli jo traktoreita, mutta pientilalliset käyttivät hevosvoimaa. Hevonen veti kylvökonetta, niittokonetta, haravakonetta sekä kärryjä ja rekeä tietenkin. Myös äkeen ja unkan eteen se valjastettiin. Taisipa olla hevosvetoinen perunannostokonekin. Joistakin laitteista oli olemassa kahdelle hevoselle tarkoitetut versiot, mutta yhdelläkin pientilallinen pärjäsi.



Perjantai-iltapäivän kiireen ja hälinän keskellä mieleeni tulvahti tuonaikainen verkkainen elämänmeno. En haikaile takaisin lapsuuteen. Moni asia on nyt paremmin. Jotain juhlavaa kuitenkin kyntömiehessä oli, vaikka kovaa työtähän hän teki auran perässä kävellessään. Hän oli jotenkin lähempänä luontoa ja myös sen armoilla paljon enemmän kuin me nykypäivän ihmiset.

torstai 18. elokuuta 2011

Vanhat lehdet kertovat

Olen käyttänyt vanhoja sanomalehtiä lähteinä sukututkimusta tehdessäni. Niistä löytää myös paikallishistorian kannalta mielenkiintoisia juttuja. Luotettavuudeltaan lehtijutut eivät ole kirkonkirjojen luokkaa. Virheitä toki voi olla. Myös samannimiset henkilöt voivat aiheuttaa hämminkiä.

Vanhoja sanomalehtiä on kiitettävästi digitoitu Historialliseen sanomalehtikirjastoon. Verkossa vapaasti luettavissa ovat jo vuoden 1910 numerot. Joidenkin lehtien osalta vapaakappalekirjastoissa pääsee vähän pitemmällekin. Niissä voi myös lukea monia aikakauslehtiä lähes nykypäivään saakka. Lisäksi luettavana on joukko lehtiä, joiden olemassaolosta en ole aiemmin tiennyt mitään. Historiallisen sanomalehtikirjaston suuri etu on hakutoiminto. Kaikkia lehtiä ei ikinä ehtisi selaamaan, mutta hakusanoja vaihtelemalla voi tehdä löytöjä nopeasti. Hakusanoja kannattaa vaihdella, toiminto ei aina löydä haettua ilmaisua. Se on aika luonnollista, kun pränttiä on niin monenlaista.

Sukulaiseni ovat kuitenkin olleet niin vaatimattomia persoonia, että aika harvakseltaan heistä löytyy osumia lehdistä noin varhaisilta ajoilta. Siksi olen lukenut mikrofilmiltä paikallislehtiä. Paikallislehtiä siksi, että sanomalehden jokaisen numeron lukeminen on lähes ylivoimainen tehtävä. Erityisen antoisia ovat 20- ja 30-lukujen paikallislehdet. Tuolloin ei tietosuojasta välitetty. Erilaiset tappelunnujakat, pontikan valmistukset ja viinan myynnit on selvitetty tarkasti asianosaisten nimet mainiten. Näitä juttuja on sekä erillisinä uutisina että käräjäuutisten yhteydessä. Myös kirkolliset uutiset ilmestyivät paikallislehtiin näihin aikoihin. Monen sukulaisen avioitumisen olen löytänyt niistä. Päivämäärän tarkkuudella tietoa ei saa, mutta vuosiluku selviää.

Lehtijutut täydentävät sukutukijan kuvaa siitä, millaista hänen sukulaisensa elämä oli. Jos tämän riihi paloi tai hän löi metsätöissä ollessaan kirveellä jalkaansa, aiheutui hänelle taloudellisia huolia. Alkoholi teetätti välillä hölmöilyjä. Ja minkähän takia sukulainen myi hevosensa? Oliko hän rahapulassa vai oliko hänellä niitä useampia? Kuolinilmoituksissa näkyy usein aito suru, vaikka kaikki rakastavat aviopuolisot ja lastensa hellät äidit tai isät eivät tainneet käytännössä ihan niin rakastettuja olla kuin ilmoitukseen oli tapana kirjoittaa. Syntymäpäiväjutuissa sankaria yleensä kehutaan, mutta voi niissä piillä jokin tiedonmurunenkin.

tiistai 16. elokuuta 2011

Röyhkeydellä pärjää?

Ehkä tämä on ikäpolvikysymys, ehkä käytöstavat vain muuttuvat aikojen saatossa. Minusta kuitenkin tuntuu, että tahallisen röyhkeään käytökseen törmää yhä useammin. Siihen eivät syyllisty vain lapset ja nuoret, yhtä usein röyhkimykset ovat aikuisia.

Liikenteessä tämä näkyy niin, että säännöistä tai muiden turvallisuudesta ei välitetä. Ohi pitää päästä, väistäkää te muut. Sen jälkeen toisen keulaa viistäen takaisin omalle kaistalle ja liittymästä pois moottoritieltä.

Yleisötilaisuuksissa, kuten urheilukilpailuissa ajatellaan, että lipun hintaan kuuluu oikeus huutaa törkeyksiä. Viis siitä, jos lähistöllä on pikkulapsia.  Esimerkkejä löytää lisää, kun katselee ympärilleen siellä, missä ihmiset liikkuvat.

Koulussa nirppanokat venyvät sanomaan ”Sorry”, kun heitä nuhtelee huonosta käytöksestä. Kaikesta kuitenkin näkee, etteivät asianomaiset ole ollenkaan pahoillaan aiheuttamastaan häiriöstä. 

Nämä röyhkeät tapaukset eivät useinkaan ole mitään huono-osaisia. Älynlahjojakin heille on suotu vähintään keskitasoisesti. Hyvät tavat ovat tiedossa, mutta eivät välttämättä käytössä.

Kuinka paljon röyhkeyttä pärjääminen nyky-yhteiskunnassa sitten vaatii? Huipulle pääsemiseen varmaan tarvitaan tiettyä häikäilemättömyyttä. Luultavasti parhaiten menestyvät ne, jotka osaavat taitavasti peittää tämän ominaisuutensa. 

Varmaankin olen vanhanaikainen, kun ajattelen, että puolensa pitäminen ja röyhkeys ovat kaksi eri asiaa. Toivon myös, että röyhkeys jossakin tilanteessa kostautuu.

sunnuntai 14. elokuuta 2011

Naapurintädin pitsiä

En ole mikään käsityöihminen. Osaan kyllä tehdä kaikenlaista, mutta kärsivällisyyteni ei tahdo riittää pidempiin projekteihin sillä saralla. Nyt innostuin järjestämään käsityökoriani (sellainen minulla kuitenkin on), jossa langat, puikot ja virkkuukoukut muodostivat suloisen sekamelskan.

Vastaan tuli rullalle kiedottua pitsiä. Se on Naapurintädin minulle antama, joskus 40 vuotta sitten. Hän varmaan ajatteli, että käyttäisin sitä lakanaan tai tyynyliinoihin. Meillä ei kuitenkaan ole pitsilakanoiden välissä nukuttu.



Pitsikäärö tulee aina joskus esiin, vuosien mittaan olen siihen törmännyt useamman kerran. Silloin muistan aina Naapurintädin. Hän oli taitava käsityöihminen. Hän virkkasi elämänsä aikana varmaan kilometreittäin pitsiä.  Lisäksi hän teki virkkaamalla pieniä liinoja, ja vähän isompiakin. Niitäkin minulla on muutama kappale. Ne ovat käytössä.

Naapurintäti oli myös melkoinen paikallishistorian tietovarasto. Hän oli koko ikänsä asunut samassa kylässä ja tiesi ja tunsi sen ihmiset tarkkaan. Pikkutyttönä hän oli tarkasti kuunnellut mummonsa kertomuksia. Muistan lapsuudesta monet jutut, jotka hän kertoi kyläläisistä, jotka olivat eläneet ennen minun aikaani. Hän ei juorunnut, eikä jutuissa ollut mitään ilkeää pohjavirettä. Enemmänkin ne olivat sellaista ihmettelyä siitä, mitä kaikkea elämässä voi sattua. Haastattelin häntä, kun hän oli jo liki yhdeksänkymppinen. Edelleen hänellä olivat vanhat asiat kirkkaasti mielessä.

En tiedä, löydänkö pitsikäärölle mitään käyttöä. Jos joskus saan lapsenlapsia, teetän jotain ihanaa, johon upotetaan Naapurintädin pitsi.


perjantai 12. elokuuta 2011

Rikollisia

Kun olen sukulaisteni vaiheita selvitellyt, olen miettinyt, tuleeko vastaan joku pahempaan rikokseen syyllistynyt. ”Normaalit” juopumus sekä laiton viinan myynti ja valmistus esiintyvät varmaan kaikissa suvuissa ainakin jossain määrin. Ainakaan toistaiseksi ei ole löytynyt yhtään murhaajaa.

Yksi esi-isäni syyllistyi nälkävuosina asiakirjan väärennökseen. Hän väärensi takaajan ja todistajien puumerkit saadakseen lainamakasiinista viljaa. Hän jäi kiinni, kun ei pystynyt maksamaan lainaansa takaisin. Juttu eteni hovioikeuteen saakka. Tilasin pöytäkirjoista kopiot itselleni. Mielenkiintoista on, että hän oli myös kirjoittanut nimet lomakkeeseen. Pöytäkirjoissa ei ainakaan mainita muuta kirjoittajaa. Kansanihmisetkin - ainakin osa heistä - ilmeisesti osasivat hiukan kirjoittaa jo tuohon aikaan. En usko, että torppari oli mitään koulua käynyt.

 Väärentäjän oma puumerkki

Hiljattain törmäsin vanhassa lehtijutussa oikeudenkäyntiin, jossa sukulaiseni oli syytettynä lapsenraiskauksesta. Nykyään tekoa olisi sanottu seksuaaliseksi hyväksikäytöksi. Tuomiota ei todisteiden puutteessa tullut. Jutun perusteella jäi epäselväksi, oliko syytetty vain humalapäissään sekoillut vai oliko hänellä ollut pahat aikeet. Siinäkin tapauksessa teko jäi onneksi yrityksen asteelle. Ilkeältä juttu tuntui, vaikka kyseessä ei esi-isä ollutkaan.

Muutama sukulainen on kadonnut sillä tavalla, että rippikirjoissa on tuomioon viittaava merkintä, mutta ei tietoa, mihin asianomainen on joutunut.  Hekään eivät ole suoraan esipolvia, mutta aion silti vielä yrittää selvittää, mitä he ovat tehneet. 

Joskus sukututkimuksen alkuvaiheessa ajattelin, että rikollinen esi-isä voisi olla jotenkin jännittäväkin. Nämä ajatukset karisivat kun luin edellä mainittuja pöytäkirjoja. Nälkävuosien ahdingossa ei ollut mitään hohtoa. Muutenkin luulen, ettei rikollisen ”profiili” ole kovin paljon vuosisatojen mittaan muuttunut. Usein kyseessä oli ja on melko onneton, alkoholisoitunut tapaus.

keskiviikko 10. elokuuta 2011

Liioiteltua tietosuojaa

Halusin tarkistaa erään kuolemantapauksen tiedot Suoniemen seurakunnan haudattujen luettelosta vuodelta 1846. Lupaavasti aineisto näytti löytyvänkin Digitaaliarkistosta vuosilta 1825 – 1890. Mutta linkin klikkaaminen tuotti tekstin: ” Aineisto on käyttörajoitettua ja on katsottavissa arkistolaitoksen sisäverkosta kirjautumalla. Pääsy edellyttää tunnusten ja tarvittaessa käyttöluvan anomista arkistolaitoksen tutkijasaleissa.”

Olen tietysti lukenut tästä jo aiemmin esimerkiksi SukuForumilta. Silti on mielestäni vähintäänkin liioiteltua tietosuojan kannalta, että 121 vuotta ja sitä vanhemman aineiston käyttö on rajoitettu näin. Varsinkin, kun kyseessä on haudattujen luettelo. Jos halutaan pitää tiukasti kiinni 125 vuoden aikarajasta, olisi luettelon voinut jakaa osiin.

Valitan tästä enemmänkin periaatteesta. Asun parin kilometrin päässä maakunta-arkistosta, joten sinne meneminen ei ole mitenkään hankalaa, paitsi aukioloaikojen puolesta toisinaan. Mikrokortilta saanen edelleen vapaasti katsoa vuoden 1846 tietoja.

Arkistoaineiston digitointi on mielestäni todella hienoa. Tuo tietosuoja vain on tulkittu niin tiukasti, ettei se kaikissa kohdin ole järkevää. Vika ei mitenkään ole arkistolaitoksen, vaan lainlaatijoiden ja tulkitsijoiden. Arkistolaitos mielestäni yrittää palvella sukututkijaakin parhaansa mukaan.

Olen ollut havaitsevinani, että silloinkin, kun jokin aineisto on lähtökohtaisesti julkista, saattaa siitä löytää melko yksityiskohtaisia – joskus jopa arkaluonteisia -  tietoja elossa olevista ihmisistä. En nyt mainitse tähän mitään esimerkkiä, ettei joku keksi viedä sitäkin piiloon tutkijoilta. Pointtini on, että jos tällaisessa luotetaan tutkijan vastuuseen aineiston julkaisemisesta, miksei sitä voida tehdä myös vaikka kirkonkirjojen osalta.

Toisaalta ei käy kieltäminen, etteikö uteliaisuus vaivaa joitakin ihmisiä. Kuitenkin kuvittelisin, että jonkinlainen tunnistautuminen tai rekisteröityminen karsisi enemmistön näistä, jotka hakisivat tietoa naapureistaan.  Siispä toivoisin, että yli 50 vuotta vanhan aineiston saisi käyttöönsä arkistossa rekisteröitymisen jälkeen ja yli 100 vuotta vanhaa materiaalia voisi tutkia vapaasti verkossa. Sarjassamme hurskaita toiveita…

maanantai 8. elokuuta 2011

Oriveden pähkäilyä edelleen

Oriveden varhaisimmassa rippikirjassa on Koivuniemen Isoperällä (myös nimellä Isoperhe) isäntänä Kaappo Mikonpoika, joka syntyi 1734 Mikko Antinpojan ja Maria Simontyttären lapsena.  Tuo rippikirja ei ole kovin varhainen, se alkaa Koivuniemen osalta vuodesta 1785, muutenkin vuotta 1780 aiemmat rippikirjat ovat tuhoutuneet. Sen sijaan kastettujen, vihittyjen ja haudattujen luetteloita on olemassa suunnilleen vuodesta 1695 lähtien.  Tämä tuottaa Kaaposta taaksepäin mentäessä tiettyjä haasteita. Mikko Antinpojan syntymä on kuitenkin kirjattu, hän syntyi 18.9.1698 Koivuniemessä Antti Klemetinpojan ja Maria Eskontyttären ensimmäisenä luetteloista löytyvänä lapsena. Tämä merkintä pelastaa paljon ajassa taaksepäin pyrittäessä. Häiritsevää tosin on, että Mikko on kuollessaan 1777 saanut patronyymikseen Rekonpoika, vaikka hän noissa historiakirjoissa (kastetut, vihityt, haudatut) esiintyykin Antinpoikana. Olisiko hänen poikansa Reko kenties kuollut samoihin aikoihin?

Kun rippikirjoja ei ole käytettävissä, tulee yleensä katsottua SAY:a. Sieltä löytyy Mikko Koivuniemen Isoperän isäntänä vuodesta 1730 lähtien.  Jos edellinen isäntä olisi Antti Klemetinpoika, olisi kaikki kunnossa. Näin ei kuitenkaan ole, välissä vuosina 1722 – 1729 on Klemetti Antinpoika. Varmaankin Mikon veli, mutta siitä ei ole mitään dokumenttia kirkollisissa lähteissä, mikä tarkoittaa sitä, että hänen on täytynyt syntyä viimeistään 1694. Jos nyt sitten vuosien 1695 – 1697 kastettujen luettelot ovat täydelliset, miltä ne kyllä päällisin puolin näyttävät.  Antinpoikia oli tuohon aikaan paljon, ja se hiukan häiritsee minua. 
 
Tilannetta pahentaa vielä se, että edeltävien vuosien, isovihan ajan, veroluettelot ilmeisesti puuttuvat kokonaan, koska SAY:ssa on pelkkää tyhjää vuosina 1713 – 1721. Antti Klemetinpojan merkinnät löytyvät sitten vuosilta 1695 – 1702, 1704 ja 1709 – 1712. Perhe kuitenkin asui Koivuniemessä ja lapsia syntyi tasaiseen tahtiin vuosina 1698 – 1721. Mikä sitten sai Antin luopumaan isännyydestä ensin Klemetin ja tämän kuoltua Mikon hyväksi, kun hän kuitenkin oli elossa vuoteen 1742 saakka?

Avoimia kysymyksiä selvitettäväksi on paljon. Lisätietoja voisi löytyä alkuperäisistä veroluetteloista. Jospa SAY:n kirjaajalta olisi jäänyt jokin merkintä puuttumaan. Ymmärtääkseni tuon ajan maakirjoja tai henkikirjoja ei ole vielä digitoitu, joten ne pitäisi kaukolainata mikrofilmeinä. Tuomiokirjat voisivat myös kertoa sukulaisuussuhteista. Niiden lukemiseen tarvitsen kuitenkin vielä harjoitusta. Ihan ensimmäiseksi taidan lainata Oriveden historiasta kertovan kirjan. Luulen, että siinä on isäntäluetteloita. Olen nimittäin sellaisen saanut eräältä sukututkijalta joskus vuosia sitten, mutta hän ei kertonut lähteitään tarkemmin enkä tuolloin itse ymmärtänyt kysyä.

Tämä sukututkimus on melkoista salapoliisityötä toisinaan. Mutta kiehtovaa!