keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Haanpääläinen maisema

Olen ruvennut kutsumaan tällaisen tihkusateisen harmaan syyspäivän pohjoispohjalaista maisemaa haanpääläiseksi. Ehkä teen kirjailijalle vääryyttä. Siitä on aika kauan, kun olen hänen tuotantoaan lukenut. Mielestäni hänen kertomuksissaan joku pieneläjä tai kulkumies kävelee tietä pitkin tällaisessa maisemassa.

Kuvitellaan nykyisen asfalttitien paikalle kapea ja mutkitteleva hiekkatie, peltoaukeat vähän pienemmiksi, suo tietä reunustamaan ja välillä harmaita mökkejä metsänreunaan. Parhaimmillaan tie kulkee jokimaisemassa, mutta sitäkään ei viitsi sateessa jäädä ihastelemaan. 

Toisin kuin tämän päivän kulkijaa, saattoi  entistä taivaltajaa vaivata vilu ja nälkä. Ehkä aika oli huono, töitä ei ollut tarjolla. Mökistä oli jauhot lopussa ja piti mennä pyytämään köyhäinhoidolta lappua, jolla niitä saisi lisää. Tienvarren taloissakaan ei kulkumiestä kestitty. 

Oliko syysmaisema kotiseudullani sitten lempeämpi? Ei oikeastaan. Yhtä rapainen oli tie, samalla tavalla oli köyhän nöyrryttävä pyytämään apua perheelleen, jos leipä oli lopussa. Korkeuserot antoivat vaihtelua maisemaan. Peltoaukeat olivat vähän isompia, vauraita taloja hiukan useampia. Lohduttiko se syksyistä kulkijaa, kukapa tietää.





maanantai 28. marraskuuta 2011

Miten lesket pärjäsivät?

Ametsapuro sivusi blogissaan kysymystä, miten leski sai elantonsa miehensä kuoleman jälkeen. Rupesin itsekin miettimään asiaa. Tässä muutamia ajatuksia ihan oman aineistoni pohjalta. Liikun edelleen tavallisen maalaiskansan parissa. Juurissani ei ole aatelisia, papistoa tai kaupunkien porvaristoa.

Ylivoimaisesti suosituin tapa selviytyä tilanteesta oli avioitua nopeasti uudelleen. Töitä oli paljon eikä nainen pienten lasten kanssa niistä oikein yksin selviytynyt. Vauraaseen taloon tai torppaan tulijoita riitti. Koska kuolleisuus nuoremmankin väen keskuudessa oli suurta, oli leskiä paljon.Yhteinen intressi toisen lesken kanssa löytyi helposti: naisleski sai elättäjän, mies taas lapsilleen hoitajan. Torpparin leskelle uudeksi puolisoksi saattoi haluta myös renki, joka tahtoi oman katon alle. 

Saattoihan uusissa liitoissa romantiikkakin kukkia, mutta kyllä ne niin nopeasti usein solmittiin, että taloudelliset näkökohdat varmaan painoivat paljon. Puhemiehiä käytettiin sopivan kumppanin etsinnässä. 

Parhaassa asemassa olivat puolison kuoleman jälkeen ne lesket, joiden lapset olivat varttuneet jo isoiksi. Jos he pystyivät ottamaan vastuulleen tilan tai torpan hoidon, saattoi leski jäädä eläkeläiseksi taloon. Silloin hän voi päättää, halusiko vielä avioitua vai elelikö mieluummin leskenä lopun ikäänsä.

Oli sitten niitäkin naisia, joille puolison kuoleman jälkeen alkoi syntyä aviottomia lapsia. Rippikirjaan tuli merkintä Qp. He olivat valinneet toisen tavan elättää itsensä. Vanhemmiten seurauksena oli yleensä ruodille joutuminen. 

Ei ollut naisen elämä helppoa ennen. Jos ei itse kuollut lapsivuoteeseen, joutui ehkä katselemaan pariakin juopottelevaa miestä elämänsä aikana ja toivomaan, että elantoa riittäisi koko lapsikatraalle. Ellei oma jälkikasvu pystynyt huolehtimaan vanhasta äidistään, joutui viettämään viimeiset vuotensa toisten nurkissa. 

lauantai 26. marraskuuta 2011

Samannimiset

Ennen vanhaan oli kovin tavallista, että kuolleen lapsen nimi annettiin myöhemmin syntyneelle. Niinpä samassa perheessä saattoi olla kolmekin Anna-nimistä lasta. Aiemmin en ole törmännyt tapaukseen, että elossa olleen lapsen nimi olisi annettu uudestaan. Nytkin epäilen, että jossakin on virhe.

Tottijärven Pajulahden Pajukannan isännälle Niilo Laurinpojalle ja hänen vaimolleen Anna Erkintyttärelle syntyi 1717 tytär Anna. Hän oli toinen kaksosista, veli Niilo kuoli parin viikon ikäisenä. Anna varttui aikuiseksi ja avioitui Mikko Paavonpojan kanssa. Heistä tuli myöhemmin Pajulahden Klemolan isäntä ja emäntä. Anna kuoli 1761.

Anna Erkintytär kuoli 1743 ja Niilo avioitui toistamiseen. Nyt puoliso oli Marketta Heikintytär, nähtävästi Suoniemeltä. Uusi puoliso oli parikymmentä vuotta miestään nuorempi. Heille syntyi 1752 Anna. Ehkä toinen avioliitto mahdollisti saman nimen käytön. Hiukan oudolta se kuitenkin tuntuu.



torstai 24. marraskuuta 2011

Lähiruokaa

Kun olin lapsi, meille otettiin aina kesäksi porsas. Se oli melkein lemmikkinä, rapsuttelimme sitä ja juttelimme sille. Possu tuntui kovasti kiintyvän meihin lapsiin ja otti meidät aina tyytyväisenä vastaan, kun menimme sitä katsomaan.

Syksyllä alkoi koulu ja jo isoksi kasvanut porsas vähän unohtui. Sitten jonakin päivänä, kun ilmat olivat viilenneet, sika pääsi hengestään. Kun tulimme koulusta, se roikkui pihalla ylös vedettynä. Toki tiesimme etukäteen, että niin tulisi käymään. Tuntui silti hiukan surulliselta.

Siasta käytettiin miltei kaikki hyväksi. Lihat suolattiin ja niitä syötiin pitkin talvea. Kinkkua tietysti oli jouluna ja riitti sitä evääksi pitkälti joulun jälkeenkin. Teurastettaessa laskettiin veri ja siitä tehtiin verilettuja. Päästä ja joistakin muista osista (?) tehtiin sylttyä. Saippuaa ei sentään enää kotona valmistettu.

Nykyisin syön aika harvoin sianlihaa. Tuntuu, että kiintiö tuli täyteen noina lapsuuden talvina. Muistin taas lapsuuteni possut, kun televisiossa oli juttua kalasta, jota kuljetellaan ympäri maailmaa. Viedään Kiinaan käsiteltäväksi ja tuodaan taas Eurooppaan - ilmeisesti Suomeenkin - myytäväksi. En kyllä halua sellaista kalaa lautaselleni. Parempi se entisaikojen yksitoikkoiseksi käynyt possukin, joka sentään oli todellista lähiruokaa.



tiistai 22. marraskuuta 2011

Kaunokirjoitusta

Aika moni meistä hiukan vanhemmista varmaan muistaa, kun mustekynää pulloon välillä kastaen kirjoitettiin vihkoon kaunokirjoitustunnilla. Muistikuva ei ole kovin mukava. Yleensä, kun oli saanut aikaan sivun kauniisti kirjoitettua tekstiä, tipahti sivun alareunaan ruma mustetahra. Ehkä olin vain kömpelö. Näkyy tahroja tosin syntyneen virallisemmillekin kirjureille vanhoihin asiakirjoihin. Joka tapauksessa muistan mieluusti siirtyneeni kuulakärkikynän käyttäjäksi 60-luvulla. Täytekynästäkään en ole koskaan oikein välittänyt, vaikka ne esineinä ovat komeampia kuin kuulakärkikynät.

 Enpä haluaisi näillä ruveta enää kirjoittamaan

Myös tyyppikirjaimet ovat muuttuneet paljon. Minun piti alkaa tekstata töissä, kun lapset eivät enää saaneet selvää käsialastani. Muutos taisi näkyä kymmenkunta vuotta sitten. Aikani jaksoin patistaa lapsia kirjoittamaan kaunolla muistiinpanonsa ja  koevastauksensa, koska se oli mielestäni nopeampi tapa kirjoittaa. Sekään ei enää tunnu pitävän paikkaansa. Nykyiset tyyppikirjaimet ovat kovin lähellä tekstausta ja niiden toisiinsa sitominen käy vähän miten sattuu. Kunhan jollakin tavalla kirjoittavat luettavaa tekstiä.

Laitan tähän muutaman käsialanäytteen. Ne ovat peräisin vihosta, johon sen omistaja ja muutamat muutkin ovat kirjoittaneet tunnettujen laulujen sanoja muistiin. Vanhimmat tekstit ovat 40-luvulta. Kuinkahan kauan menee ennen  kuin näitä ruvetaan pitämään vanhoina käsialoina, joita läheskään kaikki eivät osaa lukea?



40-luvun tekstiä. Käsiala on melko persoonallinen, ehkä vaikealukuinenkin.


40-luvulta tämäkin, mutta lähempänä tyyppikirjaimia


Lapsen kirjoitusta 60-luvulta

sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Nimien suomentamisesta

SukuForumilla on käyty taas keskustelua etunimien suomentamisesta. Perinteisesti siihen on ollut kaksi tiukkaa linjaa: Osa on sitä mieltä, että on käytettävä kastettujen luetteloon merkittyä nimeä, toiset taas katsovat, että nimien tulee olla kielialueen mukaisia. Sitten on vielä niitä, jotka merkitsevät useampia nimiversioita esimerkiksi sulkeita käyttäen.

Itse olen suomentamisen kannalla silloin, kun ollaan yksikielisellä kielialueella tavallisen kansan parissa. Ongelmia siihen kyllä liittyy. Niistä kirjoitin aiemmassa tekstissäni. Kun oma sukuni on länsisuomalaista, pyrin käyttämään läntistä versiota nimestä. Juho on lähempänä oikeata kuin Johan, vaikka henkilöä sitten olisi sanottukin Juhaksi tai Jussiksi. 

Olisi mielenkiintoista tietää, mitä pappi mahtoi sanoa lasta kastaessaan. Jos olen oikein ymmärtänyt, suoritettiin kirkolliset toimitukset kuitenkin suomeksi suomenkielisillä alueilla. Kastoiko hän lapsen Andersiksi vai Antiksi? Vanhoissa hautakivissä näkee joskus, että ikänsä Juhona tai Kallena kulkenut onkin kuollessaan muuttunut Johaniksi tai Karliksi. Tavallinen ihminenkin tarvitsi joskus muuttaessaan muuttokirjaa tai perukirjaa varten virkatodistusta, joten virallisista nimistä varmaan oltiin selvillä. Ehkä ne kuolemanhetkellä tuntuivat juhlavammilta.

Suomenkielellä kirjoitetut perukirjatkaan eivät tuo selkoa käytettyihin nimiin. Vappu-nimen löysin yhdestä perukirjasta, mutta muuten tuntuu, että nimet on kirjoitettu virkatodistuksen pohjalta. Johanintyttäriä ja muita puoliruotsalaisuuksia vilisee niissä. Edelleenkin on siis pakko turvautua omaan järkeensä.

perjantai 18. marraskuuta 2011

Se 7.mäs päivä

Olen jatkanut tutkimusretkiäni perukirjojen parissa Digitaaliarkistossa. Samalla, kun olen pitänyt silmällä mahdollisia sukulaisia, olen myös ihan huvikseni katsellut perukirjoissa käytettyä suomen kieltä 1800-luvun puolivälistä. Laitan tähän pari näytettä, molemmat siis peräisin Digitaaliarkistosta. Ensimmäinen on Laviasta, toinen Mouhijärveltä.





Kummassakin näkyy selkeästi ruotsinkielinen pohjateksti, joka on aika hauskalla tavalla kääntynyt suomeksi. Määrätty artikkelikin on käännetty. Erilaiset ruotsin prepositiot (av, över, på) korvataan nykyisestä poikkeavalla tavalla suomen sijamuodoilla. Yllättävää on, ettei holhooja-sanaa ole käytetty, vaan förmyndare-sanan erilaisia väännöksiä näkee monissa perukirjoissa. Myös nimien kirjoittaminen on kovasti vaihdellut. Kummankaan tekstin laatijan asema ei selviä. Toinen käytti ruotsinkielistä sukunimeä, toisen allekirjoitus viittaa pikemminkin taloon tai torppaan.

keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Perukirjoja

Vietin eilisen illan tutkimalla muutaman seurakunnan arkistoissa säilyneitä perukirjoja. Lähdin etsimään tietoa erään tutkimuskohteen vaiheista hänen vanhempiensa perukirjoista. Sellaisia ei kuitenkaan löytynyt. Näyttäisikin siltä, että seurakuntien arkistoissa on lähinnä säilynyt niiden perukirjoja, jotka ovat avioituneet pian uudestaan puolisonsa kuoleman jälkeen. Ilmeisesti ennen uutta avioliittoa piti esittää perukirja, josta näkyi, että kuolinpesä oli selvitetty. 

Rupesin sitten miettimään perukirjoituskäytäntöä yleisemminkin. Ilmeisesti pesänselvitys oli ainakin periaatteessa pakollinen. Jos omaisuutta ei ollut ollenkaan, ei varmaan kukaan ihmeemmin perukirjaa kysellyt ellei uutta avioliittoa oltu  solmimassa. Tosin ruotivaivaisten jälkeenkin on perukirjoitus joskus tehty. Mahdollisesti jokin säädös vaati viimeksi häntä pitänyttä taloa näin tekemään. Perukirjan puuttuminen vielä 1900-luvulla kuolleilta henkilöiltäkin saattaa tietenkin selittyä sillä, ettei se ole säilynyt. 

Pesänselvitystä laatimaan tarvitiin joku kirjoitustaitoinen, aiemmin ruotsinkielentaitoinen henkilö. Tällaisia näyttävät olleen ainakin nimismies ja lukkari 1800-luvulla. Suomenkielisiä perukirjoja ovat laatineet myös kirjoitustaitoiset talolliset ja torpparit. Eivät he varmaan ilman palkkiota ole kirjoitushommiin ruvenneet. Usein pidettiinkin huutokauppa, jos kuolinpesässä jotain myytävää oli. Näin saatiin paitsi perinnönjako suoritetuksi, myös kirjoittajalle ja uskotulle miehelle palkkio maksetuksi. Myös seurakunta sai osuutensa. 

Mielenkiinnolla katsoin suomen- ja ruotsinkielisten perukirjojen ( tai kalunkirjoitusten, jota nimeä niistä näyttää 1800-luvulla käytetyn) vuorottelua. Vanhin suomenkielinen perukirja, joka suppeassa otannassani tuli vastaan, oli vuodelta 1849 Mouhijärveltä. Samoihin aikoihin suomen kielellä ruvettiin kirjoittamaan myös lähiseurakunnissa.

Lähde: Digitaaliarkisto

Paitsi, että perukirjat antavat mielenkiintoista ajankuvaa, voi niistä löytää myös konkreettista tietoa. Itse löysin tiedon erään henkilön kuolemasta hänen äitinsä perukirjasta. Olin kadottanut henkilön moniin muuttoihin, joita rippikirjoihin ei ollut tarkemmin merkitty. 







maanantai 14. marraskuuta 2011

Kanadaan

Yhdysvaltojen ohella Kanada oli maa, jonne lähdettiin siirtolaiseksi. Sukulaisiani meni 1900-luvun alussa sinne kolme kappaletta. He saivat matkaseuraa samalta kylältä lähteneistä. Yhteensä kylältä sinne siirtyi kymmenkunta nuorukaista. Joukossa oli ainakin yksi pariskunta. Olen tutkinut tietenkin sukulaisteni vaiheita, joista onneksi on suvussa ollut hyvin tietoa. Samalla on tullut katseltua hiukan naapureista lähteneiden kohtaloa.

Kanada on tutkimuksen kannalta vähintään yhtä haasteellinen kuin Yhdysvallatkin. Sielläkään ei ole ollut mitään sellaista kattavaa väestökirjanpitoa, johon me olemme tottuneet seurakuntien rippi- ja historiakirjojen kautta. Lähteet ovat siis kovasti hajallaan. Onneksi verkosta löytyy sentään jonkun verran tietoa. Laitan tähän listan niistä ilmaisista lähteistä, joista olen löytänyt siirtolaisia koskevaa informaatiota. Ancestry.com ei ole tässä mukana, koska se on maksullinen. Olen pyrkinyt sitä hyödyntämään silloin, kun sen tietokantoja on ollut vapaasti luettavana. Siellä on mielestäni vähemmän kanadalaisia kuin yhdysvaltalaisia lähteitä. Tietysti kyse voi olla vain maiden erilaisesta asukasmäärästä. Tässä joitakin tietolähteitä: 








Koska sukulaiseni ja monet heidän aikalaisistaan menivät Port Arthuriin tai Fort Williamsiin, on Thunder Bayn alue lähteissäni yliedustettuna. 

Kanadaan muuttaneisiin suomalaisiin pätee sama kuin muihinkin Amerikan mantereelle siirtyneisiin: Heidän nimensä on voitu kirjata lähteeseen niin, että sitä voi olla vaikea tunnistaa. He ovat myös itse voineet muuttaa nimensä eri syistä. Hakuja tehdessä kannattaa siis käyttää mielikuvitusta.

lauantai 12. marraskuuta 2011

Aina oppii uutta

Minua jäi askarruttamaan, mikä ihme se edellisessä tekstissä mainittu stadsgården mahtoi olla. Huomasin, että seuraavaa rippikirjaa ehkä kannattaisi vilkaista. Totta tosiaan, stadsgårdenin vahtimestari löytyy seuraavassa rippikirjassa paikasta nimeltä Rådhuset. Raatihuoneesta oli siis kyse.

Sitten vain Koskesta voimaa-sivustolle. Siellä tiedettiin kertoa, että nykyinen komea ja monenlaisia historian tapahtumia nähnyt Raatihuone on rakennettu 1890. Sitä ennen samalla paikalla oli yksikerroksinen, puurakenteinen raatihuone ja sen kanssa samalla tontilla jonkinlainen kauppahallin ja markkinapaikan yhdistelmä. Tämä puotihuone paloi 1878. Sen jälkeen ruvettiin suunnittelemaan uutta raatihuonetta.

Monessa suomalaisessa kaupungissa vanhoja rakennuksia on säilynyt niukasti. Keskustorin ympäristö Tampereella on aika komeaa katsottavaa. Toria ympäröivät rakennukset muodostavat melko yhtenäisen kokonaisuuden. Kun seuraavan kerran siellä kävelen, muistan myös vanhan raatihuoneen ja Loviisan.

torstai 10. marraskuuta 2011

Stadsgården, ei trädgården

Kirjoitin viimeksi Loviisan muutosta Tampereelle. Loviisa on todellakin ollut olemassa, mutta en tietenkään tiedä, miksi ja miten hän on kaupunkiin siirtynyt. Kirjoitin muistinvaraisesti, että hän sai töitä kaupunginpuutarhalta. Tänään sitten ahaa-elämys iski: Onko Tampereella ollut kaupunginpuutarha vuonna 1872?

Katsoin uudestaan, mitä rippikirjassa lukee. Stadsgården! Mikä ihmeen stadsgården? Paikassa asusti vahtimestari perheineen ja joukko renkejä ja piikoja. Ei oikein kuulosta maatilaltakaan. Tätä jään toistaiseksi ihmettelemään.  Jos lukijoilla on hyviä vinkkejä, olen kommenteista kiitollinen. Hakukoneet näyttävät tuntevan vain Tukholman Stadsgårdenin.

Tampereen puistoista tehty historiikki kertoo, että ensimmäinen kaupunginpuutarhuri Karl Gauffin valittiin 1874. Hän toimi samalla Aleksanterin koulun vahtimestarina ja kasvatti pienehköä taimistoa koulun pihalla. Se oli kaupunginpuutarhan alku. Stadsgårdin (mikä se nyt sitten lieneekin) vahtimestari hän ei kuitenkaan ollut.

Loviisa joutui pian vaihtamaan työpaikkaa. Hän syyllistyi näpistykseen ja ilkityöhön saaden rangaistukseksi kolme paria piiskaa (ris). Hän siirtyi erään kirjansitojan perheeseen palvelukseen. Siellä hän ilmeisesti eli muuten nuhteettomasti, mutta sai kaksi aviotonta lasta, Lydian ja Kallen. Tästä häntä on tietysti ripitetty. Lapsensa hän kasvatti aikuisiksi.

tiistai 8. marraskuuta 2011

Runtuviikko

Jos nyt oikein muistan, niin pyhäinpäivästä alkoi runtuviikko, palvelusväen vapaaviikko. Tuolla viikolla vaihdettiin talosta toiseen, mikäli ei haluttu jatkaa entisessä työpaikassa. Sukuloimassakin käytiin, oli myös aikaa käydä ostamassa kihlat kaupungissa, ottaa kuulutukset tai peräti avioitua. 

Tämä on tarina Loviisasta. Tarina voisi myös olla tosi.

Loviisa syntyi 1850 torpparin tyttärenä. Perheessä oli seitsemän lasta, heistä Loviisa oli toiseksi vanhin. Aikuiseksi eli neljä tytärtä ja yksi poika. Kotitorppa oli alun alkaen ollut kohtalaisen hyvin toimeentuleva. Loviisakin sai asua kotona, kunnes oli käynyt rippikoulun. Palvelukseen naapurikylän taloihin hän lähti 16-vuotiaana. Ehkä oli hyvä olla nälkävuosien aikaan palveluksessa vauraissa taloissa, ruokaa niissä sentään riitti. Kotitorppa köyhtyi katovuosina pahasti. Vuonna 1871 hän oli piikana paikallisessa kartanossa.

Lopulta Loviisa sai tarpeekseen piikana olemisesta. Työtä riitti aamusta iltaan. Odotettavissa oli samaa raatamista torpparin tai muonarengin vaimona. Ja lapsentekoa. Loviisa päätti lähteä Tampereelle. Jospa kaupunki tarjoaisi enemmän mahdollisuuksia ja helpomman elämän.

Marraskuussa 1871 runtuviikolla Loviisa matkusti kaupunkiin etsimään työpaikkaa. Ehkä hän sentään oli jonkun tuttavan kautta sopinut paikasta jo aiemmin. Hän pakkasi vähät vaatteensa ja muun henkilökohtaisen omaisuutensa pieneen arkkuun.Vanhemmat eivät kaupunkiin muutosta pitäneet, mutta antoivat kuitenkin 16-vuotiaan velipojan Taavetin lähteä kyytimieheksi. Näin ei Loviisan tarvinnut tarpoa rapaista tietä myöten 40 kilometriä. Hän sai myös tavaransa kulkemaan samalla kertaa. Leipää ja piimää saatiin evääksi. 

Niin matkasivat Loviisa ja Taavetti Tampereelle marraskuisessa tihkusateessa. Kovapyöräisillä kärryillä matka kesti pitkään. Liikennettä oli paljon, kapealla tiellä sai väistellä jalkamiehiä ja vastaan tulevia hevospelejä. Loviisa tunsi tien kaupunkiin. Lopulta päästiin perille.

Työpaikka oli löytynyt kaupunginpuutarhalta. Asuntokin järjestyi sitä kautta. Loviisa sai sukunimen, hänestä tuli Törnroos. Hänen vaiheistaan Tampereella kerron toisen kerran. Nyt on aika päästää Taavetti hevosineen kotimatkalle.



sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Pyhäinpäivä

Kun kuolleet omaiseni on haudattu kauas, en yleensä käy haudoilla pyhäinpäivänä. Ajattelen, ettei sillä ole muistamisen kannalta suurta merkitystä, minä päivänä haudalla vierailee. Niinpä poikkean hautausmailla, kun olen liikkeellä kotiseudullani. Minulta jää näinollen näkemättä pimeässä kauniisti valaistu hautausmaa. En kuitenkaan koe omakseni tapaa sytyttää kynttilä muualle haudatuille läheisille. Yleensä sytytän kynttilän kotona ja muistelen hetken poisnukkuneita.

Tapa muistaa vainajia kynttilöin lienee suhteellisen uusi. Olisiko niin, että se on alkanut sankarihaudoilta sodan jälkeen?  Ennen sotaa köyhempi väki haudattiin yleensä niin sanottuihin rivihautoihin, joita koristi vaatimaton puuristi. Kovin pitkään ei välttämättä säilynyt tieto siitä, mihin joku oli haudattu. Isäni ei muista, mihin hänen isovanhempansa on haudattu. Tällaiset rivihaudat otettiin ilmeisesti suhteellisen nopeasti uudelleen käyttöön. Pitäjän talollisilla ja vallasväellä oli sukuhautansa, joiden hautakivet ovat tänä päivänä pystyssä.

Seurakunnilla lienee tänä päivänä tarkat kartat siitä, kuka minnekin on haudattu. Olen monesti miettinyt, olisiko rivihautoihin haudattujen hautapaikoista jotain tietoa saatavissa. Kysymys olisi tietysti helppo selvittää kysymällä seurakunnasta. Jos tieto on säilynyt tähän päivään, säilynee se tästä eteenpäinkin. Kiirettä ei siis ole.

perjantai 4. marraskuuta 2011

Vanhat käsialat

Osaan ainakin omasta mielestäni lukea 1700-luvun rippi- ja historiakirjoista nimiä ja lyhyitä huomautuksia kohtuullisen hyvin. Nyt kuitenkin tahtoisin oppia lukemaan vanhaa ruotsia ihan kunnolla. Ajatukseni olisi, että eläkevuosien koittaessa voisin alkaa tutkia tuomiokirjoja. Olenkin aina välillä lainannut vanhojen käsialojen oppikirjoja ja tehnyt niistä harjoituksia. 

Olen tyytyväinen, että olen aikoinaan koulussa opiskellut kahdeksan vuotta ruotsia. Silloin ei kukaan ollut vielä kuullut sanaa pakkoruotsi. Siirtolaisuus Ruotsiin oli käynnissä eikä kielen tarpeellisuutta asettanut kukaan kyseenalaiseksi. Hiukan ihmettelen nykyään sitä, ettei naapurimaamme Norjan työmarkkinoita pidetä tärkeinä, onhan sieltä sentään moni terveydenhoitoalan ihminen saanut hyvin palkattua työtä. Ruotsilla pärjää siellä kohtuullisesti.

60-luvun kouluruotsilla ei kuitenkaan 1700-luvun koukeroisia tekstejä selvitetä. Opiskeltavaa siis riittää. Toivoisin pääseväni vanhan ruotsin ja vanhojen käsialojen kurssille. Sukututkimuskursseja en enää tässä vaiheessa kaipaa. Ehkä avoimen yliopiston tarjonnasta löytyy jotain sopivaa.

Verkossa oli aikaisemmin hyviä harjoituksia vanhoista käsialoista. Niissä tekstiä saattoi käydä läpi kirjain kirjaimelta. Tekstit ovat verkossa vieläkin, mutta harjoitukset eivät tunnu enää toimivan. Toivottavasti joku tekisi verkkoon kurssin, jossa käsialojen tulkintaa voisi taas harjoitella.

keskiviikko 2. marraskuuta 2011

Kirstin ja Liskin

Olen tainnut ennenkin kirjoittaa nimien suomentamisesta/ruotsintamisesta. Kun sukuni on pääasiassa asunut nykyisen Pirkanmaan alueella, ovat he olleet äidinkieleltään suomenkielisiä. Kirkonkirjoja on kuitenkin pidetty ruotsiksi aina 1800-luvun loppupuolelle saakka. Uskoisin, että nimikäytäntö on mennyt suurin piirtein seuraavasti: Vanhemmat ovat päättäneet, että tyttö saakoon nimekseen Liisa. Tämä on kerrottu papille, joka luultavasti on ymmärtänyt suomea kohtuullisen hyvin. Hänen on kuitenkin pitänyt tehdä merkintä kastettujen luetteloon ruotsalaisessa kieliasussa. Niinpä siellä sitten lukee Lisa, Lijsa, Elisabeth tai Liskin.

Tuosta Elisabetista ei tietenkään voi olla ihan varma. Ovathan vakaat satakuntalaisetkin voineet tuntea hienostelun halua ja päättää, että meidän likasta tuleekin Elisapetti. Vaikeita nimiä ovat myös aiemmin kovin yleiset Britha ja Walborg. Riitta vai Priitta? Vappu vai Valpuri? Entä Petter sitten, onko hän ollut Pekka vai Pietari?

Kun papit sitten rupesivat kirjoittamaan suomea kirkonkirjoihin, alkoi sinne ilmestyä hauskoja nimiä. Pojan nimeksi haluttiin Kustaa. Aiemmin pappi olisi kirjoittanut Gustav, mutta nyt hän saattoi merkitä kirjaansa  Kustaavi. Olen nähnyt myös nimen Aatolvi. Suomenkielinen kirjoitusasu ei ollut vielä vakiintunut.