lauantai 28. huhtikuuta 2012

Housuhame

Aamulehti 27.4.1911 tietää kertoa, että ensimmäinen housuhame oli nähty Tampereella. Kauhistus, ei nyt sentään kadulla, vaan teatterin lavalla. Kyseessä oli Taifuni-niminen näytelmä. Teatteria jutun kirjoittaja, nimimerkki Hamehousu, ei katso tarpeelliseksi mainita. Etukäteen oli ollut jotain huhua tällaisen vaatekappaleen käytöstä. Niinpä pettymys lienee ollut jonkinmoinen, kun ensimmäisessä näytöksessä näkyi vain perinteisiä kävelypukuja naisnäyttelijöiden yllä.

Sitten se kuitenkin tapahtui. Toisessa näytöksessä rouva Jorman eli Helene Larochen tultua näyttämölle kohahdus kävi salissa. Housuhame! "Mitä viehättävimmän tiilenvärisen, terrakottanvärisen - kukapa arki-ihminen osaisi sitä niin tarkalleen sanoa - vierailupuvun oikealla(?) puolella olevasta halkeamasta pilkoittivat sievät, vihreät, silkkiset housut, sellaiset turkkilaismalliset pussihousut, jotka sentään edes jonkun verran jättävät näkymään siron nilkan, yhden naisten viettelevimmistä kauneuksista." Hm, onpa tainnut housuhamekin kokea sadassa vuodessa melkoisen muodonmuutoksen!

Minihameeseen nuorena pukeutuneesta tuo tuntuu kovin kaukaiselta. Pitäisi oikeastaan perehtyä vaatetuksen historiaan tarkemmin. Sen tiedän, että hameenhelmat lyhenivät vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Mutta eivätkö säätyläisnaiset vielä tuolloin käyttäneet housuja ratsastaessaan? Eiköhän mökin akka kuitenkin vetänyt joskus ukkonsa housut jalkaan, jos joutui miesten töihin esimerkiksi leskeksi jäätyään? Senkin tiedän, että osa punakaartilaisnaisista pukeutui housuihin. Sitä paheksuttiin ankarasti eikä heidän teloittamistaan emmitty, kun sota oli päättynyt.

Naisten pukeutuminen tuntuu aina herättävän intohimoja. Vaikka kokisi toisen (naisen tai miehen) pukeutumisen kuinka provosoivaksi hyvänsä, ei se oikeuta mihinkään väkivaltaan tai häirintään. Kokonaan toinen juttu sitten on, mikä on kulloinkin järkevää pukeutumista. Ajat muuttuvat. Edellä kuvattu housuhame ei taitaisi enää kohahduttaa.

torstai 26. huhtikuuta 2012

Verkkolehdet - kohti pinnallisempaa tiedonvälitystä?

Seuraan päivittäin muutaman lehden verkkoversiota. Olen melko huolestuneena huomannut, että en useinkaan jaksa lukea paperilehdestä juttua, jonka olen jo silmäillyt verkosta, vaikka se saattaisikin olla huolellisemmin kirjoitettu. Kuvittelisin nimittäin, että verkkolehdissä nopeus on valttia. Uutisesta pitää saada jotain verkkoon mahdollisimman pian. Jälki näyttääkin sitten olevan ainakin kielellisesti melko huolimatonta. Olen usein ihmetellyt, miten huolellisesti esimerkiksi lukijoilta tulevat juttuvinkit tarkistetaan. Voihan ohikulkijan näkemys kolarista olla täysin virheellinen, vaikka hän olisikin saanut tilanteesta kuvan napatuksi.

Seuraamissani lehdissä näyttää olevan hiukan erilainen linja verkkouutisoinnissa. Kaleva ja Hesari ovat verkkoversioissaan mielestäni lähempänä perinteistä "kunnianarvoisaa" sanomalehteä kuin Aamulehti, joka nostaa etusivulleen otsikoita välillä melko iltapäivälehtimäiseen tyyliin. Erot eivät ole kovin suuria. Esimerkiksi tätä kirjoittaessani samat uutiset näyttävät olevan kaikkien kolmen lehden sivuilla.

Oma lukunsa ovat sitten lukijoiden kommentit. Usein joutuu ihmettelmään, miksei kukaan fiksu koskaan kommentoi. Muistaakseni Hesari moderoi jollakin tavalla lukijoidensa hengentuotteita ja Aamulehti ilmoitti myös siirtyvänsä moderoituun kommentointiin. Kalevaan saa ilmoittaa asiattomasta kommentista. Joskus olen niin tehnytkin ja ainakin sillä kertaa möläytys oli häipynyt lehden sivulta. Loppuun vinkki: Kun oikein haluat ärsyttää itseäsi, valitse jokin itsellesi tärkeä aihe ja siirry sitten lukemaan, mitä idioottimaisuuksia lehtien lukijat siitä ovat suoltaneet. Kouluaiheet toimivat omalla kohdallani adrenaliinitasoa nostavasti.

Ja nyt paperilehden pariin!

tiistai 24. huhtikuuta 2012

Huivi

Jatkoin tänään kaappien järjestelyä pitkästä aikaa. Aloitin sen innolla, mutta into on matkan varrella vähän hiipunut. Nyt oli vuorossa vaatekaappi. Yhdestä sen laatikosta löysin monta vuotta sitten lahjaksi saamani hartiahuivin tai ponchon, en tiedä mikä olisi paras termi sitä kuvaamaan. Muuten se on ison hartiahuivin muotoinen, mutta siinä on kolme aukkoa päätä ja käsiä varten. Sen luonnonvalkoinen väri on upea. 

Miksi vaatekappale sitten oli laatikossa käyttämättömänä? Siksi, etteivät siinä mittasuhteet oikein olleet kohdallaan, ainakaan minun päälläni. Pään yli pujotettuna huivi jäi kovin kapeaksi melkoiseen pituuteensa nähden. Olen pitkään miettinyt, miten saisin pääntien neulottua siististi kiinni niin, että se toimisi paremmin hartiahuivina. Muutaman yrityksenkin olen tehnyt, mutta lopputulos ei ole ollut hääppöinen. 

Tänään sitten huomasin huivissa langanpään. Lankaa saattoi purkaa edelleen ilman, että syntyi ihmeemmpää aukkoa. Sain siis pätkän lankaa, jolla rupesin pujottelemaan aukkoa kiinni. Luulen, että huivi on kangaspuilla kudottu. En ainakaan keksi, miten muuten aukon reunat olisivat niin siistin näköiset. Mitään saumaa niissä ei ole. 



Lankani ei ihan riittänyt aukon kiinni pujotteluun. Jouduin jatkamaan toisella samanvärisellä langalla, jota minulla onneksi oli valmiina. Sauman toki huomaa, jos osaa tarkasti katsoa. Lopputulos on mielestäni kuitenkin sellainen, että voin huivia käyttää juhlavaatteen kanssa tai viileänä kesäiltana. Olen itsestäni melkein ylpeä, enhän ole kummoinenkaan käsityöihminen!


sunnuntai 22. huhtikuuta 2012

Poukkoilua

Minusta tuntuu, että olin aiemmin järjestelmällisempi sukututkijana. Kun kävin arkistossa, pyrin tutkimaan aina yhden sukuhaaran niin valmiiksi kuin se lähteiden pohjalta oli mahdollista. Kaukolainatut mikrofilmit muodostivat tähän poikkeuksen, niistä kannatti tietysti tutkia muutkin sukuhaarat, mikäli semmoisia oli siinä seurakunnassa asunut.

Nyt kun lähteitä löytyy niin paljon verkosta, tulee joskus samanlainen olo kuin lapselle karkkikaupassa. Tuotakin pitäisi katsoa, tuohonkin vielä luoda silmäys... Rippi- ja historiakirjojen suhteen onnistun edelleen olemaan melko järjestelmällinen. Mutta jos kerran selaan vaikealukuisia tuomiokirjoja, kannattaa katsoa kaikkia mahdollisia esipolvia samalla kertaa. Lisänsä poukkoiluun tuovat silloin tällöin avoimena olevat muuten maksulliset lähteet.

Toisaalta vaihtelukin virkistää. Verkkolähteet sallivat melkoisen puurtamisen, arkistoon ei sentään joka päivä ehtinyt poikkeamaan. Kun on monta iltaa peräkkäin yrittänyt selvittää, mihin Iisak Pekanpoika oikein katoaa, on välillä mukava katsella tuomiokirjoja. Jos jotain löytyy, ei haittaa vaikka mennään ihan toiseen sukuhaaraan. Tämähän on harrastus, tämän pitää olla kivaa!

perjantai 20. huhtikuuta 2012

Lisää amerikkalaislähteitä - "Old Man's Draft" avoinna

Vuoden 1940 väestönlaskentatietoja näyttää ilmestyvän koko ajan lisää Ancestryn sivuille. Nyt tuli ilmoitus sähköpostiin, että Fold3 on laittanut nuo otsikossa mainitut rekisterikortit vapaasti luettaviksi. En tiedä vaatiiko niiden lukeminen kirjautumisen, itse olen sivustolle (tai muistaakseni sen edeltäjälle - mikä se nyt mahtoikaan olla nimeltään) joskus kirjautunut. Mitään maksuja en ole maksanut, joten noiden katsominen on ihan ilmaista hommaa. Ovat ne joskus olleet Ancestrylläkin vapaasti katsottavana, ihan ainutkertaista tämä ei siis ole.

Toisen maailmansodan aikana USA:ssa jostain syystä rekisteröitiin melko "vanhojakin" miehiä tähän kortistoon. Mukana on miehiä 1870-luvulla syntyneistä lähtien. Muistaakseni nimiä on yli 15 miljoonaa, joukossa on myös sellaisia, jotka eivät olleet hakeneet/saaneet maan kansalaisuutta. Korteista käy ilmi nimi, osoite, syntymäaika ja -paikka, työpaikka sekä lähin omainen tai henkilö, joka muuten tietää, missä rekisteröity oleskelee. Toiselle puolelle on kirjattu tiedot rodusta, pituudesta, painosta, ihonväristä ja fyysisistä vammoista.

Uskoisin, että yhdistelemällä väestönlaskentatietoja ja näitä rekisteröintikortteja voi saada paljonkin tietoa 1940-luvulla eläneistä siirtolaisista. Osin niihin on kirjattu samoja asioita, mutta varmistuksestahan ei ole haittaa. Kuten muissakin amerikkalaislähteissä, näissäkin on tietysti ne ikuiset nimien kirjoitusasuongelmat. Foldissa voi laittaa jokerimerkiksi *:n ja hakutuloksia voi suodattaa eri kriteereillä, joten ihan toivotonta etsiminen ei ole. Kuitenkin itselläni on nyt hukassa pari sellaista siirtolaista, jotka olivat mukana vielä vuoden 1930 väestönlaskennassa. Todennäköistä on, että he ovat kuolleet 30-luvun kuluessa. Entisistä osoitteista heitä ei ainakaan löydy. Myöskään Foldin haku ei anna osumia. Sekin on mahdollista, että he ovat muuttaneet jonnekin, jossa nimi on tullut kirjattua taas uudella tavalla.

keskiviikko 18. huhtikuuta 2012

Kirjeitä

Luen paljon elämäkertoja. Usein niissä on tukena käytetty päähenkilön lähettämiä ja saamia kirjeitä. Jos kirje on hyvin kirjoitettu, on otteita siitä hauska lukea, etenkin jos kirjeen kirjoittamisesta on jo kulunut paljon aikaa. Meidän suvussa ei paljonkaan ole säilyneitä kirjeitä, vaikka niitä 1900-luvun puolella on lähetetty melkoiset määrät. Muutamaa säilynyttä kirjettä ja joitakin kortteja pidän aarteinani. Kirjeet lienee hävitetty yksityisyyden suojan takia. Kaikkea muuta on kyllä laitettu talteen. Sama syy ja monet muutot ovat saaneet minutkin repimään saamani kirjeet. No, eipä minusta kyllä kukaan ole elämäkertaakaan tekemässä.

 Tämän jutun kuvituksena käytetyt kirjekuoret ovat erään keräilijän aarteita. Kortin on saanut äitini isoäiti.

Vanhat kirjeet ovat nyös esineinä viehättäviä. Ne on yleensä kirjoitettu oikealla musteella. Toki olen nähnyt myös kosmoskynällä kirjoitettuja kirjeitä ja kirjekortteja. Sitä käytetään nykyään ilmeisesti lähinnä kopiointiin, mutta aiemmin sillä myös kirjoitettiin. Muistaakseni jälki kesti kastumista. Kirjekortti taas oli kortinkokoinen pahvinpala, jossa oli valmiina tila vastaanottajan nimelle ja osoitteelle, kuten kuvallisessakin postikortissa. Muuten se oli täysin valkoinen ja voitiin siis kirjoittaa täyteen.



En tiedä, olenko enää 2000-luvulla lähettänyt yksityiskirjeitä. Joitakin virallisia pitää allekirjoituksen takia vieläkin laittaa postiin. Sähköpostiviestejä minulla on isot määrät talletettuna. Yksityisyyden suoja täyttyy sikäli hyvin, että ne ovat salasanan takana. En halua, että operaattori antaa niitä kenenkään luettaviksi, kun minusta joskus aika jättää. Jos olen jonkun tärkeän tiedon saanut sähköpostiviestillä, olen pyrkinyt vähäiset julkaisuni varustamaan lähdeviitteillä niin, että tarvittaessa selviää, mistä tai keneltä tieto on peräisin.

Kaikki tämä on siis ristiriitaista. Olisi kiva lukea muiden kirjoittamia vanhoja kirjeitä. Omiani en kuitenkaan halua kenellekään antaa.

maanantai 16. huhtikuuta 2012

Pateettisuutta

Olen katsonut useimmat Kuka oikein olet-ohjelman jaksot. Ne, joiden sukua siinä on selvitetty, ovat kaikki olleet julkisuuden henkilöitä, osa heistä näyttelijöitä. Voi siis tietyllä varauksella suhtautua heidän reaktioidensa aitouteen, kun jotain on saatu selville esivanhempien elämänvaiheista. Silti minua on jaksanut hämmästyttää jonkinlainen pateettisuus, jolla he melko kaukaisiinkin esivanhempiinsa ovat suhtautuneet. Voi olla, että ohjelman formaatti edellyttää tällaista. Ehkä minä en jäyhänä satakuntalaisena vain ymmärrä tällaista nykyajan vaatimaa elämyksellisyyttä.

Jotenkin tuntuu, että ihmiset lähtevät etsimään sukututkimuksen kautta itseään. He ehkä hakevat vastauksia kysymykseen, miksi ovat sellaisia kuin ovat. Minusta lähtökohta on jossain määrin virheellinen, ainakin jos kyse on tavallisesta kansanihmisestä. Lähteitä ei yksinkertaisesti ole, siis sellaisia, joissa kerrottaisiin, millainen esi-isä tai -äiti oli. Säilynyt kirjeenvaihto, päiväkirja tai muu vastaava aineisto tietenkin muuttaa tilannetta. En ole kovin hyvin perillä geeneistä, mutta olen ymmärtänyt, että ne periytyvät melko sattumanvaraisesti. Siis, ettei neljäsosa geeneistäni suinkaan automaattisesti ole tietyltä isovanhemmalta, vaan niitä voi olla paljon enemmän tai paljon vähemmän.

Itselleni sukututkimus on sittenkin enemmän historiaan paneutumista. Se tulee läheisemmäksi tiettyjen omaa sukua olevien henkilöiden kautta. Heidän elämänsä kertoo jostakin yleisemmästä. He ovat olleet osa historian kulkua, vaikkakin hyvin pieni ja vaatimaton osa. 

Haluan lopuksi antaa ohjelmalle tunnustusta siitä, että viime jaksossa näkyi hiukan enemmän oikeaa tutkimuksen tekemistä. Sukututkija Jarmo Paikkala esitteli siinä, miten kastettujen luetteloiden ja rippikirjojen avulla mennään ajassa (ja suvussa) taaksepäin. Luulen, että sellainen, joka ei ole koskaan itse tutkinut sukuaan, pääsi hiukan jyvälle, miten tutkimus etenee.

lauantai 14. huhtikuuta 2012

Mikä kiinnostaa vanhoissa lehdissä?

Olen tainnut kertoakin, että seuraan "uusia" verkkoon ilmestyviä Aamulehtiä. Ne löytyvät tietysti Historiallisesta sanomalehtikirjastosta. Nyt ovat julkaisuvuorossa vuoden 1911 lehdet. Aiemmin tutkin myös Kansan Lehteä, mutta sitä ei ole digitoitu vuoden 1910 numeroiden jälkeen. Sukututkijana katson aina ensimmäiseksi kuolinilmoitukset. Muutaman sukulaisen kuolinvuoden olen tällä tavalla saanutkin selville. Kerran viikossa on julkaistu Tampereen kirkollisia ilmoituksia, joista saattaa löytää niitä, joiden kuolemasta ei ole erillistä ilmoitusta. Myös kuulutetut oli tapana julkistaa lehdissä, jotkut taas ilmoittivat itse kihlautumisestaan. Lisäksi kirkollisissa ilmoituksissa on muualle muuttaneita.

Seuraavaksi tutkin yleensä, onko minua kiinnostavilta paikkakunnilta mitään uutisia. Ne saattavat olla juttuja onnettomuuksista, tulipaloista ja oikeudenkäynneistä, mutta myös paikkakunnan yhdistystoiminnasta tai kunnalliselämästä. Joskus joku tuttu nimi pistää silmään näissä. Tutkin myös elinkeinoilmoitukset, tiedot huutokaupoista ja talokaupoista sekä maanmittaustoimituksista. 

Luen myös mainoksia. Niistäkin näkee sen ajan elämää. Vuonna 1911 näkyy vielä se, että paljon tehtiin kotona.  Niinpä kankaiden ja ompelimoiden mainokset ovat tavallisempia kuin valmisvaatteiden. Huomaan kuitenkin suurin piirtein tietäväni, mihin mainostettuja tuotteita käytettiin, vaikka joudunkin hiukan miettimään käsinkudottujen kantapäänsuojien tai siitosmunien tarkoitusta. Sen sijaan keuhkosairauksiin lääkkeenä käytetyn spirosiinin koostumus on jäänyt arvoitukseksi. Edes Wikipedia ei osannut auttaa.

Outoa on se, että lehtien isot uutiset eivät tunnu niin kiinnostavilta. Kun jo ennestään tiedän tapahtuneen, en välttämättä viitsi enää lukea siitä vanhasta lehdestä. Tietysti voisi seurata vaikkapa sortotoimien uutisointia eri lehdissä, mutta taidan jättää sen oikeille historiantutukijoille.

torstai 12. huhtikuuta 2012

Surullista luettavaa

Olen lehteillyt kirjaa Sankarien muisto. Se on Suomen Sukututkimusseuran 1927 julkaisema elämänkertakirja valkoisella puolella 1918 kuolleista. Kirjassa ovat mukana taisteluissa kaatuneiden lisäksi kotipaikkakunnillaan surmatut, heimosodissa kaatuneet, eri tehtävissä surmansa saaneet ja muut sodassa surmansa saaneet valkoisiksi katsotut. Ymmärtääkseni kaikki ovat vähintäänkin tunteneet sympatiaa valkoista osapuolta kohtaan. Kun mukana on myös Tampereen taisteluissa surmansa ammusten sirpaleista saaneita lapsia, en tiedä, miten kuuluminen sodan voittajiin on mitattu.

Järkyttävää on tietysti lukea surmansa saaneista lapsista. Heitä on ollut mukana taisteluissa. Nuorin taisteluissa kuollut taisi olla 14-vuotias. Lapsisotilas, sanoisimme nykyään. Monet taisteluissa kuolleista ovat olleet vasta 18-vuotiaita. Tuntuvat lapsilta, mutta ehkä ankara aika sai heidät aikuistumaan nykyistä aiemmin.

Joistakin perheistä on lapsia (tai nuoria, nykytermein) kuollut kaksikin. Tuntuu kauhealta ajatella vanhempien kohtaloa. Tuskin heitä lohdutti se, että lasten katsottiin kuolleen isänmaan vapauden puolesta. Tai ehkä se auttoi heita selviämään. 

Yllättävän paljon valkoisissa joukoissa oli matrikkelin mukaan myös alempien sosiaaliryhmien edustajia. Torpanpoikia, työläisiä ja vastaavia löytyy jonkun verran. Olihan punaisella puolellakin vastaavasti mukana myös sivistyneistöä, jolle kyse ei ollut toimeentulosta.

Sisällissota on yhtä surullista molemmilta puolilta. Vastaavasti punaisissa joukoissa oli nuoria, jotka kuolivat vankileireillä. Olen lukenut erään 18-vuotiaan leiriltä kotiinsa lähettämiä kirjekortteja. Nälkä vaivasi ja äitiä oli ikävä. Uskon, että meidän olisi hyvä muistaa vuoden 1918 tapahtumat, kun ihmettelemme uutisia joidenkin maiden sisäisistä julmuuksista.

tiistai 10. huhtikuuta 2012

Titanicin suomalaisia

Nyt, kun Titanic-laivan uppoamisesta tulee kuluneeksi 100 vuotta, on Ancestry.co.uk-sivustolle tullut onnettomuuteen liittyviä tiedostoja, jotka ovat vapaasti luettavissa. Sivu kyllä vaati kirjautumisen, mutta kun olen joskus muinoin sellaisen Ancestry.comiin tehnyt, näytti tunnus kelpaavaan, vaikka en muistaakseni ole koskaan antanut luottokorttini numeroa sinne.

Sivustolla näyttäisi olevan Titanicin matkustajaluettelo, Carpathia-laivan pelastamien luettelo, Titanicin miehistöluettelo, luettelo menehtyneistä, Nova Scotiaan haudattujen luettelo ja sitten jotain, joka englanniksi kuuluu Halifax, Nova Scotia, Canada, RMS Titanic Fatality Reports.  Joka tapauksessa luetteloista pystyy tekemään normaaliin tapaan hakuja. Kun haku antaa sopivan luettelon, pääsee sitä myös selaamaan. Tein haut sanoilla Finland ja finnish. Edellinen antoi 73 osumaa, jälkimmäinen 45. Titanicin matkustajaluetteloon ei näillä päässyt, sinne ehkä pitää ottaa jokin tavallinen sukunimi. Sen sijaan kävi ilmi, että laivan miehistöluetteloon on merkitty suomalaisia. Hiukan epäselväksi jäi, olivatko he kuitenkin matkustajia.

Verkossa on toki aiemminkin ollut luetteloita Titanicilla matkustaneista. Nyt kuitenkin pääsee katsomaan alkuperäisiä luetteloita. Omia sukulaisiani ei laivalla ollut. Toistaiseksi vastaan ei ole tullut yhtään tuttua nimeä eikä paikkakuntaa. Luettelot ovat vapaasti katsottavissa toukokuun loppuun asti. Kannattaa siis käydä tutkimassa, mikäli on pienikin mahdollisuus, että sukulaisia olisi ollut laivalla.

sunnuntai 8. huhtikuuta 2012

Pääsiäisruokia

Tämä pohdiskeluni lähti liikkeelle siitä, että lampaanliha on nykyään suosittua pääsiäisruokaa. Hyvää se onkin, muulloinkin kuin pääsiäisenä. Lapsuudesta en kuitenkaan muista, että lammasta olisi syöty. En muista, että lampaita olisi ollut kotieläimenä missään lähistöllä. Aiemmin niitä on tietenkin ollut, lähinnä niiden tuottaman villan takia. 50-luvulla villalanka ostettiin jo kaupasta. Lampaankasvatus oli lähes tulkoon loppunut, ainakin kotikylältäni. Sitä en tiedä, onko lammasta syöty juuri pääsiäisen aikaan silloin, kun lampaita oli joka mökissä. Vanhaksi pidetty lammas ei liene ollut niin herkullista syötävää kuin nykyiset, lihan tuottamista varten kasvatettavat yksilöt.

Pääsiäisen ruokaperinteeseen meillä kuului kaksi asiaa: mämmi ja maalatut kananmunat. Mämmi tehtiin kotona ja paistettiin tuohesta tehdyissä tuokkosissa. Kotitekoisen mämmin reseptiä minulla ei ole, mutta sellainen varmaan löytyy verkosta. Mämmiä valmistettiin isot määrät. Sitä syötiin itse ja tarjottiin vieraille, joita siihen aikaan vielä kävi sekä kutsuttuna että kutsumatta. Tarjottua mämmiä piti kehua. 

Kananmunien maalaaminen oli lasten hommaa. Pientä kilpailua taisi olla siitä, kuka saa aikaan kauneimman munan. Iloisenkirkkaat värit kuuluivat pääsiäismuniin. Kovin pitkään värejä ei ihailtu, muistaakseni munat syötiin pääsiäispyhinä. Eivät varmaan olisi pitempään säilyneetkään.

Maatalousyhteiskunnan ruokahuoltoa ajatellen pääsiäinen on aika huonoon aikaan. Köyhemmissä tölleissä ei kovin paljon herkkuja ollut jäljellä tuohon aikaan keväästä. Ehkä se selittääkin mämmin suosiota. Jauhoja sentään useimmilla oli.

perjantai 6. huhtikuuta 2012

Lisää ruotsalaislähteitä

Kun olin ehtinyt tutustua hiukan Indikon käyttöön, tuli sopivasti viesti, että Ancestry.se:n ruotsalaiset kirkonkirjat ovat vapaasti käytettävissä pääsiäisen ajan. Kirkonkirjat pitävät sisällään rippi- ja historiakirjoja hiukan eri nimikkeillä vuosilta 1500 - 1940. Näin palvelu itse ilmoittaa, välttämättä ei kaikista seurakunnista tietenkään noita varhaisimpia kirjoja ole olemassa. Merkittävää on mielestäni 1900-luvun mukana olo selvästi pitemmälle kuin missään suomalaisessa palvelussa. Syynä Suomessa otettu tiukka linja yksityisyyden suojaan.

Tuo Ancestry.se:n käyttöliittymä muistuttaa siinä mielessä Suomen Arkistolaitoksen Digitaaliarkistoa, että hakemistoja ei ole, elleivät itse kirjat niitä sisällä. Erona on kuitenkin se, että ruotsalaisella puolella voi tehdä myös hakuja. Tunnetustihan haku joko tärppää tai sitten ei. En ole vielä ihan tarkkaan selvillä siitä, miten haku suhtautuu talonnimeen sukunimenä. Toisinaan sukunimenä näyttäisi olevan patronyymi.

Aion nyt viettää kaiken liikenevän ajan ruotsalaisia kirkonkirjoja tutkien. Toivon saavani järjestykseen ne perheet, jotka Tornionjokilaaksossa jäivät Ruotsin puolelle Suomen siirtyessä Venäjän yhteyteen. Ihan kaikille en taida kuolinaikaa löytää, ovat mokomat eläneet niin pitkään 1900-luvulle. Useimmille aika kuitenkin löytyy.

keskiviikko 4. huhtikuuta 2012

1940 Census - vielä ei tärpännyt

Eilen pääsin tutkimaan USA:n vuoden 1940 väestölaskennan tietoja Ancestryn sivuilta. Sivuilla on tietoja vasta 19 osavaltiosta, mutta niitä käsittääkseni lisätään jatkuvasti. Omalta osaltani osumia ei vielä tullut. Minnesota, jonne meni paljon suomalaisia, puuttuu toistaiseksi kokonaan. Oregoniakaan ei  löydy. New Yorkin kaupungista on joitakin osia valmiina, mutta ei niitä, joita etsin. Pitää siis odotella. 

Haku ei vielä toimi lainkaan, mutta kuvia väestölaskentalomakkeista voi selata. Tutkittavien asuinpaikka pitää siis tietää melko tarkkaan, muuten joutuu käymään läpi paljon sivuja. Aiempia väestölaskentoja voi käyttää apuna asuinpaikan määrityksessä, jos on maksanut Ancestryn maksun tai tallentanut tietoja silloin, kun ne ovat olleet vapaasti luettavissa. Saapa nähdä, säilyykö tämä väestönlaskenta vapaassa käytössä sittenkin, kun tiedot on tallennettu hakutietokantaan.

Olen yrittänyt seurata kotikylältäni 1900-luvun alkuvuosina Amerikkaan lähteneiden vaiheita. Ancestry on tähän ollut paras apuväline. Sen maksua en ole maksanut, mutta olen käyttänyt hyväksi niitä aikoja, kun tietoja on voinut katsoa vapaasti. Uudet väestönlaskentatiedot saattavat tuoda lisätietoa näistä silloin jo kolmisenkymmentä vuotta valtameren takana asuneista.

maanantai 2. huhtikuuta 2012

Uusi tuttavuus - Indiko

SukuForumilla käytiin keskustelua Ruotsin "Hiskistä". Ilmeisesti Ruotsissa ei ole yhtä kattavaa, kaikkien vapaassa käytössä olevaa tietokantaa kuin mitä Hiski on Suomessa. Joku kuitenkin mainitsi keskustelussa Indiko-tietokannan.

Sinänsä minulla ei ole itselläni sukujuuria Ruotsissa. 1960-luvulla sinne meni sukulaisia, mutta minulla on sen verran puutteelliset tiedot heistä, ettei mikään tietokanta taida auttaa etsinnässä. Joskus vuosia sitten tulin kuitenkin selvittäneeksi erästä Tornionjokilaaksossa asunutta perhettä, joka Suomen siirtyessä Venäjän yhteyteen 1809 jäi Ruotsin puolelle. Arvelin kyllä, että mikrofilmattua aineistoa voisin saada kaukolainaksi Ruotsistakin, mutta en silloin jatkanut tutkimusta. Elettiin aikaa ennen digitoituja aineistoja.

Nyt päätin katsoa, tietäisikö Indiko perheestä mitään. Löytyihän sieltä, kuolinaikoja ja muutama avioliittokin. Heti on tietysti  sanottava sama, mitä Hiskistäkin. Tiedot pitää tarkistaa alkuperäisistä lähteistä. Seurakuntia tietokannassa ei kovin runsaasti ole. Sikäli Indiko on monipuolisesti rakennettu, että siellä on myös rippikirjojen tietoja (husförhör). Se osaa yhdistää perheenjäsenet toisiinsa, niin että henkilön omaiset (anhöriga) saa kerralla näkyviin. Elinkaarenkin (livshistoria) saa esille. Joitakin kummallisuuksiakin löysin. Jollekin oli merkitty avioliitto, mutta ei tietoa, kenen kanssa hän oli avioitunut. Sillä voi olla tietenkin luonnollinen selitys, jos aviopuoliso oli seurakunnasta, jota Indikossa ei ole.

Lähde:Indiko. Anteeksi mustaukset, henkilö ei kuulu omaan sukuuni.


Indiko näyttää olevan osa laajempaa projektia, josta tietoa löytyy  Uumajan yliopiston  sivujen kautta. Ilmeisesti projekti on jatkunut jo pitkään ja Indikokin lienee jo jonkun verran iällä. Kannattaa etsiä sieltäkin, erityisesti jos sukua on asunut Pohjois-Ruotsissa.

Sitten vielä Amerikasta. World Vital Records ilmoitti, että tänään pitäisi tulla vapaasti luettavaksi  USA:n vuoden 1940 väestönlaskentatiedot (Census). Sitä tässä nyt odottelen kieli pitkällä. Ainakaan toistaiseksi ei linkkiä sivulle ollut ilmestynyt. Ehkä odottelevat sikäläistä aamua.