tiistai 31. heinäkuuta 2012

Kaupassa

Ensimmäiset muistikuvani kaupassakäynnistä sisältävät korkean tiskin, jonka takana olevalta tädiltä (joskus sedältäkin) pyydettiin ostokset. Itsepalvelua ei vielä tunnettu, mutta kaupat olivat jo kasvaneet pienistä nurkkakaupoista isommiksi. Ensimmäiset kaupat maaseudulla olivat todella pieniä. Niille riitti muutama hylly pirtin nurkassa. Jos talo oli rakennettu kaupaksi, saattoi myymälällä olla ihan erillinen huone käytössään. Selasin joskus elinkeinoilmoituksia, joita kotiseudullani oli tehty. Ensimmäiset kaupat löytyivät 1800-luvun lopusta, mutta olivat yleensä lyhytikäisiä. Ehkä 1910-luvulta lähtien kaupanpito alkoi kannattaa sen verran, että toiminnasta tuli jatkuvaa. 30-luvulla yrittäjiä oli jo enemmän ja lehtimainoksista päätellen valikoimaa oli vaatteista maataloustuotteisiin.

Kun minut ensimmäisiä kertoja laitettiin yksin ostoksille, pantiin mukaan ostoslista, raha ja kassi. Paljon ei siis tarvinnut itse osata. Hiljalleen opin pyytämään ostokset ja kaupan täti kyllä tiesi, mitä meille haluttiin, jos nyt valinnan varaa tuotteissa sattui olemaan. Ostokset muodostuivat kahvista, sokerista, makkarasta, joskus saatettiin ostaa jauhelihaakin. Maitotuotteiden, perunoiden, jauhojen ja lihan suhteen oltiin maalaistalossa pitkälti omavaraisia. 1900-luvun alussa omavaraisuus oli vielä suurempaa. Kahvi, sokeri ja suola ostettiin kaupasta. Suolasilliä taisi myös olla myynnissä. Naapurintäti kertoi, että joskus rahaa heltisi kotoa myös karkin ostoon, määrät olivat kuitenkin ihan muuta kuin nykyiset megapussit.

Kun mietin, mikä olisi ihan päällimmäinen muistikuvani kauppareissusta, niin se on kyllä kahvimyllyn ääni. Mylly toimi tuolloin jo sähköllä ja siitä lähti aika kova ääni. Tosin kahvipavut voitiin yhtä lailla jauhaa kotona. Itsekin olen käsikäyttöistä myllyä sylissäni monet kerrat pyörittänyt. Ilmeisesti aika moni kuitenkin jauhatti kahvinsa kaupassa, koska myllyn ääni on jäänyt mieleen.

sunnuntai 29. heinäkuuta 2012

Muhoksen Mimmi - taustatiedot kunnossa

Kalevan sunnuntailiitteessä oli viikko sitten juttu Muhoksen Mimmistä. Pyydän anteeksi, etten heti merkinnyt toimittajan nimeä muistiin, nyt lehti on tietenkin jo mennyt paperinkeräykseen. Itselleni oli yllätys, että tällä Reino Helismaan rallin henkilöllä oli joku vastine todellisuudessa. Olin luullut, että henkilö on täysin fiktiivinen, kuten monet varhaisten iskelmien tyttölapset. Toimittaja oli tehnyt läksynsä suhteellisen hyvin. Hän oli etsinyt käsiiinsä paikallishistorian tuntijoita ja päähenkilön (Hilda Mustan) sukulaisia. Niinpä Hildan elämäkerta tuli kohtuullisen luotettavasti selvitetyksi. Jäin miettimään kahta asiaa. Mitenkähän seurakunnat suhtautuvat, jos toimittaja pyytää sukuselvitystä lehtijuttua varten 1900-luvulla eläneestä henkilöstä? Sellaisestahan saisi tukea muistitiedoille. Voi olla, ettei se aikataulun puolesta ole mahdollista. Lehtijuttu ei voi odottaa puolta vuotta. Pohdin myös, olisiko Helismaan arkistosta tai sukulaisislta saanut varmistuksen sille, että hän oli todella kuullut Mustan elämästä. Nyt se jäi aika tavalla uskon varaan.

Luen usein elämäkertoja ja muistelmia. Taso on varsin kirjava ja usein lukeminen muuttuu silmäilyksi. Niitä vaivaa monesti ihan perustietojen puute. Huomaa, ettei sukuselvitystä henkilöstä ja hänen läheisistään ole tehty. Usein auttaisi, jos henkilögalleriasta olisi jonkinlainen kaavio tai muu selvitys siitä, kuka on sukua milläkin tavoin, kuka muuten vain läheinen henkilö. Tietenkin muistelmien kirjoittajalla on enemmän vapauksia kuin elämäkerran laatijalla, kunhan hän ei pelkän muistinsa varassa julista kovin suuria totuuksia. Ihmisen muisti valikoi, vaikka muistelija ei tietoisesti vääristelisi tapahtunutta. 

Ehkä tämä kaikki on taas vain minun satakuntalaista nipottamistani. Silti haluaisin, että jokin tosiseikkana esitetty olisi tarkistettu lähdemateriaalista. Mieluiten vielä niin, että lähde tuodaan esille.

perjantai 27. heinäkuuta 2012

Kuinka monta sähköpostiosoitetta tarvitaan?

Minulla on aktiivisessa käytössä neljä sähköpostiosoitetta. Työpostin lisäksi yritän pitää erillään tärkeän ja vähemmän tärkeän yksityisen sähköpostin. Tärkeämmälle yksityispostille pidän kahta osoitetta. Osin, koska varsinaisen osoitteeni ylläpito kysyy toista, varmistavaa osoitetta. Lähtetän tästä varaosoitteesta joskus myös sukututkimusaiheisia viestejä henkilöille, jotka ovat minulle täysin tuntemattomia. Ehkä olen turhankin varovainen. Toisaalta on tilastollisesti kohtuullisen todennäköistä kohdata myös sukututkimusympyröissä hiukan epämiellyttäviä ihmisiä. Tähän saakka mitään kovin pahaa ei ole tullut vastaan.

Joskus verkossa liikkuessa tulee kirjaudutuksi erilaisiin palveluihin, sukututkimusaiheisiin ja muihin. Saatan myös innostua vastaamaan mielipidetiedusteluihin. Tätä käyttöä varten on sitten se kolmas yksityispostiosoite. Yritän pitää tarkkasti huolta, ettei sen kautta kulje mitään todella tärkeätä. Voin näin ollen jättää sen koska tahansa pois käytöstä, jos sitä kautta alkaa tulla roskapostia tai ikäviä viestejä. Aina voi hankkia uudet tunnukset johonkin toiseen palveluun.

Sähköpostin kuulemma pitäisi jäädä vähitellen pois käytöstä, koska viestintä siirtyy yhä enemmän sosialiseen mediaan. Omalla kohdallani näin ei ole käynyt. Ne, joiden kanssa vaihdan viestejä, liikkuvat aika laiskasti Facebookissa. Paljon nopeammin heidät tavoittaa sähköpostilla. Ikäiseni ihmiset kokevat sähköpostin jotenkin henkilökohtaisemmaksi yhteydenpidoksi. Siinä kehtaa kertoa sellaistakin, mitä ei seinälleen viitsi kirjoittaa. Ehkä olemme vanhanaikaisia, ehkä muutos ei vain vielä ole tavoittanut meitä.

keskiviikko 25. heinäkuuta 2012

Sammuta itte

Oulussa on tapana, että uteliaat ryntäävät palopaikalle, pahimmat jo ennen palokuntaa. Ovat tientukkeena, apuahan heistä ei ole eikä nykyisin yleisön apua palopaikalla kaivata. Toisin oli ennen, kun matkat taittuivat hitaasti eikä palokuntaakaan välttämättä ollut.

Vanha rakennuskanta oli aika paloherkkää. Erityisesti kuivat pärekatot syttyivät helposti kipinästä. Myös avotulta jouduttiin käsittelemään paljon. Vahinkoja sattui. Kylän talot olivat usein tiiviinä ryhmänä, jolloin pahimmassa tapauksessa koko kylä saattoi palaa kerralla.  

Silmäilin taannoin Mouhijärven palovakuutusyhdistyksen historiikkia. Sen on laatinut Simo Penttilä. Siinä kerrottiin eri kyliin sijoitetuista paloruiskuista, joita palovakuutusyhdistys hankki tai ainakin avusti niiden hankinnassa. Niillä ja ihan vesiämpäreillä yritettiin tulipaloja sammuttaa. Usein kuitenkin päädyttiin vain suojelemaan muita rakennuksia. Onhan ymmärrettävää, ettei valoilleen päässeelle tulelle miesvoimin toimivalla ruiskulla kovin paljon voitu. Veden saantikin saattoi olla hankalaa. 

Penttilä viittaa tekstissään siihen, että aina ei väki ryhtynyt kovin innolla sammutuspuuhiin. Töllistelijöitäkin oli ja pahansuopuutta naapuria kohtaan. Suoremmin sama asenne kävi ilmi jossakin lehtijutussa. Muistaakseni kyse oli Aamulehdessä 1900-luvun alkuvuosina ilmestyneestä nimimerkki Kannon kirjoittamasta "Kirje Mouhijärveltä"-katsauksesta. Siinä sanottiin, että toisinaan palopaikalla apua pyydettäessä saattoi vastaukseksi kuulua: "Sammuta itte!" Nämä lienevät kuitenkin olleet poikkeuksia. Useimmat ymmärsivät - jos ei muuta niin oman etunsa nimissä - osallistua sammutustoimiin.





maanantai 23. heinäkuuta 2012

Pysäyttävät merkinnät

Tämä pysäytti minut, kun tutkin rippikirjaa:





Koska liikutaan 1900-luvulla, en kerro nimiä enkä seurakuntaa. Kuolleet olivat lapsia, sisaruksia, iältään kahdesta kymmeneen vuoteen. Jokin kulkutauti on iskenyt perheeseen. Haudattujen luetteloa ei ole käytettävissä, joten tarkka kuolinsyy ei selviä. Kyse ei liene onnettomuudesta tai tulipalosta, koska tuon ajan sanomalehdissä ei näytä olevan mitään uutista sellaisesta.

Onhan näitä toki tullut nähdyksi aiemminkin. Lähinnä hämmästyttää se, että oltiin jo 1900-luvulla. Pitäjässä oli kunnanlääkäri eikä matka kirkonkylään ollut erityisen pitkä. Kyseessä oli mökkiläisperhe, jolla ei liikaa rahaa ollut. Silti varmaan kylän talolliset olisivat lainanneet rahat lääkäriä ja lääkkeitä varten. Voihan tietysti olla, ettei parantavaa lääkettä ollut olemassa.

Olikohan lapsikuolleisuudessa eroja eri sosiaaliryhmien välillä tuohon aikaan? Heikoimmassa asemassa olleet asuivat ahtaammin, söivät heikompaa ruokaa ja odottivat kenties liiankin pitkään lääkärinavun hankkimista. Olettaisi näiden seikkojen vaikuttaneen kuolleisuuslukuihin. Ehkä oli liikaakin totuttu siihen, että osa lapsista kuoli pieninä.

Perheeseen syntyi näiden lasten kuoleman jälkeen vielä poika, joka eli pitkän elämän.

lauantai 21. heinäkuuta 2012

Lisää tekniikan kukkasia

Jokin aika sitten urputin siitä, etteivät insinöörit suunnittele helppokäyttöisiä laitteita. Jatkan samalla linjalla. En tietenkään tiedä, meneekö näiden laitteiden osin hankala käyttö insinöörien vai muiden suunnittelijoiden piikkiin. Kumminkin toivoisin heidän muistavan, että useimmat ihmiset muuttavat valmiiseen asuntoon. He eivät siis suunnittele asuntoa laitteen käyttöä silmällä pitäen, vaan laitteen pitäisi sopia tavalliseen kerrostaloasuntoon.

No niin. Jääkaappipakastin pitäisi pari kertaa vuodessa puhdistaa takaa pölystä ja liasta. Tässä kohdassa muistan, miten kuljetusliikkeen työntekijä toi laitteen hiki otsalla nokkakärryllä työntäen ja laittoi paikalleen kaapistoon. Minunko se nyt sitten pitäisi siirtää ulos kaapistosta puhdistettavaksi? Valitukseni on osin periaatteellista. Voin kyllä kutsua apujoukot paikalle laitetta siirtämään. Kaikilla sellaisia ei kuitenkaan ole. En sitäpaitsi halua siirtämisestä jälkiä keittiön lattiaan. Jaa että matto alle? Miksei, mutta sitoo jo hiukan muuta sisustusta. Olen aivan varma, että puhdistuksen voisi hoitaa toisinkin, kun vain joku viitsisi asiaan paneutua.

Koneelliseen ilmanvaihtoon näyttää kuuluvan muutamia hankalia paikkoja nimenomaan puhdistuksen kannalta. Poistoventtiilejä on sijoitettu niin, että jokin enemmän tai vähemmän kiinteä kaluste (hylly, pesukone, liesi) estää normaalimittaiselta ihmiseltä niiden putsaamisen tikkailla seisten. Hyvä, jos imurilla jotenkin yltää poistamaan enimmät pölyt. Tuloilman suodattimet ikkunoissa pitäisi myös puhdistaa tai vaihtaa vuosittain. Ikkunoiden suunnittelija lienee ajatellut kaikkien asuvan omakotitaloissa. Jotta venttiili lähtisi irti, pitää uloinkin ikkuna avata. Tämän jälkeen pitää kiivetä tikkaille avoimen ikkunan edessä irrottamaan suodatin vaikkapa nyt kuudennessa kerroksessa. Pitäisikö laittautua turvavaljaisiin?

EU keksi kyllä kieltää hehkulamput. Sellaista direktiiviä ei kuitenkaan ole saatu aikaan, että jokaisessa sähkölaitteessa pitäisi olla kytkin, josta valmiusvirran voi sammuttaa. Ei, kuluttajan pitää hankkia jatkojohto, jossa tällainen kykin on. Niinpä, taas yksi pölynkerääjä lisää. Ja jos ei sitä jatkojohtoa halua näkösälle, pitää virran katkaisemiseksi kumarrella kenties hankalaankin paikkaan. 

Näitä tulee pohtineeksi, kun ikää tulee lisää. Kuka nämä hommat tekee 30 vuoden kuluttua, jos itse ei enää pysty? No, jääköön sitten siivoamatta!

torstai 19. heinäkuuta 2012

Maitokärryt

Selailin paikallista ilmaisjakelulehteä, kun eräästä mainoksesta sattui silmiini maitokärryt. Niissä on kaksi pyörää, samanlaiset kuin polkupyörässä ja niiden välissä kevyt lava. Linkitän tähän kuvan vanhoista käsirattaista ja uudemmista maitokärryistä. Semmoisissa on monta kertaa tullut työnnettyä maitotonkkaa tienvarren maitolavalta kotiin. Muutakin niissä toki saattoi kuljettaa: vesisaavia vedenhakumatkalla tai vaikkapa nuorempia sisaruksia kyläreissulla.

Talvinen versio oli vesikelkka. Nimensä se varmaan oli saanut vedenhakumatkoista. Mutta sekin kelpasi moneen muuhun. Sillä saattoi laskea myös mäkeä. Itsekin muistan joskus kokeilleeni, mutta mäenlaskeminen taisi olla helpompaa suksilla, potkukelkalla tai vaikkapa vanhan saapaslaatikon kannella.

Edellä mainitut kuljetusvälineet olivat vielä luksusta verrattuna siihen, että jouduttiin kantamaan. Erityisesti vettä kannettiin paljon ihan vain ämpärillä. Sanko kumpaankin käteen (nuoremmille riitti yksikin) ja mäkeä ylös. Ämmänlänkiä en muista koskaan nähneeni käytössä, mutta pärekopassa kyllä kuskattiin selässä heiniä, pahnoja ja keväisin ruohojakin. Ergonomiaa ei näissä yhteyksissä ajateltu. Vaivat tulivat myöhemmällä iällä.

tiistai 17. heinäkuuta 2012

Siina, Miina ja Tilda

Naisilla oli menneinä vuosisatoina kauniita nimiä. Oli Eufrosiinaa, Vilhelmiinaa, Matildaa ja monta muuta. Osa nimistä on uudestaan tullut muotiin. Kauniita toki ovat uudemmatkin nimet. Arjessa pitempiä nimiä ei käytetty, vaan Eufrosiinasta tuli Siina, Vilhelmiinasta Miina, Josefiinasta Fiina, Karoliinasta Liina ja Matildasta Tilda. Papit näyttäisivät useimmissa seurakunnissa pyrkineen kirjaamaan rippikirjaan koko nimen virallisessa muodossaan. Sen sijaan kastettujen luetteloissa olen nähnyt äidin nimestä toisinaan käytettävän lyhyempää versiota. Myös henkikirjoihin naiset on 1900-luvun alkupuolella usein kirjattu näillä nimilyhenteillä.

Miesten nimet lyhentyivät hiukan toisella tavalla. Taavetista saattoi tulla Taavi tai Taave ja Vilhelmistä Ville. Ainoa miehen nimi, josta alkuosa putosi pois, oli Malakias. Siitä käytettiin Kiija- tai Kiia-muotoa. Nykyisinhän Kiia on naisen nimi. Minulle siitä kuitenkin tulee mieleen Malakias.

Vuonna 1880 syntynyt Miina toki tiesi olevansa Wilhelmiina. Hän oli käynyt kiertokoulua ja osasi lukea. Kun hänet kuulutettiin kirkossa avioliittoon, käytettiin oikeaa nimeä. Jos hän oli käsityötaitoinen, hän kirjaili pyyhkeisiinsä ja lakanoihinsa koristeellisen W-kirjaimen. Mutta Miina hän silti oli naapureilleen ja sukulaisilleen. Se luontui hyvin satakuntalaisenkin suuhun, kun taas Iidasta tuli Iita ja Tildasta Tilta. Näitä nimiä ei mielestäni voi pitää varsinaisina lempiniminä ainakaan nykyaikaisessa mielessä. Niihin ei sisältynyt mitään erityistä tunnetta, ei positiivista, mutta ei myöskään negatiivista.

sunnuntai 15. heinäkuuta 2012

Miksi papit tekivät huomautuksiaan?

Olen viime päivinä tutkinut vuosien 1902 - 1911 rippikirjoja. Niitä on joistakin seurakunnista ilmestynyt SSHY:n jäsensivuille. Kyse on siis 1900-luvun merkinnöistä. Edelleen kirjoista on luettavissa, kuka oli mielenvikainen, kuka tylsämielinen, kuka kaatuvainen (!) ja kuka kärsi kuulo- tai näkövammasta. Myös rikkomuksiin ja rikoksiin syyllistyneet oli merkitty, tosin enää vain viittauksella rikosten kirjan sivuille.

Vaikka olen melko kauan rippikirjoja tutkinut, vasta nyt heräsin miettimään, miksi noita merkintöjä oikein tehtiin. Aiemmin - koska lähes kaikki on menneillä vuosisadoilla pyörinyt kirkon kautta - olen ajatellut niitä ehkä tarvitun köyhäinhoitoa varten. Mutta se ei enää ole voinut olla syynä 1900-luvulla. Kunta huolehti köyhistä ja sairaista, kunnalliskotikin oli jo perustettu hoitoa tarvitseville. Osan vamma saattoi estää avioitumisen, osalla ehkä muualle muuton, mutta kaikkien kohdalla niin ei ollut.

Luulen, että rippikirjat toimivat jollakin tavalla pohjana henkikirjoille tai ainakin olivat käytettävissä niitä tehtäessä. Juuri samat huomautukset toistuvat nimittäin henkikirjoissa ainakin vielä 1920-luvulla. Alussa mainitut vammat luultavasti vapauttivat henkirahan maksamisesta. Silloin oli järkevää kirjata ne muistiin. Tätä teoriaa en ole kuitenkaan pystynyt mistään vahvistamaan. 

Papit eivät tehneet merkintöjään tulevia polvia tai sukututkijoita varten. Meihin ne kuitenkin vaikuttavat, koska tätä arkaluonteisten asioiden kirjaamista käytetään perusteena sille, ettei 100 vuotta nuorempia kirkonkirjoja pääse enää itse tutkimaan. Samantyyppisiä arkoja asioita ovat aviottomat lapset (vaikka tänä päivänä syntyvistä lapsista yhä useampi syntyy avioliiton ulkopuolella) ja mahdollisesti vuonna 1918 tehdyt kirjaukset.

Toisinaan toivon, että papit olisivat jättäneet huomautukset kirjaamatta. Olisipahan vähemmän syitä tutkimuksen estämiselle.

perjantai 13. heinäkuuta 2012

Ravintolavaunussa

Muistan, kun nuorena ensimmäisiä kertoja matkustin junalla. Junassa oli siihen aikaan ravintolavaunu, joka oli jaettu kahteen osastoon. Toinen oli kahvilan puoli, "karvalakkipuoli" ja toinen varsinainen ravintolaosasto valkoisine pöytäliinoineen ja tarjoilijoineen. Ravintolaosasto oli tarkoitettu ruokailijoille, sinne ei muuten sopinut mennä. Siellä tarjoiltiin myös alkoholijuomia. Hinnat olivat korkeat, niihin ei opiskelijan budjetti riittänyt. Siinä vaiheessa, kun rahaa olisi ollut ruokailla tuollaisessakin ympäristössä, alkoivat ravintolaosastot junista hävitä.  Jonkun kerran söin ravintolavaunussa, siis sellaisessa oikeassa, eikä ruoka tainnut olla hassumpaa.

Nykyisistä ravintolavaunuista puuttuu tällainen glamour. Kaikki voivat tasapuolisesti ostaa samasta paikasta kalliita ja melko mauttomia ruoka-annoksia ja syödä ne muovipöydissä istuen, jos onnistuvat paikan löytämään. Kaljakin virtaa kaikille, joilla ikä riittää. Kehitys kehittyy ja tehokkuus kasvaa.

Aiheen tähän tekstiin sain taas kerran vanhasta sanomalehdestä. Aamulehdessä 13.7.1911 kerrottiin, että eräs saksalainen yritys aikoi esitellä rautatiehallitukselle ravintolavaunun piirustukset. Rautatiehallituksella kerrottiin tosin olevan omatkin piirustukset, jotka mahdollistaisivat vaunujen valmistamisen Suomessa. Tarkoitus oli, että rautatiehallitus vuokraisi saksalaiselle toiminimelle kolme ravintolavaunua, jotka pikajuniin liitettyinä kulkisivat linjalla Pietari - Toijala - Turku. Olisipa mielenkiintoista tietää, alkoivatko ravintolavaunut kulkea tuolloin. Varmaan sen näin VR:n juhlavuonna jostakin saisi selville.


keskiviikko 11. heinäkuuta 2012

Keittokirjatkin muuttuneet

Lehteilin erilaisia huusholliin kertyneitä keittokirjoja. Oikein vanhoja minulla ei ole. En tiedä, mihin äidin ja mummun kirjat ovat joutuneet. Ehkä ne kuluivat käytössä niin puhki, ettei niitä enää kannattanut säilyttää. Toisaalta en muista heidän juuri ruokaohjeita mistään etsineen, perusruuat syntyivät ihan muistin varassa. Parempiin leipomuksiin katseltiin reseptiä.

Yhden kannettoman ohjevihkosen sentään otin kotoa talteen. Se on vuodelta 1926. Vihkosessa on lähinnä leivontaohjeita. Leivotaan kaakkuja (muistan sanan lapsuudesta), vehnästä, rinkeleitä ja giffeleitä. Korppujen teko-ohjekin löytyy. Tekeeköhän kukaan niitä enää kotona? Lapsuudesta nekin muistan, hyviä olivat. Vihkosessa on muutamia komeita värikuvia, joista tässä malliksi yksi. Tekijänoikeuksista en tiedä, mutta poistan kuvan heti, kun joku todistaa sellaiset omistavansa.



Kun lähdin maailmalle, otin mukaan vanhan keskikouluaikaisen kotitalouden oppikirjani. Niin on tainnut moni muukin tehdä. Opiskeluaikana sitä käytinkin, kun ei ollut varaa ostaa hienompaa keittokirjaa. Melko resuun kuntoon on Väänäsen-Sorrin kirja päätynyt. On siis täyttänyt tehtävänsä. Mutta siitä ruokaohjeiden muuttumisesta. Makkarakuppeja ja munakokkelia ei ole tullut laitetuksi, vasikankylkeä ja naudan etuselkääkin voisi joutua tovin etsimään marketista. Ainekset ovat nykyisin niin valmiita, että ne voi suurin piirtein suoraan laittaa pakkauksesta pannulle. Mausteitakaan ei tarvita, jos tykkää kaupan valmiista mausteseoksista. 

Ainakin itselläni tulee nykyisin ruokaohjeita etsittyä verkosta. Niitähän on blogeissa ja valmistajien ja kauppojen sivuilla suuret määrät. Sitten vain ohje suurin piirtein muistiin ja omasta päästä loput. Perinne siis jatkuu. Vain leipomuksiin (olen kovin laiska leipoja) katson tarkan ohjeen joko kirjasta tai tulosteesta.

Kotitalouden oppikirja antaa muuten paljon edelleen päteviä ohjeita: "Ensimmäiset tulot voivat huveta aivan turhiin ja tarpeettomiin mielitekoihin. Tämän estämiseksi olisi tehtävä tulojen käytön arvio. Kun saadaan ensimmäinen toimipaikka, tiedetään tarkoin kuukausitulot. Menoarviossa ne on järkevästi jaettava eri menokohteiden kesken..." Tätä seuraa vielä malliesimerkki, jossa tuloista noin 10 % laitetaan säästöön. Maksuhäiriömerkintöjä tulisi vähemmän, jos useampi nuori laskisi tarkkaan, mihin tulot riittävät.


Jostain syystä kaikki kirjan kuvituksessa taloustöitä tekevät ovat naisia. Ehkä niin oli vielä 60-luvulla.

sunnuntai 8. heinäkuuta 2012

Pyörremyrskyä ja muita kauheuksia 1911

Joskus, kun lukee vanhoja lehtiä, tulee tunne, ettei maailma ole sittenkään niin kauheasti muuttunut 100 vuodessa. Tänään tutkin Aamulehteä, joka ilmestyi 8.7.1911, ja tuo tunne tuli muutaman jutun kohdalla. Tosin nykypäivänä vastaavat jutut olisi vedetty isommalla otsikolla, kenties etusivulle. Sata vuotta sitten ne  päätyivät sisäsivuille.

Pyörremyrsky oli runnellut Peräseinäjoen Kihniön kylää. Se oli vienyt mennessään joidenkin talojen ja torppien rakennusten kattoja. Olipa rakennusten hirsiäkin irronnut tuulen voimasta. Metsää tietysti kaatui. Yhden lehmän ja yhden hevosen myrsky oli viskannut nurin. Jutun lopussa kerrottiin vielä, että viitisenkymmentä vuotta aikaisemmin oli samassa kylässä tuulispää lennättänyt riihen oven ja katon useiden kilometrien päähän. Silloin oli syyksi epäilty noituutta. Myrskyt ja trombit eivät siis näytä olevan mikään uusi ilmiö. Se kuuluisa miesmuisti vain on niin lyhyt.

Samaisesta Peräseinäjoen pitäjästä oli toinenkin uutinen. Se koski erään torpparin pahoinpitelyä, voisi melkein sanoa kiduttamista. Jätän tarkemmat yksityiskohdat pois, koska ne eivät olleet kovin mieltäylentävää luettavaa. Syylliseksi epäiltiin torpparin vävyä ja muutakin kotiväkeä. Julmuuksia tehtiin siis aiemminkin. 

Sitten siirrytään Mouhijärvelle. Nimimerkki Kannon lähettämä "Kirje Mouhijärveltä" kertoi marjojen satonäkymistä. Karviaismarjoja vaivasi home jo kolmatta vuotta peräkkäin. Torjuntakeinoa ei ollut, toivottiin vain, että home seuraavana vuonna hellittäisi. Omenoiden ja viinimarjojen sadosta toivottiin parempaa, vaikka kylmä oli niiden kukkimisaikaan vaivannut. Metsämarjojen kukat oli halla vienyt. Suomuuraimen (hillan, lakan), mansikoiden ja mustikoiden määrän odotettiin jäävän vähäiseksi. Puolukasta toivottiin vähän parempaa satoa. Minusta oli mielenkiintoista lukea, että 100 vuotta sitten viljeltiin puutarhamarjoja jo ilmeisesti aika yleisesti, koska niistä kirjoitettiin lehteen. Soita oli vielä Mouhijärvellä sen verran, että hillasadosta kannatti puhua.

perjantai 6. heinäkuuta 2012

Blogiviidakossa

Blogit ovat minulle suhteellisen uusi tuttavuus. Omaa olen nyt pitänyt reilun vuoden, ja toistaiseksi sanottavaa on riittänyt niin, ettei aiheita ole pahemmin tarvinnut ruveta etsiskelemään. Niitä nousee omasta vaatimattomasta sukututkimuksestani ja elämästä noin yleensäkin. Kovin paljon en ole pohtinut kirjoittamistani lukijoiden kannalta. Ne lukekoot, joita aihe sattuu kiinnostamaan. 

En myöskään ole kovin ahkera muiden blogikirjoitusten lukija. Säännöllisesti seuraan niitä, jotka noissa linkeissäkin näkyvät. Muita satunnaisemmin, lähinnä sukututkimusaiheisia. Hakuja tehdessä saa nykyään melkoisen määrän linkkejä blogikirjoituksiin. Niitäkin avaan muutaman, jos ne vaikuttavat kiinnostavilta. Ehkä menetän jotain, kun en aktiivisemmin seuraa muiden kirjoittelua. Toisaalta kaikkea ei voi saada, kaikkeen ei aika riitä, on tehtävä valintoja.

Blogikirjoituksista niinkuin muistakin teksteistä etsin oikeastaan kahta asiaa: uusia näkökulmia ja hyviä tarinoita. Omasta suvusta kirjoittaminen kiinnostavasti on vaikeaa. Sukuun kuulumatonta eivät tarkat päivämäärät ja lähdeviitteet kauheasti kiehdo, mutta jutun pitää olla hyvä. Jos taas huomaa löytäneensä toisen tekstistä omia esivanhempiaan, on ainakin lähdeviitteillä arvonsa. Joskus pääsee toteamaan, ettei ole koskaan tullut ajatelleeksi jotain historiallista tapahtumaa tai aikakautta samasta näkökulmasta kuin kirjoittaja. Tietysti myös lähdevinkkejä tulee joskus vastaan. Verkko on nykyisin täynnä monenmoista hyödyllistä, josta parhaiten saa tietoa - niin, mistäpä muualta kuin verkosta.

keskiviikko 4. heinäkuuta 2012

Elämyksellisyys on taitolaji

Olen sattuneesta syystä käynyt useammassa näyttelyssä lyhyen ajan sisällä. Osa on mielestäni ollut varsin onnistuneita. Huonompiakin kokemuksia on ollut. Jos näyttelyä esittelevällä verkkosivulla on "liian" komea kuva, voi pettyä, kun näyttely muodostuukin vain joistakin teksteistä ja kuvista, jotka on kiinnitetty telineisiin, ständeihin, mikä niiden suomenkielinen nimitys lieneekin.

Sitten on niitä, joissa on pyritty elämyksellisyyteen. On liikkuvaa kuvaa, ääntä, ajan tyyliin pukeutuneita oppaita, draamaa ja ties mitä. Taisin yhdessä tekstissä aiemmin kommentoidakin, että vain hajut puuttuivat keskiaikaa kuvaavasta näyttelystä. Itsekin voi päästä kokeilemaan jotain ikivanhaa työsuoritusta. Hyvähän se on, että elämyksiä saa. Varmaan se avaa näkökulmaa historiaan. Pitää vain muistaa kaksi asiaa. Ensinnäkin kilpailu on kovaa. Ammattilaisten isolla rahalla tekemiä "historiallisia" dokumentteja ja draamoja on vaikea voittaa pienellä budjetilla. Pahimmillaan vaikutelma voi olla säälittävä. Toiseksi meitä tosikoitakin on jonkinmoinen määrä katsojien joukossa. Me haluamme nähdä aitoja esineitä mahdollisimman hyvässä katseluympäristössä. Emmekä halua osallistua. Miellytä siinä sitten kaikkia!

Taidenäyttelyt ovat yleensä varma nakki. Saa, mitä luvataan. Ihan viime aikoina olen kumminkin törmännyt yli-innokkaisiin oppaisiin/vartijoihin, millä nimellä nämä näyttelysaleissa päivystävät nyt taidemuseoissa kulkevatkaan. Teki jo mieli sanoa, että anna minun nyt katsella rauhassa. Tai että en todellakaan aio varastaa aarteitanne. Pikkuisen hienovaraisempaa toimintaa, kiitos!

Tiedän, minua on vaikea miellyttää.

maanantai 2. heinäkuuta 2012

Insinööri vs. tavallinen ihminen

Eilen oli Kalevan sunnuntailiitteessä Hanna Kuonanojan kolumni otsikolla "Kun järki ei riitä". Kirjoittaja käytti termia Nokianinsinööri (tarkoittamatta silti pelkästään Nokian insinöörejä) kertoen kaikille tutuksi tulleista tapauksista, joissa on suunniteltu tuote, laite tai ohjelmisto, joka ei tavallisella käyttäjällä toimi.

Näitähän löytyy. Elintarvikepakkaus, johon on suunniteltu niin hieno sulkijasysteemi, ettei tuotetta saa millään järkevällä tavalla ulos pakkauksesta. Puhelin, jonka takuuhuollossa sanotaan: "tyyppivika", kun näyttö lakkaa toimimasta. Erilaiset tietokoneeseen kytkettävät laitteet, jotka eivät käyttöohjeita noudattaen ala toimia. Ohjelmat, joiden kanssa aikaa tuhrautuu tolkuttomasti yksinkertaisen asian hoitamiseen. 

Luulen, - kokemusta minulla ei ole - että teknisen puolen koulutuksessa ei käyttäjäystävällisyyteen kovin kauheasti satsattu. Oli totuttu siihen, että insinööri suunnittelee hienon laitteen johonkin tuotantolaitokseen ja käyttäjät opetetaan laitetta käyttämään. Kun sitten viihde- ja informaatiotekniikka alkoi vallata koteja, ei käyttäjiä enää kukaan kouluttanut. Insinöörikielellä laadittujen käyttöohjeiden avulla olisi pitänyt pärjätä. Eihän se tietenkään onnistunut.

Julkiselle puolelle hankitut erittäin kankeat ohjelmistot ovat surullinen esimerkki. Kun sekä tilaaja että suunnittelija ovat liian kaukana käyttäjän arjesta, ei lopputulos voi olla hyvä. Ylimielisesti suhtautuva IT-tuki vielä pahentaa tilannetta. Muistan, miten rautalangasta piti vääntää, mitä tapahtuu, jos oppilaiden salasanat vanhenevat kolmen kuukauden välein. Sinänsä yksinkertainen asia, mutta "asiantuntijan" kovin vaikea käsittää. Kun kankeisiin ohjelmistoihin vielä lisätään vanhentuneet laitteet, en yhtään ihmettele, että julkisessa terveydenhoidossa tuskaillaan tietokoneiden kanssa kuluvaa aikaa. Mitähän yksityinen puoli tekee toisin? Käyttää enemmän rahaa ja osaa vaatia parempaa palvelua?

Käyttäjiä pitää alkaa kuunnella suunnitteluvaiheessa. Käyttäjiä pitää kuunnella myös, kun laite tai ohjelma on jo käytössä. Virheistä pitää ottaa opiksi. Suomi ei ole mikään tietotekniikan (tai muunkaan tekniikan) edelläkävijä. Jos asenteet muuttuvat, voimme ehkä jollain alueella huipulle päästä. Myös meidän käyttäjien pitää oppia vaatimaan toimivia ratkaisuja.