perjantai 31. elokuuta 2012

Rahalla saa ja hevosella pääsee

Olen ollut varsin tyytyväinen suomalaisiin digitoituihin sukututkimusaineistoihin. SSHY:n Digiarkisto on mielestäni varsin helppokäyttöinen. Toisinaan kuvien laadussa voi olla toivomisen varaa, mutta käyttöliittymän uusi mahdollisuus vaalentaa, tummentaa tai tarkentaa kuvaa auttaa ainakin jonkun verran. Paljon on aiemmin tullut pyöritettyä hädin tuskin lukukelpoisia mikrofilmejäkin. Digiarkistossa hienoa on indeksointi. Välistä tulee huokaistua, että onpas tämä helppoa nykyään. Jos indeksointi ei jokaisessa seurakunnassa ihan kaikkia rippikirjoja katakaan, saa indeksoiduista yleensä kuitenkin vähän apua. Kylien ja talojen järjestys on onneksi pysynyt aika samana siihen saakka, kun kylät laitettiin aakkosjärjestykseen. 

Usein olen käyttänyt Digiarkiston indeksointia apuna myös Kansallisarkiston Digitaaliarkistossa liikkuessani. Tämä on mahdollista, jos sama seurakunta on molemmissa. Kyllä Digitaaliarkiston vielä suurelta osin puuttuva indeksointi silti toisinaan ärsyttää. Olen kuitenkin yrittänyt muistuttaa itseäni mikrofilmien pyörittelemisen hitaudesta lisätäkseni hiukan puutteellista kärsivällisyyttäni. 

No, eilen oli SukuForumilla tieto, että Ancestryn sivuilla on väestölaskentatiedot vapaasti luettavissa (vaatii kuitenkin ilmeisesti kirjautumisen). Siellä on saatu myös vuoden 1940 väestölaskenta valmiiksi indeksoiduksi. Ja vau, sen käyttöliittymä onkin hieno, lisätietoa ja selvennyksiä saa näppärästi esille:

Kätevä on myös vasempaan reunaan ilmestyvä nimiluettelo silloin, kun sivua on vieritetty pitemmälle oikealle.

Kiinnostaisi tietää, miten tietokanta ja käyttöliittymä on tehty. Resursseja se lienee ainakin vaatinut. Hiukan kateeksi käy kaupallisia toimijoita.

Toivottavasti en nyt saa syytettä tekijänoikeuksien loukkaamisesta, kun esittelen blogissa näitä hienouksia. Mainostahan tämän luulisi Ancestrylle olevan. Ainakin valitsin tuohon muutaman tavallisen suomalaisen nimen, Maki- ja Hakala-nimisiä on Amerikassakin riittänyt. Kenenkään yksityisyyttä en toivottavasti näin ollen loukkaa.

keskiviikko 29. elokuuta 2012

Kunnallista ja seurakunnallista

Olen yrittänyt saada jotenkin järjestykseen (hah!) käsityksiäni maallisesta ja hengellisestä esivallasta 1800-luvun loppupuolella ja seuraavan vuosisadan alkuvuosina. Kun oli kiertokoulua ja kansakoulua, ruotuvaivaisia, kirkonköyhiä, huutolaisia, kunnanvaivaisia, vaivaistaloja ja muuta. Lähinnä olen etsinyt tietoa koululaitoksen ja köyhäinhoidon (josta vasta paljon myöhemmin kehittyi sosiaalitoimi) järjestämisestä maalaiskunnissa. Kaupungeissa nämä oli järjestetty hiukan eri tavalla. Lisäksi verotus, oikeustoimi ja kirkon hengellinen valta ovat sitten ihan oma lukunsa. 

Vuoteen 1865 saakka kirkko vastasi kansalaisten koulutuksesta ja hyvinvoinnista. Päätökset tehtiin pitäjänkokouksissa, joissa kirkkoherra johti puhetta. Äänioikeus määräytyi maksettujen verojen mukaan. Opetus tapahtui lukkarin tai vastaavan opettajan (myöhemmin kiertokoulunopettajan) pitämässä koulussa, mikäli vanhemmat eivät siitä vastanneet. Köyhäinhoitoa varten seurakunta oli jaettu ruotuihin, joihin kuuluvat talot huolehtivat vanhusten ja sairaiden hoidosta. Lisäksi seurakunnan kassasta voitiin avustaa vaikeuksiin joutuneita. 

Vuoden 1865 jälkeen koulutus ja köyhäinhoito siirtyivät kunnan vastuulle. Siinä, kuinka nopeasti muutoksia tuli, on varmaan paikallisia eroja. Esimerkiksi ruotujärjestelmä näyttää olleen käytössä vielä 1890-luvulla, osittain samaan aikaan, kun kunnalliskoteja ruvettiin perustamaan.  Monissa kunnissa ainakin orpolapsia annettiin halvimman tarjouksen tehneen hoitoon, huutolaisiksi. Kansakoulut ja kiertokoulut elivät rinnakkain 1930-luvulle saakka. Tosin loppuvaiheessa kiertokoulu toimi alkuopetuksen antajana.

Pitäjänkokouksen tilalle tuli kuntakokous, jossa äänioikeus edelleen määräytyi  maksettujen verojen mukaan. Vasta maan itsenäistyttyä siirryttiin kunnissa yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen. Kun Mouhijärven kuntakokous syksyllä 1911 pidettiin, oli käsiteltävänä 23 asiaa. Tärkeimpiä olivat erilaiset valinnat: kuntakokouksen ja kunnallislautakunnan esimiehet, veroitus- ja tutkijalautakunnat, erovuoroiset jäsenet kansakoulu- ja kirjastojohtokuntiin, lainarahastojen johtokuntiin, holhouslautakuntaan sekä vaivaishoidon piirimiehet valittiin ilmeisesti kolmeksi seuraavaksi vuodeksi. Lisäksi päätettiin ainakin veroäyrin perusteista ja kunnallisten ilmoitusten julkaisemisesta sanomalehdissä. Kunnalla oli siis paljon tehtäviä jo 1900-luvun alussa.

sunnuntai 26. elokuuta 2012

Siivo ja vakava

Virkamiesperheeseen haettiin palvelijatarta ilmoituksella Aamulehdessä 25.8.1911. Ainoa vaatimus oli tuo otsikossa mainittu: palvelijattaren tuli olla siivo ja vakava. Tässä kohtaa on varmaan hyvä pohtia, mitä nuo sanat 1900-luvun alun kielenkäytössä ovat tarkoittaneet. Siivon ymmärrän niin, että perheessä piti käyttäytyä kauniisti, olla huomaamaton, mutta luotettava. Miksi palvelijattaren piti olla vakava, sitä en oikein tiedä. Ehkä se liittyi huvituksiin. Niihin ei saanut vapaa-ajallakaan liian innokkaasti osallistua.

Nykyisissä työpaikkailmoituksissa ei haeta siivoja ja vakavia työntekijöitä. Heidän pitää olla aktiivisia, sosiaalisia, tulla toimeen ryhmässä, olla innovatiivisia ja haasteita pelkäämättömiä. Palvelijoita ei enää lehti-ilmoituksilla haeta eikä virkamiesperheellä taida olla sellaiseen varaakaan. Kotiapua monet ostavat, ainakin siivoukseen. Alalle näyttää vaadittavan luotettavuutta, ahkeruutta ja oma-aloitteisuutta. Hm, osittain kai samaa kuin sata vuotta sittenkin. 

Opettajana mietin, miten koulu pyrkii kehittämään nykyajan vaatimuksia vastaavia ominaisuuksia oppilaissa. Sosiaalisuutta ja muiden huomioon ottamista sekä ryhmässä toimimista opiskellaan koulussa eri tilanteissa. Luonteissa on paljon eroja, mutta jonkinlaiseen yhteistyöhön pystyvät useimmat. Oma-aloitteisuutta ja vastuuntuntoa yritetään myös edistää, vaihtelevin tuloksin. Ääripäät ovat hämmästyttävän kaukana toisistaan. Tukahduttaako koulu luovuuden? Ei ainakaan tietoisesti. Ihan yltiöyksilölliseen työskentelyyn koulu ei kuitenkaan pysty. Hankaluuksia voi tulla, jos haluaa kovin omassa tahdissaan tehdä asioita.Yksi opettaja ei kovin monen avuksi repeä. Luulen, että koulussa pitäisi vielä nykyistä enemmän edistää oppilaiden oma-aloitteisuutta tuottamatta kuitenkaan kovin pahoja kauhun hetkiä niille, jotka haluavat vain mennä muiden mukana.

perjantai 24. elokuuta 2012

Verinenhän Tampere oli 1918, mutta...

Tampereella ja erityisesti Aamulehdessä näkyy heränneen keskustelu mahdollisista joukkohaudoista Pyynikillä. Tampereella käytiin kovat taistelut 1918. Kuolleita tuli molemmin puolin. Sisällissodan julmuus näkyi rankaisutoimissa. Kalevankankaalle haudattiin suuret määrät niin taisteluissa kuolleita kuin niiden jälkeen ammuttuja. Tampere oli verinen 1918, ei siitä mihinkään pääse. Säilynyt kuvamateriaalikin kertoo sodan osittain tuhoamasta kaupungista ja vankijoukoista.

Mutta olisiko isohko joukkohauta jäänyt tutkijoilta huomaamatta? Vielä kirkkopuistossa, keskellä kaupunkia. Jos punainen osapuoli olisi halunnut salaa haudata kaatuneitaan, olisi varmasti parempiakin paikkoja löytynyt. Valkoiset eivät salaa haudanneet muita kuin mahdollisesti surmaamiaan punaisia vankeja siinä vaiheessa, kun tällainen toiminta oli kielletty. Heillekin syrjäisempiä paikkoja olisi ollut tarjolla. Looginen johtopäätös tuntuisi olevan jonkinlainen julkinen teloitus heti valtausta seuranneina päivinä. Tällaisesta olisi kuitenkin täytynyt jäädä useita kertomuksia. Varmaan tuota vaihetta tutkineet ovat käyneet läpi Työväenarkiston vuoden 1918 tapahtumista keräämää muistitietoa. Siellä täytyy olla myös tamperlaisten, tuon ajan itse kokeneiden muistelmia. Jos aikalaisten muistelmat eivät tue joukkohaudan olemassaoloa, puistoa tuskin kannattaa lähteä kaivelemaan.

Itse löysin muistitietokokoelmasta kotikyläni punakaartikomppanian vaiheita melko tyhjentävästi kuvaavan kertomuksen. Kirjoittaja oli ollut mukana, kirjoituksen hän oli laatinut 60-luvulla. Kun valtiorikosylioikeuden akteja lukiessa toisinaan tuntuu, ettei juuri kukaan punakaartilaisista ollut aseeseen tarttunut, saa noista muistelmista selkeän kuvan komppanian käymistä taisteluista. 60-luvulla ei enää tarvinnut pelätä seurauksia.

Olen joskus pohtinut, kuinka kattava Suomen sotasurmat 1914 - 1922-tietokanta mahtaa olla. Tuntuu, että kattavimman listan suomalaisista vuoden 1918 sodan yhteydessä kuolleista punaisista saisi rippikirjoista. Sinne on täytynyt tehdä jokin merkintä kuolleesta tai kadoksiin joutuneesta. Projektin sivuilta näkyy, että punaisten alueiden rippikirjoja on käyty läpi. Pirkanmaan seurakunnista mukana ovat Messukylä, Pirkkala, Ruovesi, Sääksmäki, Tampere, Teisko, Tottijärvi, Hämeenkyrö, Mouhijärvi ja Suoniemi. Jos ne on tosiaan käyty kokonaan läpi, on kattavuus aika hyvä.

Eräästä sukulaisestani on pappi kirjannut: "... lukusijoilla vakuutettiin kuolleen Hämeenlinnan vankileirillä." Ajat olivat sekavat, eikä papeillakaan heti ollut tietoa kaikkien seurakuntalaistensa kohtalosta. Tuokin maininta jättää pienen mahdollisuuden, että asianomainen olisi piileskellyt tai päässyt pakenemaan Venäjälle. Suurta kuvaa nämä pienet epävarmuustekijät eivät muuta miksikään. Jokaisen tuolloin kuolleen nimeä ja kohtaloa ei varmasti koskaan saada selville. Sotasurmat on kuitenkin kiitettävä yritys kertoa tuosta kauheasta ajasta.

Huomasin vasta, että myös Kaisa Kyläkoski käsittelee samaa aihetta blogissaan. Ei ollut tarkoitukseni varastaa aihetta.

keskiviikko 22. elokuuta 2012

Karoliina Vilhelmiina - uskollinen palvelija?

Aamulehti julkaisi 12.8.1911 kuolinilmoituksen, jossa omaiset kertoivat Lielahden kartanon entisen palvelijan neiti Karoliina Vilhelmiina Tammen (ent. Ekström) muuttaneen taivaalliseen kotiin Fredirksbergissä 11.8.1911 67. ikävuodellaan. Jokin ilmoituksessa sai minut katsomaan Karoliinan vaiheita tarkemmin. Ehkä se oli tuo määrite kartanon entisestä palvelijasta.

Lielahti oli tuohon aikaan Ylöjärveä, jonka rippikirjoista kartano löytyy helposti. Samoin löytyi Karoliina, sukunimellä Ekström. Rippikirjan mukaan hän oli syntynyt Huittisissa 27.1.1844. Tämähän tietysti herättää kysymyksen, onko kuolinilmoituksessa laskettu Karoliinan ikä väärin vai onko syntymäaika jossakin muutossa vaihtunut. Lisäksi mietin, miksi kuolinilmoitus julkaistiin Aamulehdessä Tampereella, jos hän oli kuollut Fredriksbergissä eli Pasilassa. Sitä kai tuo ilmoituksen Fredirksberg tarkoittaa.

No, Huittisissa ei tietenkään ollut ketään Karoliina Vilhelmiinaa syntynyt tuona päivänä. Varalta katsoin samana vuonna syntyneitä, mutta heistäkään ei oikein sopivaa löytynyt, yhden tosin kadotin kokonaan näköpiiristä. Siispä katsomaan, mistä Karoliina oli Ylöjärvelle tullut. Hän oli ollut Tampereella töissä kenkätehtaalla ja vaatetehtaalla (mikähän tehdas mahtoi olla, kulki rippikirjassa nimellä Klädesfabrik) ja muuttanut sieltä Ylöjärvelle 1886. Tampereelle hän myös muutti 1905, ilmeisesti sen jälkeen kun kartano oli siirtynyt von Nottbeckin omistuksesta Dahlströmille. Karoliina ehti siis palvella kartanossa parikymmentä vuotta. Siinä mielessä kuolinilmoituksen tittelille oli perusteita. Ainakin vielä 1906 hän asui Tampereella muuttaessaan sukunimensä Tammeksi.

Kun katsoin Tampereen tuomiokirkkoseurakunnan rippikirjasta ensimmäistä merkintää Karoliinasta, huomasin, että syntymäpaikaksi oli merkitty Wichtis. Wichtis ja Hvittis, eivät ne nyt niin kaukana ole kirjoitusasultaan. Ei siis ihme, jos paikka oli Ylöjärvellä muuttunut Huittiseksi. Vihdistä toden totta löytyi tuona päivänä syntynyt Karoliina Vilhelmiina. Hän oli äitinsä Maria Olivia Jaakontyttären avioton lapsi. Myöhemmin äiti avioitui Erik Kylanderin kanssa. Karoliinakin käytti aluksi sukunimeä Kylander.

Tässä vaiheessa verkossa olevat lähteet alkavat loppua. Karoliinan muutto Helsingistä Tampereelle löytyy. Helsingissä ammattina on pig, mutta Tampereelle hänet on kirjattu tjänstejungfruna, jota en muista kovin usein nähneeni. Dokumentoimatta ovat siis Karoliinan muutto Vihdistä Helsinkiin ja vaiheet Helsingissä sekä nimen muuttuminen Kylanderista Ekströmiksi. Helsinkiin muuton voisi verkosta löytää selaamalla Vihdin poismuuttaneet 1860 - 1877. Muistutin kuitenkin itseäni, etten tutki Karoliinan sukua. Uskon, että tämä Vihdissä syntynyt on oikea Karoliina.

maanantai 20. elokuuta 2012

Vahakabinetti

Aamulehdessä oli 19.8.1911 etusivulla ilmoitus vahakabinetista, joka oli tullut Tammelantorille. Mainos kertoi, että kabinetissa oli yli tuhat kuvaa, jotka kaikki olivat vahasta valmistetut ja luonnollisessa suuruudessa. Kabinetti oli matkalla Tukholmasta Helsinkiin ja Pietariin. Sen mainittiin olevan vain lyhyen aikaa Tampereella. Avoinna se oli klo 10 - 22. Tuolloin tosin käytettiin ilmaisua 10 ap ja 10 ip. Sisäänpääsymaksu oli 50 penniä ja Anatomiosastolle 25 penniä. 

Olen toki kuullut puhuttavan vahakabineteista Suomessa ja ulkomailla. Madame Tussaudin kabinettiin pääsemistä on jopa pidetty jonkinlaisena kunniana. Julkkiksia esittäviä vahanukkeja kai muutkin pitävät sisällään. Kiertävä kabinetti oli kuitenkin uutta, aukko sivistyksessä taas tälläkin kohtaa. Olisi mielenkiintoista tietää, ketkä olivat päässeet tuohon 1900-luvun alun kabinettiin. Kuninkaallisia varmaan, ehkä joku tunnettu taiteilija oli myös mukana. 

Hiukan jäi mietittyttämään tuo ilmoituksessa mainittu Anatomiosasto. Ettei tämä vahakabinetti olisikin esitellyt anatomian saloja julkkisten sijaan. Verkosta etsimällä löytyy nimittäin ainakin Panoptikon-niminen kabinetti, jossa näytettiin lääketieteen salaisuuksia. Toivottavasti lehti julkaisee jutun, jossa kabinetista ja sen Tampereella saamasta vastaanotosta kerrotaan tarkemmin.

lauantai 18. elokuuta 2012

Kuinka vanhoja valokuvia omistat?

On hauska ajatusleikki pyrkiä ajoittamaan vanhoja valokuvia. Tehtävä on helppo, jos kuvasta tunnistaa jonkun. Yleensä ihmisen iän pystyy kuvasta kohtuullisen hyvin päättelemään. Tosin naiset olivat niin lujilla monien synnytysten ja köyhän taloutensa kanssa, että he näyttävät kuvissa vanhemmilta kuin todellisuudessa olivat. Näin ainakin helpompaan elämään tottuneen nykyihmisen silmin. Kun vielä koreilunhalu oli tuomittavaa ja tukka vedettiin tiukasti taakse nutturalle, voi kuvan ajankohdasta joskus erehtyä.

Hiukan vaativampaa on ajoittaa sellaisia kuvia, joiden henkilöistä ei tunne ketään. Silloin joutuu turvautumaan esimerkiksi muodin muuttumiseen. Hameen pituus ja malli kertovat aika paljon. Hiusten pituus ja kampaus samoin. Jos kuva ei ole otettu kuvaamon kulisseissa, voi ympäristöstäkin usein päätellä jotain.

Minulla olevista kuvista vanhin taitaa olla isoäitini isoisää esittävä kuvaamossa otettu kuva. Koska tämä esi-isä kuoli kesällä 1910, on kuva otettu siis viimeistään tuona vuonna. Hän näyttää kuvassa hyvinvoivalta, joten todennäköisesti kuvaamossa on käyty jo muutamaa vuotta aikaisemmin. Sellaisia kuvia, jotka varmasti voisin ajoittaa 1800-luvun puolelle, minulla ei ole. Se on oikeastaan vähän ihmeellistä, koska Tampereella oli kuvaamoja jo tuolloin. Sukua asui Tampereella ja ympäröivällä maaseudulla. Kaupunkireissuja varmasti tehtiin. Taloudellisestikaan ajat eivät 1800-luvun lopussa olleet mahdottoman tiukkoja. Ehkä valokuvien ottamista pidettiin hienomman väen kotkotuksina.

Laitan tähän loppuun yhden käyntikorttikuvan. Kuvan kohteesta ei ole tietoa. Vakavamieliseltä hän kumminkin näyttää.

Neiti tai rouva Tuntematon, hänkin varmaan 1900-luvun alusta

torstai 16. elokuuta 2012

Mitä voi tehdä yhdestä lankavyyhdestä?

Olen tainnut kertoakin, että kaappeja siivoillessani löysin vanhoja lankoja, toisia pienempiä, toisia suurempia määriä. Joskus reippaat kymmenen vuotta sitten kudoin (meilläpäin ei neulottu!) sukkia ja puseroita ja ilmeisesti aioin kutoa enemmänkin. Innostus lopahti, kun sukututkimus alkoi viedä yhä enemmän aikaa. Jälkikasvullekaan eivät enää äitin tekemät sukat kelvanneet, piti olla kaupasta ostetut urheilusukat. No, aikansa kutakin.

Langat löydettyäni olen yrittänyt nyt saada niistä jotakin aikaan. Muutama projekti on valmiina, muutamasta on valmiit suunnitelmat. Nyt tyydyn tekemään lähinnä itselleni ja virkkaamalla. Kutominen jumittaa niskan. Varmaan väärä tekniikka. Muutamalle naispuoliselle sukulaiselle olen vienyt tekeleitäni tuliaiseksi. Lahjahevosen suuhunhan ei ole katsomista. Tavoitteena on päästä kaikista langoista eroon. Tämä ei ole mikään käsityöblogi, joten en aio esitellä aikaansaannoksiani täällä.


Ongelmaksi uhkaa muodostua tämä laatikko. Erivärisiä ja erilaisia lankoja yksi vyyhti kutakin (vain päällimmäiset näkyvät kuvassa). Vai pitäisikö sanoa lankakerä? Olen niin vanha, että minusta vyyhti on jotain sellaista, mikä syntyy vyyhdinpuulla. Useimmat langat ovat sellaisia, ettei kyseistä merkkiä enää valmisteta. Kaupasta on siis turha lähteä etsimään lisää. Värimaailmakin on vähän mitä sattuu. Yhdisteleminen on haastavaa.

Vinkkejä otetaan siis vastaan. Pitäisi olla helppotöinen, mielellään lahjaksi sopiva tuote, johon yksi lankakerä riittäisi. Idea riittää, tarkempia ohjeita voin kaivaa verkosta esiin.

tiistai 14. elokuuta 2012

Suuret ikäluokat - aina tukkeena

Sodan jälkeen syntyivät ns. suuret ikäluokat. Vuonna 1945 syntyi noin 98 000 lasta, 1946 106 000, 1947 suurin ikäluokka 108 000 ja 100 000 lapsen yli mentiin vielä 1948 ja 1949. (Lähde: http://fi.wikipedia.org/wiki/Suuret_ik%C3%A4luokat). Melko suuria olivat vielä 50-luvun alussa syntyneet ikäluokatkin, ainakin, jos niitä vertaa nykyiseen noin 60 000 syntyvään. Toki syntyvyys on ollut suhteessa yhtä korkeata tai jopa korkeampaa muulloinkin maamme historiassa. 

Olisi mielenkiintoista löytää tilasto siitä, kuinka paljon näitä suuria ikäluokkia on Suomessa nyt jäljellä. Heitä tulee yllättävän usein vastaan kuolinilmoituksissa. Maasta muutti pois jonkinmoinen määrä ihmisiä, jotka olivat syntyneet 1945 - 1950. Yhtä paljon ei maahanmuutto ole tuonut samanikäistä väkeä tilalle.

Suuret ikäluokat täyttivät koulut, kun siihen ikään ehtivät. Maaseudulla, jossa väestön enemmistö vielä asui, jouduttiin rakentamaan uusia kouluja tai laajentamaan vanhoja. Kaupungeissa käytiin koulua kahdessa vuorossa. Kukaan ei ollut kuullut aamu- tai iltapäivähoidosta. Jos äidit olivat töissä, pitivät lapset huolta toisistaan. Ei epäröity vastuuttaa melko pieniäkin lapsia. 

Myös jatko-opiskelupaikat täyttyivät suurista ikäluokista. Heidän tulleessan korkeakouluihin luotiin valtion takaama opintolainajärjestelmä, jolla köyhempikin pystyi opiskelemaan. Lainaa oli monella pariskunnalla opintojen päättyessä jo yhden asuntolainan verran. Inflaatio tosin auttoi maksamisessa. Valtaosalla suurista ikäluokista koulutie jäi lyhyeksi. Osa lähti työelämään heti kansakoulun jälkeen. Tämä olisi ehkä hyvä muistaa, kun heidän eläkkeelle siirtymisestään niin kovasti puhutaan.

Työelämässäkin oli ahdasta. Kenenkä vika - no suurten ikäluokkien tietysti. Onneksi Ruotsissa oli töitä. En ole nähnyt tilastoa siitä, paljonko siellä asuu Suomessa vuosina 1945 - 1950 syntyneitä, mutta uskon, ettei määrä ole ihan vähäinen.

Nyt on sitten porua suurten ikäluokkien eläkkeelle siirtymisestä. Ei se tiettävästi ihan yllättäen ole voinut tapahtua. Pitäisi muistaa, että näissä ihmisissä on paljon hyvin nuoresta töitä tehneitä, joilla on todella pitkä työura takanaan, kun kaikki työt lasketaan. He ovat myös pitäneet lyhyemmät äitiyslomat. Lapsiaan he eivät automaattisesti saaneet kunnalliseen päivähoitoon.

Seuraavaksi kai sitten kuulemme, miten suuret ikäluokat täyttävät vanhainkodit. Toivottavasti mahtuvat aikanaan edes hautausmaille.

sunnuntai 12. elokuuta 2012

Kiertokoulunopettajia

Nimimerkki Kanto kirjoitti Aamulehdessä 12.8.1911 kiertokoulunopettajien asemasta. Vaikutti siltä, että näiden palkka oli heikohko (150 mk - 450 mk vuodessa) eikä työstä kertynyt eläkettä ollenkaan. Vaivaistalo odotti vanhana, kuten Kanto tuon ajan termiä käyttäen asian ilmaisi. Työtä oli 40 viikkoa vuodessa, 30 tuntia viikossa. Koska koulu nimensä mukaisesti kiersi eri taloissa, olivat työskentelyolosuhteet usein puutteelliset. Tuohon aikaan kiertokoulunopettajilta vaadittiin jo jonkinlaista koulutusta, joskin se taisi olla aika kirjavaa. Huonosta palkasta huolimatta koulutukseen ja avoimiin virkoihin riitti hakijoita.

Kiertokoulu oli kirkollinen koulujärjestelmä. Se oli saanut alkunsa jo 1600-luvulla. Kannon sanoin: "Opettajaksi otettiin joku vanha, lukutaitoinen, kristillismielinen käsityöläinen tahi muu, jos ei lukkari kerinnyt kaikkia lapsia lukutaitoon opettamaan." 1900-luvun alussa oli monessa paikassa jo toiminnassa kansakouluja, joita kunnat alkoivat edellisen vuosisadan lopussa vapaaehtoisesti perustaa. Kiertokoulu toimi kansakoululaitoksen rinnalla antaen alkuopetusta. Useimmiten kansakouluun mentiin vasta kymmenvuotiaina.

Vuonna 1921 annettu laki oppivelvollisuudesta lopetti kiertokoulut asteittain. Siirtymäaika oli kuitenkin pitkä, vielä 30-luvun puolella toimi kiertokouluja, koska alakouluja ei joka paikassa ollut. Näin kiertokoulun opettajista ei koskaan tullut kunnan tai valtion virkamiehiä. Tällaista oli esitetty vuosisadan alussa. Kansakoulunopettajilla oli tarkat pätevyysehdot. Iäkkäämmät kiertokoulunopettajat tuskin lähtivät kouluttautumaan.  

Kirjallisuudesta tai vanhoista lehdistä varmaan löytyy kiertokoulunopettajien haastatteluja tai muistelmia. Yritän etsiä sellaisia käsiini ja kertoa myöhemmin lisää tästä jo ajat sitten kadonneesta ammattikunnasta.

perjantai 10. elokuuta 2012

Urheilumuistoja

En ole koskaan ollut kovin innokas urheilun harrastaja. Toki meillä oli pihalla hiekkakasa (santakasa, sanoo satakuntalainen), johon hypimme pituutta. Juoksukilpailuja järjestettiin naapurien tenavien kanssa. Vanhin yleensä voitti. Taisin kerran päästä/joutua koulujenvälisiin kilpailuihin kansakoulusta. Menestys ei muistaakseni ollut kummoinen. Talvisin harrastettiin hiihtoa. Innostukseni vaihteli, joskus tuntui mukavalta, joskus taas suksissa ei ollut minkäänlaista pitoa. Nollakelit olivat ongelmallisia puusuksille.

Urheilu on muuttunut liikunnaksi. Jonkinlaisesta peruskunnosta yritän pitää huolta. Kävely- ja pyörälenkit ovat mukavia, hiihdosta en enää oikein välitä. Ihan kylmän järkevästi ajatellen yhteiskunnan pitäisi panostaa nimenomaan suurten massojen liikuntamahdollisuuksiin. Huippu-urheilun hoitakoon liike-elämä.

Kovin innokas penkkiurheilija en ole koskaan ollut. Kyllä meillä kotona ja myös koulussa kuunneltiin radiosta tärkeiden kisojen selostukset. Pekka Tiilikaisen ja Paavo Noposen äänet tulivat tutuiksi. Kisoja tosin oli 50- ja 60-luvuilla paljon vähemmän kuin nykyään. Olympiakisoja ja Suomi-Ruotsi-maaotteluita seurattiin. Ensimmäiset olympialaiset, jotka kunnolla muistan, olivat Rooman 1960 kesäkisat. Osaan vieläkin kertoa, että Eugen Ekman sai voimistelussa kultaa.

Oikeastaan en ollenkaan pidä siitä vakavuudesta, jolla urheiluun suhtaudutaan. Ymmärrän, että nuori kansakunta halusi tehdä itseään tunnetuksi kisamenestyksen kautta. Silti urheiluun liittyvä kansallinen uho jotenkin tympäisee minua. Tuntuu, että se on heikon itsetunnon kääntöpuoli. Hyvä, että urheillaan, hyvä urheilijoille, jos menestyvät, mutta ei siinä sen ihmeempää. Nuoriso tuntuu suhtautuvan asiaan onneksi melko järkevästi.

keskiviikko 8. elokuuta 2012

Pääsisipä elokuviin

Leikittelimme erään vanhan sukulaisen kanssa ajatuksella, että joku olisi kuvannut dokumenttielokuvaa kotikylästämme. Olisi niin mukava kulkea tutuissa maisemissa 30-luvulla tai vielä aikaisemmin. Vaikka kylä on suhteellisen hyvin säilynyt, on osa pienistä pirteistä ajan mittaan hävinnyt. Muita on kunnostettu ja laajennettu, kuten pitääkin. En ole museoimassa kylääni, sen pitää säilyä elävänä. Toivottavasti tarpeelliset muutokset edelleen tehdään vanhaa kunnioittaen. 

En tietenkään usko, että tällaista dokumenttielokuvaa on olemassa. Luultavasti kallista filmiä käytettiin vain merkittävien kohteiden tallentamiseen. Tiedän, että on ollut olemassa Kansatieteellinen Filmi Oy, joka 30-luvun loppupuolella taltioi lyhytelokuviksi katoavaa kansanperinnettä. Joitakin noista elokuvista olen katsonut, yhden olen tilannutkin. Kotikyläni ei ole heidän filmilleen tarttunut.

Mutta ajatelkaapa: Mustavalkoisessa elokuvassa näkyisi ensin kotitalo, sitten hiukan pahamaineinen naapurimökki. Olikohan se jo punaiseksi maalattu? Ei sitä tietenkään filmiltä erottaisi. Sitten näkymä jo hävinneeseen  entiseen torppaan, jonka pirtissä nukkui parhaimmillaan kymmenkunta ihmistä. Sen jälkeen puolisen kilometriä ilman taloja, kunnes kylän keskustassa näkyisivät hyvin tiheänä ryppäänä talot ja pikkupirtit, jokainen omalla paikallaan.

maanantai 6. elokuuta 2012

Tosissaan kuin satakuntalainen

Vanhaa Satakuntalaista (tiedän, että se pitää kirjoittaa pienellä alkukirjaimella) lähestyi kaukainen nuorempi sukulainen. Kävi katsomassa vanhan talon paikan, oli innoissaan kaikesta näkemästään ja lupasi pitää yhteyttä. Vanha Satakuntalainen kertoi läheisilleen vierailusta, oli selvästi otettu kiinnostuksesta, jota nuorempi sukulainen oli osoittanut. Oli nähnyt vaivaa, kaivanut esiin valokuvat ja pannut parasta pöytään.

Yhteydenottoa ei kuulunut. Vanha Satakuntalainen oli sattunut törmäämään uuden, amerikkalaisemman kulttuurin edustajaan. Nuori sukulainen oli ihastellut kaikkea kovasti tarkoittamatta sen kummempaa, koska sellainen kuuluu hänen tapoihinsa. Hän halusi olla kohtelias vanhalle ihmiselle, joka kertoi innokkaasti suvun historiasta. Ja onhan omien juurien tunteminen hienoa. Niistä voi muiden samanhenkisten seurassa kertoa hauskoja juttuja.

Vanha Satakuntalainen oli kai vähän pettynyt. Ei mitenkään syvästi, pessimisti kun on luonteeltaan. Hän ei vain oikein ymmärrä ihmistä, joka tuntuu yhtenä hetkenä olevan suvustaan kovasti kiinnostunut, mutta seuraavana unohtaa koko jutun. Itse Vanha Satakuntalainen on aina tosissaan. Tarkoittaa, mitä sanoo. Jos ei kiinnosta, ei sano paljon mitään.

lauantai 4. elokuuta 2012

Raitis ilma, valo ja puhtaus - keinot keuhkotautia vastaan

Kuten olen aiemmin kertonut, luen vanhoista 1900-luvun alun Aamulehdistä mielelläni nimimerkki Kannon kirjoittamia kirjeitä Mouhijärveltä. En tiedä, kuka nimimerkin taakse kätkeytyi, mutta tottunut kirjoittaja hän selvästi oli. Yksi mahdollisuus olisi päätoimittajanakin myöhemmin työskennellyt F.O. Wiitanen, mutta en tiedä, oliko hän tuohon aikaan Muohijärvellä.

Kannon aiheena 27.7.1911 ilmestyneessä kirjoituksessa oli keuhkotauti. Väinö Horelli oli pitänyt Uotsolan koululla esitelmän aiheesta. Satakuntalainen osakunta alkoi tuona vuonna ajaa keuhkotautiparantolan rakentamista Satakuntaan. Mahdollisesti esitelmätilaisuus liittyi tähän hankkeeseen. Maailmasota viivytti hanketta, Satalinnan parantola valmistui vasta 1925. Esitelmöitsijä kertoi keuhkotautiin (tuota nimeä tuberkuloosista jutussa käytettiin, niinpä käytän sitä myös tässä tekstissä) sairastuneita olevan 25 000 ja joka päivä tautiin kuolevan 30 henkilöä. Todellinen kansantauti oli siis kyseessä.

Horelli oli esitelmässään kertonut, ettei parantavaa lääkettä keuhkotautia vastaan ollut olemassa. Sitä vastaan voitiin kuitenkin taistella kolmen keinon avulla. Ne olivat raitis ilma, valo ja puhtaus. Parantoloiden ansioksi Horelli laski lisäksi, että ne eristivät tartuttavia potilaita terveistä samalla, kun ne tarjosivat paremmat olosuhteet toipumiselle.

Sukututkija huomaa usein, että keuhkotautiin on samasta suvusta kuollut useita ihmisiä. Ahtaissa oloissa eläminen on edistänyt taudin tarttumista, ehkä perintötekijöilläkin on ollut jotain osuutta. Kehotus puhtauteen edellä ei liene tuulesta temmattu. Tuskinpa niitä kylttejä "Älä sylje lattialle - Spotta ej på golvet" ihan turhan takia oli ripustettu juniin, asemille ja muualle, missä väkeä liikkui. (Voisivat muuten taas olla ihan paikallaan esim. bussipysäkeillä, ei tuberkuloosin, mutta yleisen siisteyden takia).


Lähteet:
http://www.saunalahti.fi/arnoldus/talvio.html
http://fi.wikipedia.org/wiki/Satalinnan_sairaala

torstai 2. elokuuta 2012

Kasvatti

Aamulehden 25.7.1911 viimeisellä sivulla oli pieni, näin kuuluva ilmoitus: "Lapsi otetaan kasvatiksi maalle jos pieni käteinen maksu seuraa mukana. Vastaus tämän lehden kontt. ..." Ilmoitus saa miettimään, pyrkikö joku ansaitsemaan ottamalla huollettavakseen toisen lapsen. Ehkä kyseessä oli aito halu auttaa äitiä ja lasta. Kun Tampereella oli paljon nuoria naisia töissä tehtaissa, syntyi aviottomia lapsia jonkinmoinen määrä. Jos äidillä ei ollut ketään, joka olisi pitänyt lapsesta huolta, kun hän itse oli työssä, oli lapsen antaminen kasvatiksi yksi vaihtoehto. Ehkä mieluisampi kuin kotitölliin palaaminen. Toki lapsi usein vietiin isoäidin hoteisiin maalle. Äiti maksoi palkastaan lapsen aiheuttamat kustannukset.

Näitä kasvattilapsia näkyy maaseudun rippikirjoissa 1900-luvulle tultaessa. Ainakin osa tapauksista lienee sellaisia, jossa äiti ja kasvattivanhemmat ovat sopineet asiasta keskenään. Kyse ei ollut adoptiosta. En ole varma siitä, kuka näissä tapauksissa oli lapsen virallinen holhooja. Luulen, että asema säilyi äidillä. Ainakaan lapsi ei perinyt kasvattivanhempiaan elleivät nämä halunneet tehdä testamenttia hänen hyväkseen. Kunnissa toimi 1900-luvun alussa jo köyhäinhoitolautakuntia, jotka sijoittivat kasvateiksi sopiviin perheisiin sellaisia lapsia, joiden vanhemmat olivat kuolleet tai eivät pystyneet huolehtimaan lapsistaan. Näissä tapauksissa kustannuksista vastasi yleensä kunta.

Millaiseksi kasvattilapsen asema perheessä muodostui? Joissakin perheissä heitä kohdeltiin samalla tavalla kuin omia lapsia. Kaikilta vaadittiin työntekoa, omatkaan lapset eivät saaneet laiskotella. Nämä kasvatit saattoivat pitää yhteyttä perheeseen vielä aikuisiksi tultuaan. Toisissa perheissä kohtelu oli tylympää. Jos lapsella oli äiti tai isä, joka toisinaan kävi häntä katsomassa, oli hänen asemansa hiukan parempi kuin sellaisen, jolla ei ollut ketään.