keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Taavetti Turkuun tai sitten ei

Taavetti Matinpoika syntyi 1815 Vähä-Nyppelin talossa Mouhijärvellä. Vaikka hän oli talon toiseksi vanhin poika, ei isännäksi tai edes torppariksi pääsystä tainnut olla toiveita. Mieheksi vartuttuaan hän lähti veljiensä tavoin rengiksi lähiseudun taloihin. Viimeinen merkintä hänestä on Tupurlan Tomilta 1839. Sen mukaan hän on muuttanut Turkuun. Tässäpä on taas oivallinen paikka urputttaa Digitaaliarkiston aikarajoista. Mouhijärven muuttaneiden luettelo 1837 - 1890 ei tietenkään aukene verkossa. (Saatte kyllä ihan vapaasti käskeä minua kävelemään arkistoon.)


Turun seurakuntien muuttaneiden luetteloita toki on verkossa tuolta ajalta. Mutta mutta... Niistä ei löydy Taavettia, ei ainakaan vuosilta 1839 - 1841. Ei suomalaisesta eikä ruotsalaisesta seurakunnasta. Olen jopa ottanut huomioon sen mahdollisuuden, että patronyymi olisi jätetty pois ja hänelle olisi annettu sukunimi. Todennäköisintähän kai olisi, että Taavetti olisi mennyt Turkuun käsityöläisoppiin. Yksi aiempikin Turkuun oppipojaksi muuttanut minulta on kateissa Turun ajalta, vain poismuuttaessa annetun muuttokirjan olen löytänyt. Olisiko Turussa ollut joku erityinen tapa merkitä mestareiden oppipojat, joita kaupungissa riitti? Toisaalta, kun muuttokirjan kanssa kotiseurakunnasta lähti, piti kai oppipoikakin Turun kirjoihin laittaa.

Ehkäpä Taavetille on vain tullut mutkia matkaan. Jos oltaisiin 1800-luvun lopulla, tarkistaisin ensimmäiseksi Tampereen muuttaneiden luettelot. Vuosisadan alkupuolella ei Tampereen vetovoima vielä kovin paljon maaseudulla näkynyt. Olen tietysti Hiskistä katsellut Mouhijärven lähiseurakunnissa avioituneita Taavetti Matinpoikia, mutta oikein lupaavaa tapausta ei ole löytynyt. Joitakin olen tarkistanutkin. Laajempaa hakua ei Taavetti Matinpoika-nimiyhdistelmällä hyödytä tehdä. Taitaa olla Taavetin osalta tuumaustauon paikka.

maanantai 25. helmikuuta 2013

Sipulia ja porkkanaa

Rupesin tuossa ruokaa laittaessani pohtimaan, koska juuresten ja vihannesten käyttö oikein alkoi Suomessa kasvaa. No, nauris tietysti on ikivanha ja perunaakin (jos se nyt juurekseksi lasketaan) on syöty hyvän aikaa. Mutta miten oli tavallisen kansan keskuudessa 100 vuotta sitten? Pappiloiden ja kartanoiden puutarhat kukoistivat, mutta torpparin kasvimaassa ei tainnut kovin paljon olla lajikkeita. Omenapuita ja marjapensaita sentään osalla oli. Uskoisin myös porkkanan, punajuuren ja sipulin olleen tunnettuja. Rosollia lienee tehty jouluksi, samoin porkkanalaatikkoa. Ehkä sipuli sopi läskisoosinkin joukkoon.

Lapsuudessa tuli kasvimaata kitketyksi lukemattomia kertoja. Mitä siellä oikein kasvoi? Niitä samaisia sipuleita, porkkanoita ja punajuuria nyt ainakin. Pienet porkkanat olivat makeita ja niitä syötiin raakana, vähän vain vedessä huuhdottiin. Ihme, ettei mikään pöpö iskenyt. Punajuurta laitettiin joskus jauhelihan joukkoon. Tehtiin Lindströmin pihvejä, kuten koulussa oli opittu. Keräkaalia ja kukkakaalia kasvatettiin myös. Kaalikeittoa syötiin ja kukkakaali kelpasi ainakin kesäkeittoon. Tilliä ja persiljaa oli hiukan, mutta aika vähäistä niiden käyttö oli. Sokeriherneitä muistan myös syöneeni suoraan kasvimaalta. Retiisi valmistui varhain, kovin pitkään sitä ei syöty. Hapanta raparperia popsittiin niinikään raakana. 

Kyllähän tuosta jo kertyi jonkinmoinen lista vihanneksia ja juureksia. Luulen samanlaisen kasvimaan löytyneen 50-luvulla joka mökin pihasta. Ei meillä mitenkään erityisen harrastuneita oltu. Vihannesten ja juuresten terveellisyydestä alettiin vähitellen puhua, ehkä enemmänkin 60-luvulta alkaen. Kauppojen valikoima kasvoi, kun elintaso nousi. Nyt tarjontaa on niin, ettei kaikkien käyttötakoitusta edes välttämättä tiedä. Ja kyllähän me elämme terveellisemmin: terveempinä pidempään kuin esivanhempamme. Niinhän tilastot kertovat. Joskus kuolinilmoituksia katsoessa tosin pitää silmään 40-, 50- ja 60-luvulla syntyneiden määrä.


lauantai 23. helmikuuta 2013

Makkaraksi?

Tartunpa nyt kerran ajankohtaiseen aiheeseen, tähän hevosenlihakohuun. Kohu sinänsä lienee kohtuuton. Jos eineksistä ei hevosenlihaa pahempaa löydy, on kyse vain huijauksesta, petoksesta tai mikä oikea lakitermi lieneekään. Yksittäisen kuluttajan kohdalla summat eivät ole tähtitieteellisiä, yritykset kaiketi ovat menettäneet enemmän, jos ovat hevosenlihasta maksaneet naudanlihan hinnan. Käykööt siis oikeutta keskenään tai sopikoot korvauksista. Tietysti on hyvä eri maissa myös tutkia mahdolliset lääkeaine- ja hormonijäämät. Mihinkään kauhean suurisuuntaiseen operaatioon ei kuitenkaan pelkän hevosenlihan perusteella ole aihetta.

Kun hevonen ennen vanhaan vietiin teurastamolle, sanottiin sen menevän makkaraksi. Suomessa hevosenlihaa on siis käytetty elintarvikkeissa kauan. Kun eineksiä ei ollut, ei niissä ollut hevostakaan, tuota makkaraa nyt lukuun ottamatta. Hevosia ei teurastettu kotona kuin korkeintaan hätätilanteessa. Miten asia oli ennen teurastamojen aikaa, sitä en tiedä. Kun lihaa ei muutenkaan maaseudulla juuri kaupasta ostettu, ei niissä liene ollut hevosenpaistia tarjolla. Ehkä kaupunkien lihakaupat pitivät sitä valikoimissaan. Hevonen oli ennen kaikkea työjuhta, jota pidettiin niin kauan kuin se jaksoi vetää kuormia. Niinpä sen liha ei liene ollut enää herkullisimmillaan kun se lopulta päätyi teurastamolle.

Oli Suomessakin silti tunteita hevosta kohtaan. Se oli pitkäaikainen työtoveri, kenties ihan syntymästä saakka kotona kasvatettu. Kun siitä jouduttiin luopumaan, oli isännällä suru puserossa. Jos hevonen oli sävyisä, kaipasi sitä koko talon väki. Hyvän hevosen menetystä oli luvallista surra. Hevosen kunnioituksesta kertonee sekin, ettei hevosnylkyriä oikein pidetty arvossa ammattina, vaikka nahan tarve ymmärrettiinkin. Tämä on tietenkin perimätietoa, ei moista ammattia enää kukaan minun lapsuusaikanani harjoittanut.

 
Uskollinen työtoveri

torstai 21. helmikuuta 2013

Linkit talteen - mutta mihin?

Järjestelin pitkäksi venynyttä kirjanmerkkilistaani ja mietin samalla ongelmaa, joka tuntuu olevan pysyvä, ainakin omalla kohdallani. Kun seuraa keskustelupalstoja, blogeja ja sivustoja, jotka liittyvät sukutukimukseen, löytää usein linkkejä uusille mielenkiintoisille sivuille. Linkkejä tulee laitetuksi kirjanmerkkeihin tai tallennetuksi muuten. Kun sitten etsii tietoa jostakin sillä kertaa kiinnostavasta aiheesta, ei aiemmin muistiin laitettua linkkiä olekaan helppo löytää omista kokoelmista.

Olen toki kokeillut erilaisia ratkaisuja. Olen järjestellyt kirjanmerkkini hyvään järjestykseen kansioihin. Olen käyttänyt verkossa olevaa palvelua, taisi olla Delicious siihen aikaan. Olen jopa tallentanut linkkejä Wordilla omiin kansioihinsa. Mikään ei kuitenkaan tunnu oikein hyvin toimivalta. Kansioinnista huolimatta kirjanmerkeissäni on taas sekasotku. Deliciousin salasanan unohdin (tietysti!), sitäpaitsi palveluun hakeutumisessa on oma vaivansa. Ja vaikka kuinka fiksusti nimeän word-tiedostoni, ei niiden löytäminen ole jonkun ajan kuluttua helppoa.

Taitaakin olla niin, ettei pysyvää ratkaisua ole olemassa. Vähän kuten huusholli on välillä siivottava, on järjestystä pidettävä myös linkkien suhteen. Toimimattomia tulee samassa yhteydessä karsittua listoilta. Voisin kuitenkin taas yrittää luoda linkkilistan johonkin verkkopalveluun, olisihan se kätevä vierasta konetta käyttäessä. Jos nyt sitten muistaa sen salasanan. Siispä linkkikansioita järjestelemään!

tiistai 19. helmikuuta 2013

Siskoja ja veljiä

Useimmilla lienee suvussaan kaksi pariskuntaa, joiden jäsenet olivat pareittain sisaruksia. Vaikkapa veljesten vaimot olivat sisaria keskenään. Ehkä vielä yleisempää on, että veli avioitui sisarensa miehen sisaren kanssa. Kummassakin talossa poika sai isännyyden eikä omaisuuttakaan tarvinnut jakaa laajemmalle. Usein tällaiset avioliitot taisivat olla sovittuja, mutta kenties järki myös auttoi tunteita. Kun talollisten lapset katselivat sillä silmällä muiden talollisten lapsia, ei valinnan varaa ollut ihan hirveästi.

Nyt kuitenkin kerron sisaruksista, joiden avioliittoihin omaisuus ei vaikuttanut. Karkun pitäjänräätäli Wikströmin tyttäret Leena (s. 1824) ja Anna-Liisa (s. 1826) avioituivat Mouhijärvellä Vähä-Nyppelin veljesten Malakiaksen (s. 1819) ja Isakin (s. 1824) kanssa. Vaikka Vähä-Nyppeli olikin talo, lähtivät Malakias ja Isak rengeiksi Mouhijärven taloihin. Talo joutuikin pian pois suvulta. Jossain palveluspaikassa he kohtasivat Leenan ja Anna-Liisan. Kumpikin pariskunta avioitui 1849, ei kuitenkaan samana päivänä. Koska kaikki olivat tuossa vaiheessa palkollisia, ei raha varmaankaan ratkaissut aviokumppania. Tuttu puhemies saattoi kyllä vaikuttaa asiaan.

Malakias ja Leena muuttivat pian Karkkuun, missä rengintyöt jatkuivat eri taloissa. Asuinpaikkoja kertyi useita ja välillä Malakias ilmeisesti asui erillään perheestään, koska oli renkinä toisella kylällä. Lapsia syntyi muutama ja he lähtivät melko nopeasti kotoa pois palkollisiksi. Lopulta ikä ilmeisesti alkoi painaa, kun Malakias ja Leena asettuivat Vihtiälän kylään itsellisiksi. Malakias kuoli 1891, Leena eli vuoteen 1902.

Toinen pariskunta Isak ja Anna-Liisa jatkoivat Mouhijärvellä. Isak oli renkinä eri taloissa, useimmiten Salmin kylässä. Heillekin syntyi muutamia lapsia, joista ainakin kaksi kuoli pienenä. He ehtivät olla naimisissa parikymmentä vuotta, kunnes Isak kuoli 1868. Lieneekö nälkävuosilla ja kulkutaudeilla ollut vaikutusta. Anna-Liisa muutti jonkin ajan kuluttua Karkkuun, löysi sieltä uuden puolison ja palasi tämän kanssa Mouhijärvelle. Heille syntyi yksi poika. Uusi puoliso Taavetti Aaponpoika muutti perheineen pian Tampereelle, josta löytyi työmiehelle työtä. Ainoa lapsi kuoli pian Tampereelle muuton jälkeen. Anna-Liisa kuoli 1885, Taavetti oli elossa vielä 1899, kun Tampereen digitoidut rippikirjat päättyvät. 

Vaikka aviomiehet olivat veljeksiä ja vaimot sisaria, eivät pariskunnat tainneet pitää ihmeemmin yhteyttä. Lasten kummeiksi eivät ainakaan ole kelvanneet toisilleen, mieluummin on pyydetty talojen isäntiä ja emäntiä. Naapuripitäjissä toki asuttiin, joten matka ei ollut hirveän pitkä. Eihän rengin perhe tietenkään ole pystynyt vieraita majoittamaan. Jospa sitten isommissa juhlatilaisuuksissa ovat tavanneet.


sunnuntai 17. helmikuuta 2013

Vielä Juhannuskylästä

Olen näissä blogiteksteissä ennenkin seuraillut Tampereen juhannuskyläläisten tonttiasioita 100 vuotta sitten. Heidän torppiensa vuokrasopimukset olivat päättymässä eikä kaupunki halunnut niitä uusia. Vaatimattomien rakennusten tilalle haluttiin uutta ja ehompaa. Rahatoimikamari otti aika tylyn linjan heidän pyyntöönsä saada jostakin tilalle uudet tontit. Kaupunginvaltuusto kuitenkin palautti asian rahatoimikamarin uudestaan valmisteltavaksi. Se sai aikaan seuraavan esityksen (AL 16.2.1912):

Koska juhannuskyläläisten vuokratontit olivat esteenä X kaupunginosan katujen ja tonttien järjestelylle, pitäisi löytää menettely, joka tekisi talojen siirtämisen muualle heille edulliseksi. Jokaista vuokrasiirtoa tulee kuitenkin käsitellä erikseen. Vanhan vuokraoikeuden luovuttajan tulisi saada jäljellä olevaksi vuokra-ajaksi vakinainen tontti entisellä vuokralla. Tämän ajan kuluttua tulisi vuokraajan saada lunastaa (uusi) tonttinsa ennakolta sovitusta summasta, josta rahalla pitäisi maksaa 10 % ja loppu tulisi kiinnitystä vastaan velaksi 10 vuodeksi viiden prosentin korolla. Rahatoimikamari ehdotti, että valtuusto velvoittaisi Juhannuskylän vuokralaiset kolmen vuoden kuluessa kääntymään rahatoimikamarin puoleen, jotta tällaiset vaihtosopimukset vakinaisille tonteille siirtymiseksi saataisin kunkin kohdalla aikaan.

Jutusta ei vielä selvinnyt kaupunginvaltuuston kanta. Tiedossa ei myöskään ole, kuinka monen kohdalla näitä vaihtoja ehdittiin tehdä. Tuosta ajankohdasta oli enää kuusi vuotta sotaan, joka vaikutti kaupunkikuvaan melko paljon. Tuskinpa Juhannuskylän puutalotkaan kokonaan säästyivät, vaikka tuho ei valokuvissa näytä yhtä pahalta kuin Tammelan puolella. Siiri-tietokannan kuvahaku näyttää löytävän melko paljon kuvia vanhasta Juhannuskylästä. En kuitenkaan rupea niistä maksamaan. Tässä muutamia linkkejä pikkukuviin:

Tyttö kaivolla
Juhannuskylän taloja
Satakunnankadulta
Siukolankatu 1918

perjantai 15. helmikuuta 2013

Lukkarilla hommia

Aamulehti julkaisi 14.2.1912 jostain syystä pienen jutun otsikolla "Lukkarin laki". Siinä kerrotaan, mitä lukkarin tehtäviin muun muassa kuului vuoden 1619 lain mukaan. Tuolloin kuninkaana oli Kustaa II Adolf. En ole tarkistanut tekstiä alkuperäisestä. Nopealla nettihaulla en myöskään saanut selville, milloin kyseinen laki on julkaistu suomeksi. Kenties siitä on ilmestynyt 1900-luvun alussa jokin käännös tai uusintapainos, johon juttu pohjaa. Mutta siis ne lukkarin tehtävät:
  1. Lukkari seuratkoon pappia pappiskokoukseen, jos sen laiminlyö maksakoon papille 3 äyriä sakkoa.
  2. Hän kantakoon myöskin piispan, provastin ja kirkkoherran kirjeet lähimmälle lukkarille, jos sen laiminlyö maksakoon piispalle 3 äyriä sakkoa.
  3. Hänen pitää myöskin kaikkina aikoina soittaa kelloa pyhän aterian kunniaksi, joka aamu ja ilta läpätä 3 äyrin sakon uhalla pitäjälle yksinään.
  4. Hänen pitää myöskin ilmoittaa papille sairaskutsut edellisenä iltana, jos hän saa kutsun tietää ja hänen pitää seurata jokaista kutsua kalkin ja kirjan kanssa, jos sen laiminlyö maksakoon 3 äyriä sakkoa lain mukaan.
  5. Lämmittäköön myös papin saunan ja kerran viikossa palvelkoon sekä vastat valmiina pitäköön.
  6. Samoin teurastakoon hän papille, jos niin tarvitaan.
  7. Jos lukkari ei voi aina laulaa vuoden kuluessa, tehköön sen edestä papille päivätyötä.
  8. Niin myöskin pitää lukkarin kylvää papin siemenet ja korjata hänen viljansa ajallaan, niin että se tulee hyvään säilöön, taikka ottaa toinen sijaansa; jos sen laiminlyö maksakoon 3 äyriä sakkoa ja korvatkoon kaiken vahingon.
  9. Lukkarin ja hänen vaimonsa tulee kantaa kaljaa ja tynnyriolutta ja siitä pitää hänen saada vetokannunsa. 
  10. Lukkairin vaimon pitää myöskin tehdä papin taikinan ja leipoa leivät, jos niin tarvitaan ja saakon siitä lämpiäiset.
  11. Kun lukkari kaiken tämän täyttää vuoden kuluessa, niinkuin määrätty on, silloin pitää papin antaa hänelle pari kenkia sekä pari hyviä villasukkia.
Veikkaan, että käännös on tehty myöhemmin, 1600-luvun suomenkieli olisi kuulostanut hiukan toisenlaiselta. Lukkari taisi tuohon aikaan olla hiukan rengin asemassa. Opetusvelvollisuuttakaan ei vielä ollut. Lukkarikunta saattoikin olla hiukan kirjavaa koulua käyneistä lukutaidottomiin.

keskiviikko 13. helmikuuta 2013

Uusia ja vanhoja juhlapäiviä

Huomenna vietetään ystävänpäivää. Olen sen verran vanha, ettei päivä ole koskaan oikein istunut omaan käyttööni. Toki toivottelen hyvää ystävänpäivää, koska sellainen näyttää tapana olevan. Siis hyvää ystävänpäivää teillekin, arvoisat lukijat! Omia ystäviäni muistan kuitenkin mieluummin muina päivinä, aiheesta tai aiheetta. Koulussa on kyllä usein järjestetty mukavia ystävänpäivätapahtumia. Halauspäivä sallii murrosikäisten hiukan hellittää. Voi vaikka päästä halaamaan sitä suurta ihastusta. Toisaalta niitäkin periaatteellisia, jotka eivät toista halua lähestyä, on ihan riittämiin niin, ettei kukaan ole pakotettu ystävyydenosoituksiin.

Toinen juhlapäivä, jonka olen omaksunut vasta aikuisiällä on isänpäivä. Lapsuudessani sitä ei vietetty. Ei minua sinänsä haittaa, vaikka siitä on tullut melko kaupallinen juhla äitienpäivän tavoin. Onhan hyvä muistaa läheisiään. Järkevänä ihmisenä pyrin hankkimaan jotain, jolle on tarvetta. Tietysti joskus pitää yllättääkin. Eikä lahja ole tärkeintä, vaan yhteinen kokemus perheestä. Päivä vain jotenkin konkretisoi sen.

Vasta vietetty laskiainen sen sijaan kuului lapsuuteeni. Jokin mäenlaskuväline - sukset, kelkka tai vaikka saapaslaatikon kansi - kaivettiin esiin ja mäkeen mentiin. Toisinaan sää, kova pakkanen tai vesisade, pilasi laskiaisenvieton. Onneksi laskiaiselle on kaksi mahdollisuutta. Hernekeittoa oli usein tarjolla ja jonkinlaisia laskiaspulliakin tehtiin. Hilloa ja kermaa laitettiin täytteeksi tavalliseen pikkupullaan. Mantelimassaa ei ainakaan meillä tunnettu. Aikuiset eivät laskeneet mäkeä eikä vuodentulotoiveitakaan pahemmin esitetty. Tansseja saattoi joskus seurojentaloilla olla, mutta nekin loppuivat 60-luvulla. Laskiainen oli enemmänkin lasten juhla.

Liekö laskiaisenviettäjiä ollut liikkeellä?

maanantai 11. helmikuuta 2013

Miksi protestilistalla?

Historialliseen sanomalehtikirjastoon on aikakauslehtien puolelle ilmestynyt Kauppalehden protestilista. Ehkä se on ollut siellä jo pitempään, mutta osui tässä päivänä muutamana silmiini. Digitoituna on vuodet 1909 - 1944. Listalle kai joutuvat ne, joiden maksamattomat maksut menevät perintään. Siispä hakuja tekemään.

Yllättäen sukulaisia ja kotikylän ihmisiä löytyi 30-luvun numeroista. Tietoja piti tietenkin innolla ruveta kirjaamaan ylös. Kyse näytti olevan useimmiten tila- tai maakaupoista. Ihmettelin osumien runsautta aikani, mutta olihan mahdollista, että talous oli tuohonkin aikaan tiukoilla. Kirjoittelin nimiä muistiin sukututkijana, en ihan silkasta uteliaisuudesta. Enkä aio niitä koskaan julkaista. Lähinnä toivoin löytäväni tietoja omistuksista, joista en ole aiemmin kuullut.

Nyt sitten rupesin käymään läpi muistiinpanojani. Aika vähän oli ihan uutta tietoa, mutta jotain sentään. Sitten tuli vastaan nimi, joka pysäytti miettimään. Eräs sukulainen oli myynyt tilansa - oikeastaan mökin ja tontin - henkilölle, jolla ei voinut olla vaikeuksia sitä maksaa. Oliko listalla siis muutakin kuin maksuhäiriömerkintöjä? Kiinnityksiä? Olisiko maksaja ollut hajamielinen? Omaa hölmöyttä on, etten ymmärtänyt ihmetellä tätä jo listaa tutkiessani. Olisihan se lehtiä selaamalla tietenkin selvinnyt. Tyhmän pään takia jne. Vilkaisu vapaasti verkossa luettaviin vuoden 1912 numeroihin ei selvennä asiaa. Toisaalta silloin selvittiin neljällä sivulla, 1930-luvulla sivuja oli enemmän. Olen kiitollinen, jos joku lukijoista osaa valistaa minua asiasta. Muuten joudun kirjastopäätteen ääreen uudestaan.

lauantai 9. helmikuuta 2013

Rivihautoja

Useimmat sukututkijat päätyvät jossain vaiheessa hautausmaalle, siis jo ennen omaa kuolemaansa. Itsekin olen etsinyt monilta hautausmailta tietoa 1900-luvulla kuolleiden sukulaisten kuolinajoista. Kun hiukan kaukaisempien sukulaisten tiedoista ei oikein haluaisi maksaa seurakunnille, on hautausmaamatkailu varteenotettava vaihtoehto. Joskus hautakivissä on virheitä, mutta useimmiten tiedot ovat kohdallaan. Myös SSS:n hautakivitietokanta on hyvä apuväline, jos joku vapaaehtoinen on sattunut käymään kameran kanssa sillä hautausmaalla, mistä tietoja tarvitsee.

Olen näissä teksteissä monesti mainostanut, kuinka tavallista väkeä esivanhempani ovat olleet. Tämä näkyy myös hautausmailla. Yhdenkään isoisovanhempani hautaa ei ole enää olemassa., vaikka viimeisin heistä kuoli sodan jälkeen. He ovat päätyneet rivihautaan. Köyhempää väkeä varten oli hautausmaalla alue, jossa haudat olivat melko lähekkäin ja niitä koristivat vaatimattomat puuristit. Haudat otettiin melko nopeasti uuteen käyttöön. Hautausmailla saattoi olla luuhuoneita, johon haudoista esiin nousseet luut sijoitettiin.

Kuva on mahdollisesti Tampereen Kalevankankaalta 30-luvulta

Rivihautoja ei taida olla missään enää jäljellä, ellei jokin seurakunta ole halunnut säilyttää sellaista historiallisista syistä. Seurakunnilla on usein karttoja vanhoista hautausmaista. Olenkin ajatellut kysyä Tampereelta, missä rivihautojen alue on Kalevankankaalla ollut. Muutamaa muutakin seurakuntaa voisi kysymyksellä häiritä samalla, kun tiedustelen sukulaisten hautojen sijaintia. Voisin joskus käydä viemässä ruusun tällaisen rivihaudan paikalle isoisovanhempieni muistoksi. Eivät olleet ihmiset vielä kuolemansa jälkeenkään kovin tasa-arvoisia. Mutta tuskin he siitä enää murhetta kantoivat.

torstai 7. helmikuuta 2013

Kätilöllä ei kysyntää

Kuten monesti ennenkin, kerron taas Aamulehdessä ilmestyneestä maaseutukirjeestä. Tällä kertaa kyseessä oli nimimerkki Isän raportti Hämeenkyröstä. Teksti ilmestyi 6.2.1912. Se kertoi, että kunnassa syntyi edellisenä vuonna 269 lasta, mutta vain 40 synnytyksessä oli paikalla kunnan kätilö. Määrä kuulostaa todella pieneltä. Jää ihmettelemään, oliko pitäjässä kätilö toimessaan koko vuoden ajan. Todennäköisesti, koska nimimerkki lienee ollut joku paikalliset olot hyvin tunteva. Kätilö toimi tuohon aikaan myös rokottajana, joten hänellä varmaan riitti työtä. Matkoihin kului aikaa ja usein talossa piti yöpyäkin, jos synnytys kesti pitkään. 

Nimimerkki kertoi, että useimmilla synnyttäjillä oli apunaan tavallinen kansannainen, "apuihminen" kuten hän näitä lapsenpäästäjiä kutsui. Tällaisen itseoppineen kätilön käyttöä hän piti vaarallisena, erityisesti jos tilanteessa oli jotain poikkeavaa. Hänen mukaansa osa näistä lapsenpäästäjistä ymmärsi taitojensa rajallisuuden, osa taas aiheutti toimillaan vahinkoa äidille tai syntyvälle lapselle. Ilmeisesti vastuuntuntoiset lähettivät jonkun hakemaan kätilöä paikalle ollen itse apuna tämän saapumiseen saakka. 

Kirjoituksessa ruodittiin syitä kätilön vähäiseen käyttöön. Isä mainitsi ensimmäiseksi ymmärtämättömyydestä johtuvan välinpitämättömyyden. Mitä hän sillä tarkoitti, jää hiukan epäselväksi. Ehkä "kyllä ennenkin on naapurin muija avuksi riittänyt"-ajattelua. Lisäsyitä olivat jonkinlainen ujous ja epävarmuus siitä, tavoittaako kätilön kotoa. Saattoi hyvinkin olla, että varsinkin köyhemmät naiset arastelivat koulutettua kätilöä. Satakuntalaiset tuntien rohkenen epäillä yhdeksi syyksi nuukuutta. Kätilölle piti nimittäin talollisten ja torpparien maksaa korvausta työstä. Köyhimmät oli vapautettu maksusta. Pitkä matka ei oikein käy syyksi. Kätilö asui kirkonkylässä tai sen lähellä. Kun Hämeenkyrön karttaa katsoo, huomaa etteivät etäisyydet sinne ole miltään kulmakunnalta hirvittävän pitkät. Vaikka hevosella kärryteitä pitkin kuljettiinkin, lienee edestakainen matka kestänyt korkeintaan muutaman tunnin.

Tilanteen korjaamiseksi Isä ehdotti valistusta ja keskustelua tästä tärkeästä asiasta. Lisäksi hän ehdotti puhelimen hankkimista kätilölle, jotta syrjäkulmillakin tiedettäisiin, mistä hänet tavoittaa. Paikkakunnalle oli nähtävästi jo muutama puhelinlinja saatu vedetyksi, joten oudolta tuntuukin, ettei kätilön käyttöön oltu puhelinta hankittu. Puhelinkeskus olisi sitten tiennyt kertoa, mihin kätilö oli lähtenyt. Kustannuksiahan siitä olisi tietysti tullut...

tiistai 5. helmikuuta 2013

Tehtaiden kaupunki osa 2

Kari K lähetti ystävällisesti linkin, jossa on listattu Suomessa toimineet osakeyhtiöt vuosilta 1762 - 1912. Kävin listaa läpi ja löysin vielä lisää Tampereella toimineita teollisuuslaitoksia. Luettelo ei varmaan vieläkään ole täydellinen. Kaikki pienet pajat eivät ole toimineet osakeyhtiömuotoisina. Myös meijerit taitavat puuttua listalta. Sitäpaitsi jonkun yhtiön nimi voi olla sellainen, etten arvannut sen harjoittavan teollista toimintaa. Tässä kuitenkin listan jatko:

Erkkilä, Kenkätehdas Osakeyhtiö
Finska sågbladsfabriks aktiebolaget
Galvaniserings Aktiebolaget (Galvanoimis Oy)
Hjorth, K., Aktiebolaget (haulitorni)
Hyppösen Kenkätehdas Osakeyhtiö
Iso Oluttehdas, Osakeyhtiö, lopettanut 1904
Kankuri Aktiebolag, Tehdas-Osakeyhtiö, lopettanut 1903
Näsijärven osake-oluttehdas (Pyynikki)
Ratina Fabriker, Aktiebolaget
Sanoma Tampereella, Kirjapaino osake-yhtiö
Sommers, af Hällström & Waldens, Osakeyhtiö (höyrykoneita ym.)
Suomalainen Kenkäteollisuus Osakeyhtiö
Tammelan Juomatehdas, Osakeyhtiö
Tammerfors hagelfabriks aktiebolag
Tammerfors Jern- & Stålförädlings Aktiebolag, lopettanut 1903
Tammerfors klädesfabriks aktiebolag
Osakeyhtiö Tampereen meijeri
Tammerfors splintfabriks aktiebolag, lopettanut 1906
Tammerfors tapetfabriks aktiebolag, myöh. Winter
Tammerfors tändsticksfabriks aktiebolag, lopettanut 1906
Tampereen Asfaltteeraustehdas, Osakeyhtiö
Tampereen Hienonahkatehdas Osakeyhtiö, lopettanut 1908
Tampereen Höyrypuuseppä Osakeyhtiö
Tampereen Kaakelitehdas Osakeyhtiö, lopettanut 1910
Tampereen Kiviteollisuus Osakeyhtiö
Tampereen Makkaratehdas Osakeyhtiö
Tampereen lakki ja hattutehdas, Osakeyhtiö
Tampereen Saippuatehdas O.Y. (Tampereen Naulakatu 2 Oy)
Tampereen Sateensuoja- & Keppitehdas Osakeyhtiö
Tampereen Sementtivalimo- ja Rautabetoni-osakeyhtiö
Tampereen Trikootehdas, Osakeyhtiö
Tampereen Viilatehdas
Osakeyhtiö Tiili Messukylässä
Tiira, A., Kaulus- ja Kalvosintehdas Osakeyhtiö
Uusi Oluttehdas Tampereella, Osakeyhtiö, lopettanut 1909
Wahlstedts Mekaniska Verkstads Aktiebolag, lopettanut 1902

Winter, D., & C:o Osakeyhtiö
Virgina Tampereella, Tupakkatehdas Oy, lopettanut 1905

Osa tehtaista näkyy tällä kartalla.


En pitänyt ihan tiukkaan kiinni 100 vuoden aikarajasta. 1900-luvun alussa toimineita nuo kuitenkin ovat kaikki. Mitään uutta ei näytä olevan siinäkään, että yritykset kirjoittavat nimensä niinkuin tahtovat, siis halutessaan aivan vastoin kielioppisääntöjä. Voi tietysti olla, ettei suomenkielen kirjoittaminen ollut täysin vakiintunut vielä 1900-luvun alussa.

sunnuntai 3. helmikuuta 2013

Kynttilänpäivää

Käsitykseni kynttilänpäivän historiasta on ollut hyvin epämääräinen. Vaikka tiedän ainakin suurin piirtein useimpien kirkollisten juhlapäivien syntyhistorian, kynttilänpäivän kohdalla tiedoissani oli ammottava aukko. Maalaisjärkeni toki sanoi, ettei kyse voinut olla kynttilöiden valmistuksesta, koska talia saatiin syysteurastuksen aikaan. Eikä valoa ole helmikuun alkupäivinä vielä niin paljoa, että kynttilöistä voitaisiin luopua. "Kevättä kynttelistä"-sanonta oli myös ennestään tuttu, vaikka ainakin täällä Pohjois-Pohjanmaalla kevään tuloon on vielä aikaa. 

Pakko siis kaivaa Kustaa Vilkunan "Vuotuinen ajantieto" kirjahyllystä ja ruveta sivistämään itseään. Kynttilänpäivää vietetään 40 päivän kuluttua joulusta, Suomessa kuitenkin helmikuun ensimmäisenä sunnuntaina. Tai sitten edellisenä, jos laskiainen sattuu tuolle viikolla. Kyse on Marian kirkottamisjuhlasta. Enpä ollut tiennyt, että juutalaisillakin esiintyi tuo perinne. Samalla juhlistetaan Jeesuksen viemistä temppeliin. Taustalla on myös paljon vanhempi pakanallinen tapa torjua onnettomuutta ja erilaista pahaa valolla. Kirkko siis tässäkin näppärästi antoi vanhalle juhlalle oman uskonnollisen sisältönsä. Katolisella kirkolla oli tapana siunata kirkkovuoden aikana käytetyt kynttilät juuri helmikuun toisena päivänä, siitä nimi kynttilänpäivä. 

Päivään liittyy monenlaista sanontaa. "Kun ei kylmä kynttelinä eikä pauku Paavalina, kylmää kynnet kyntäjältä". "Ensimmäisestä suojasta kynttilän jälkeen on yhdeksän viikkoa sulaan veteen". Sääilmiöt tietysti kiinnostivat. Myös talvitöitä piti tarkastella kynttilänpäivän aikaan. "Onko aidakset ajettu, onko seipähät selottu, onko pitkät halkopinot, onko pellavat piottu?" Ohjeena oli myös, että kynttilänpäivän aikaan oli karjan ruuasta kulunut puolet. No, huolenaiheemme ainakin ovat tuosta muuttuneet. Kynttilänpäivään liittyviä ruokia ovat olleet rasvaliemeen keitetty ohrapuuro ja jonkilainen sorkkavelli. Lupaan maistaa, jos joku tajoaa.


perjantai 1. helmikuuta 2013

Justiina - melkein naimisissa

Justiina Aapontytär syntyi Laviassa 1854. Hänen Laviassa syntynyt isänsä Aapo (tai Abraham, jos niin halutaan) Antinpoika oli Sorolla työmiehenä. Siellä hän pysyi lopun ikäänsä. Äiti Justiina Juhontytär oli kotoisin Ikaalisista. Hän oli tuon ajan kotiäiti. Kävi varmasti auttamassa Sorolla ja ehkä muissakin taloissa, kun kutsuttiin. Perheessä oli kaikkiaan viisi lasta, aika vähän tuonaikaiseksi. Justiina kasvoi varmaankin jossakin mökissä Soron maalla.

Ajan tavan mukaan Justiina alkoi piikoa eri taloissa 1870-luvulla. Hän piipahti myös Suodenniemen Kalliokoskella 1881, mutta palasi jo seuraavana vuonna takaisin. Vuonna 1884 hänet kuulutettiin avioliittoon hämeenkyröläisen entisen torpparin Adam Simson Koiviston kanssa. Tämä oli vanhempi, syntynyt 1830, leskeksi jäänyt ja yksineläjä, kun hänen kaksi poikaansa olivat muuttaneet Mouhijärvelle. Ehkä Aatami (tuskinpa satakuntalaiset häntä Adamiksi kutsuivat) ja Justiina tapasivatkin Mouhijärvellä, jonne Aatamilla oli hyvinkin lyhyt matka, pitäjän rajoilla kun asui. Eikä etäisyys Laviallekaan nyt ihan hirveä ole. 

Sitten seuraa tarinan erikoinen piirre. Aatami ja Justiina eivät koskaan avioituneet eivätkä muuttaneet yhteen asumaan. Kummankin kohdalla on rippikirjoissa toistuvasti merkintä kolmesta kuulutuksesta. Yhteinen lapsikin syntyi, Kalle-poika tuli maailmaan 1885. Aatami pysyi Hämeenkyrössä, Justiina Laviassa kotonaan leskiäitinsä kanssa. Miten lienee elämä talouden puolesta järjestynyt, ehkä Aatami sentään poikaansa avusti sen mitä pystyi, kun itsekin eli itsellisenä.

Uusi mies astui Justiinan elämään, mutta nytkään ei avioiduttu. Vuonna 1896 syntyi Martta-tytär huhtikuussa. Kesäkuussa Justiina kuoli. Kuolinsyytä ei ole merkitty, mutta ehkä hän ei enää 42-vuotiaana toipunut synnytyksen rasituksista. Martta-tyttären elämä päättyi lokakuussa samana vuonna. Jäljelle jäivät isoäiti Justiina ja Kalle-poika. Kun Justiinakin kuoli 1898, oli Kalle omillaan 13-vuotiaana. Isänsä luokse hän ei mennyt. Tämä eli yksinään vuoteen 1909. 

Tarina panee miettimään, miksi pariskunta ei avioitunut. Justiina ei ollut raskaana, kun kuulutukset syyskuussa 1884 otettiin. Kalle syntyi vasta elokuussa 1885. Ehkä Justiina tuli toisiin ajatuksiin suuren ikäeron vuoksi. Tai Aatami ei halunnut luopua itsenäisestä elämästään. Outoa on, ettei kirkko painostanut heitä solmimaan avioliittoa, kun lapsikin syntyi. Ehkä vapaamielisyys oli voittamassa alaa.