perjantai 29. maaliskuuta 2013

Pääsiäisvinkki

Ruotsissa sukua omaaville vinkki: Ancestry.se:n arkistoista osa on pääsiäisen ajan vapaasti tutkittavissa. Kirjautuminen kuitenkin vaaditaan.

Anneli pitää pääsiäistauon ja toivottaa lukijoilleen aurinkoista pääsiäisaikaa.

keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

Vankiloista

Turun keskusvankilan aineistoa tutkiessani jäin miettimään, miksi siellä oli vankeja ympäri maata. Erityisen paljon sinne oli 1860-luvulla siirretty vankeja Suomenlinnasta. Jotenkin päähäni oli jäänyt käsite lääninvankila ja sen pohjalta oletin, että vanki olisi sijoitettu oman lääninsä vankilaan. Tosin olen sukutukimusta tehdessäni törmännyt Suomenlinnaan lähetettyihin. Siispä hakemaan verkosta tietoa vankilalaitoksen historiasta. Tietoa ei ole ihan helppo löytää. Kirjallisuutta aiheesta kyllä näyttää olevan, mutta verkkosivujen tekijöitä aihe ei ole inspiroinut. Turun keskusvankilan eli Kakolan historiasta sentään löytyy verkkosivu.

Tuntuu, että vankiloita on ollut kovin monenlaisia. Tämän vahvistaa myös Portti:
"Autonomian ajalla vankeinhoitolaitosta alettiin kehittää ja perustettiin useita erilaisia vankiloita eri puolille maata. Vuonna 1873 Suomessa oli seuraavia vankilatyyppejä: lääninvankiloita, kihlakunnanvankiloita (Kastelholmassa, Kajaanissa ja Kittilässä), rangaistusvankiloita (Turussa ja Hämeenlinnassa), väliaikaisia rangaistuslaitoksia (Kuopiossa ja Mikkelissä), kehruuhuoneita (Turussa ja Lappeenrannassa), vankilalaitos (Käkisalmessa), työ- ja ojennuslaitos (Viipurissa), väliaikainen ojennuslaitos (Nurmeksessa) sekä kunnallisia pidätetyille tarkoitettuja väliaikaisia sijoitustiloja."
Lääninvankiloita oli 1873 kahdeksan: Helsingissä, Turussa, Viipurissa, Hämeenlinnassa, Oulussa, Vaasassa, Kuopiossa ja Mikkelissä. Ilmeisesti useita tuomioita saaneita vankeja lähetettiin nimenomaan Turun keskusvankilaan. Tämä selittänee sen, miksi siellä oli vankeja eri puolilta maata. Suomenlinna oli toiminut pitkään myös vankilana, mutta toiminta siellä loppui 1863. Siksi siis siirrot Turkuun.

Se proseduuri, jolla vankila määräytyi, ei toistaiseksi ole selvinnyt minulle. Joku - tuomioistuin vai vankeinhoitohallitus - päätti, mikä oli kyseiselle rikolliselle sopiva paikka kärsiä rangaistuksensa. Tuomion jälkeen pidettiin häntä varmaan hetken aikaa vangittuna oman pitäjän tai kaupungin putkassa. Sitten häntä lähdettiin kuljettamaan vartioituna vankilaan. Suurempia kuljetuksia hoidettiin junalla vankivaunuilla sen jälkeen, kun rautatie oli valmistunut isompien kaupunkien välille. Sitä ennen oltiin hevoskuljetuksen varassa. Eräs 30-luvulla lapsuutensa viettänyt muisteli pelänneensä kotinsa ohi kulkeneita vankikuljetuksia lapsena. Yksi vartija ilmeisesti kuljetti hevosella muutamaa vankia lähimmälle asemalle. Sitä, olivatko vangit kytkettyinä kuljetuksen aikana, hän ei muistanut.

Kakola eli Turun keskusvankila. Lähde: http://commons.wikimedia.org/wiki/File:Kakola-26059.jpg

maanantai 25. maaliskuuta 2013

Rangaistuksista

Kun tutkin Turun keskusvankilan aineistoja SSHY:n jäsensivuilta, kiinnitin huomiota tuomioiden pituuteen. Oletukseni oli, että tuomiot olivat aiemmin ankarampia. Selailin ihan "satunnaisotannalla" rippikirjasivuja 1860-luvulta, ja valokuva-albumeita 1870-, 1880- ja 1890-luvuilta. Jokaisen vangin kohdalle oli niissä merkitty rangaistusajan pituus. Lisäksi selasin Aamulehtiä 1910-luvun alusta etsien tietoja raastuvan- ja käräjäoikeuksien tuomioista. Niiden kohdalla on tietenkin huomattava, että mahdolliset valitukset ylempään oikeusasteeseen saattoivat muuttaa tuomiota.

Turun keskusvankilassa oli paljon vakavista rikoksista tuomittuja. Joukossa oli lukuisa määrä taposta tuomion saaneita. Rangaistuksen pituus oli kuudesta kymmeneen vuotta. Varkaudesta vankilassa piti istua kahdesta kolmeen vuotta, ryöstöstä puolestaan kahdesta viiteen vuotta. Murhapolttotuomion pituus oli viidestä kymmeneen vuotta. Pahoista aikeistakin rangaistiin: varkausaikeesta (ehkä kyse oli yrityksestä) sai jopa kolmen vuoden kakun. Lievempiä tuomioita annettiin esimerkiksi viinanvalmistuksesta (puoli vuotta) ja rikoksesta nimeltä edsöre (10 kuukautta). Ruotsalais-suomalainen laki- ja virkakielen sanasto kääntää viimeksimainitun rauhawalaksi, jonka merkitystä en tiedä. Olisiko kyse ollut jonkinlaisesta valan rikkomisesta? Rikoksen toistuessa rangaistukset kovenivat. Kolmas varkaus saattoi tuottaa elinkautisen rangaistuksen. Murhasta näkyi tuomitun elinkautiseen.

Aamulehti uutisoi myös pienemmistä rikoksista, joita käräjillä oli käsitelty. Maskun käräjäoikeus tuomitsi syytetyn metelöinnistä käräjäpaikalla neljäksi kuukaudeksi ja 18 päiväksi vankilaan. Törkeästä pahoinpitelystä tuomittiin tekijä Tampereen raastuvanoikeudessa yllättäen vain kuudeksi kuukaudeksi vankilaan. Samassa lehdessä kerrotaan Vaasan hovioikeuden antaneen väärän rahan valmistamisesta kaksi vuotta ja sen kaupitsemisesta viisi vuotta kuritushuonetta yhdelle ja samalle henkilölle. Tuomioita ei ilmeisesti yhdistetty, koska syytetty sai myös sakkotuomion lievemmästä rikoksesta. Turun raastuvanoikeus tuomitsi kirjeitä avanneen ja niistä rahaa varastaneen postiljoonin kuudeksi vuodeksi kuritushuoneeseen.

Oletukseni tuntuu siis pitävän paikkansa. Tuomiot olivat kovempia kuin nykyiset vastaavista rikoksista annetut. Tosin on huomattava, että yllä mainituista tiedämme vain lopputuloksen, emme tuomioon vaikuttaneita seikkoja.


lauantai 23. maaliskuuta 2013

Turun keskusvankilassa

En ole suinkaan ollut Turussa käymässä, selasinpahan SSHY:n jäsensivuilta Turun keskusvankilan aineistoja. Oikeammin selaaminen on vielä vähän kesken. Tarjolla on rippikirja vuosilta 1863 - 1868, vastaanottokirjat vuosilta 1890 - 1897 sekä valokuva-albumeita vuosilta 1878 - 1901. En löytänyt mitään tietoa siitä, kuinka kattavia nuo luettelot ovat. Muutenkin vankeinhoitolaitoksen historia on minulle vähintäänkin outo asia, mutta yritän perhetyä siihen jossain vaiheessa ja kenties valistaa lukijoitakin.

Rippikirjat ovat oikeastaan sisääntulleiden luetteloita. Rupesin selaamaan niitä, koska erään esi-isäni veli sai varkaudesta jossain vaiheessa tuomion. Halusin tarkistaa, olisiko hän luetteloissa, vaikka arvelinkin hänen olleen hiukan varhaisempi tapaus. Eipä häntä niistä löytynyt. Vangista on luetteloissa kerrottu nimi, mistä ja milloin tullut, onko rokotettu, lukutaito, äidinkieli, onko päässyt ripille, ehtoollisella käynnit, rikos, numero ja lähtöpäivä. Joidenkin kohdalla on mainittu myös syntymäaika ja -paikka. Tiedoista selviää, että väkeä on tullut eri puolilta maata aina Oulua ja Kemiä myöten. Rikoksia ajattelin tarkastella erikseen myöhemmässä tekstissä. Osa tuomituista on selvästi rikoksenuusijoita, vaikka nimien toistuminen voi johtua myös siitä, että saman vuoden luetteloita on monessa osassa.

Vastaanottokirjat taas kertovat hyvin tarkat tuntomerkit vangista. Pituus, syntymäaika, hiusten ja silmien väri, kasvonpiirteet, arvet ja muut erityistuntomerkit on kirjattu tunnollisesti. Jos sukulainen löytyy vastaanottokirjoista, saa hänen ulkoisesta olemuksestaan niin tarkan kuvan kuin se ilman valokuvaa ylipäätään on mahdollista. Myös kielitaito, aiemmat työtehtävät, rahavarat vankilaan tullessa ja mahdolliset velat muille vangeille on kirjattu. Puumerkki tai nimikirjoitus vahvistaa tiedot. Arpista sakkia tuntomerkkien perusteella, lienee niitä ollut myös vankien sisällä.

Valokuva-albumit sisältävät tyypillisiä vankikuvia. Kuviin on lisäksi merkitty kotipaikka, syntymäaika ( tai -vuosi), numero ja tuomio. Karunnäköistä porukkaa olivat vangit, jos valokuvia on uskominen. Tosin varsin vakavalla naamalla kameraa katsoi tavallinenkin väki tuohon aikaan. 

Kun Turun keskusvankilasta ei löytynyt vanhaa kuvaa, niin riittäköön tämä näkymä Turun tuomiokirkon luota 1814. Lähde: https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Cathedral_of_Turku_1814.jpg

torstai 21. maaliskuuta 2013

Find a Grave Ancestryssa

Ehkä tämä "uutinen" on jo vanhentunut. Kerron sen kuitenkin. Ancestry.com-sivustolla näyttää olevan vapaasti (vaatii kirjautumisen) tutkittavissa tietokanta Find a Grave Index Collection. Olen aiemmin tehnyt hakuja - tosin melko heikolla menestyksellä - melkein samannimisestä Find a Grave-tietokannasta, jonka sivut näyttävät edelleen olevan verkossa. Jos hautakivi verkosta löytyy, antavat molemmat palvelut samanlaisen sivun tulokseksi. Tästä voinee päätellä, että Ancestry on nielaissut Find a Grave-tietokannan ja onneksi pitänyt sen ilmaisena.

Ancestryn tietokanta on rakennettu osavaltioittain. Joukossa on myös International Find a Grave Index, joka ilmeisesti pitää sisällään ulkomaisten hautojen tiedot ja kuvat. Osasta hautoja on tosiaan kuva/kuvia hautakivestä.  Vainajasta on tallennettu ainakin syntymä- ja kuolinvuosi, kuolinpaikka, hautausmaa, mahdollisesti  puolison tiedot, toisinaan myös tietojen antajan nimi. Samannimisiä henkilöitä voi olla vaikea erottaa toisistaan. Puolison nimen tietäminen tietenkin helpottaa asiaa. Muutaman muistokirjoitustyyppisen tekstinkin löysin. Tietojen tarkkuus siis vaihtelee paljon. Etsiskelin tietokannasta henkilöitä, joiden tiedän menneen siirtolaisina Yhdysvaltoihin 1900-luvun alussa. Aika niukasti varmoja osumia tuli. Se on tietenkin luonnollista. Jotta siirtolainen olisi päässyt mukaan, pitäisi hänen hautakivensä olla edelleen pystyssä, hautakivitietojen muistiinkirjaamista tuskin on USA:ssakaan harjoitettu kovin monen vuosikymmenen aikana. Lisäksi valokuvaajan tai tietojen kerääjän olisi pitänyt tulla juuri sille hautausmaalle.

Testasin myös tuota International Indexiä. Kanadaan muutttaneiden osalta olisin kovasti tietoa vailla. Tästä tietokannasta ei ainakaan minulle ollut apua. Suomen Sukututkimusseuran sivuilla oli ennen muinoin joukko nimiluetteloita kanadalaisilta hautausmailta. Uudesta SSS:n hautakivitietokannasta en niitä enää saanut esiin. Mihin lienevät aiemmat tiedot joutuneet? Find a Grave näyttää sen sijaan löytävän suhteellisen paljon Suomeen haudattuja. Erityisesti Hämeenlinnasta oli paljon nimiä. Myös Helsingin, Turun ja Tampereen tietoja oli tallennettu, en tosin tiedä, kuinka laajasti. Varmasti vapaaehtoiset ovat tietoja siirtäneet tietokantaan. Myös eksoottisemmista paikoista (mm. Filippiineiltä ja Panamasta) löytyi suomalaisia sukunimiä.

Kuva ruotsalaiselta hautausmaalta. Lähde: http://pixabay.com/fi/ruotsi-kirkko-arkkitehtuuri-spire-77227/

tiistai 19. maaliskuuta 2013

Ei pidetty väärentämisenä

Monet ikäiseni varmaan muistavat, miten naapurin isäntä tai emäntä saattoi kirjoittaa puolisonsakin nimen paperiin. Kyse oli yleensä siitä, että tarvittiin kaksi todistajaa. Aiemmin, kun sähköistä varmentamista ei ollut olemassa, piti papereita allekirjoittaa useammin ja näin ollen myös allekirjoitusten aitouden todistajia tarvittiin usein. Sanottiin niinkin, että puolisoiden käsialat alkoivat pikkuhiljaa muistuttaa toisiaan. Asiaa varmaan auttoi se, että monet kirjoittivat hyvin vähän: koulun jälkeen lähinnä nimensä erinäisiin papereihin.

Systeemi toimi pienessä kylässä, missä naapurit tunsivat toisensa. Se tietysti myös edellytti puolisoilta ainakin hyväksyntää, jos ei suoranaista lupaa käytännölle. Kaikki tiesivät myös rajan, milloin toisen nimeä ei voinut kirjoittaa. Väärinkäytöksistä en muista kuulleeni. Olisi tietenkin ollut tiukka paikka syyttää puolisoaan nimen väärentämisestä. Siitähän nimittäin tarkasti ottaen oli kyse, vaikka lupa olisi annettukin.

Käytännöllä on luultavasti juurensa puumerkkien ajassa. Kirjoitustaidottoman nimen kirjoitti paperiin joku, joka osasi kirjoittaa. Henkilö vahvisti sen puumerkillään. Suuri adressi lienee monille tuttu. Siellä näkee sivuja, joissa useita nimiä on kirjoitettu samalla käsialalla. Puumerkkejä ei siihen haluttu joko tilan puutteen, kiireen tai jonkun muun syyn takia. Kaikki isovanhempani osasivat kirjoittaa, osa oli käynyt kansakouluakin. Sen sijaan heidän vanhempansa käyttivät puumerkkiä. Poikkeuksia tietenkin oli, mutta 1860 - 1870-luvuilla syntyneissä kulki kirjoitustaidon raja.

Tämän puumerkkikuvan olen tainnut julkaista joskus aiemminkin

sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

Haahuilua Ruotsin ArkivDigitalissa

Tämän viikonlopun ajan ovat ArkivDigitalin arkistot olleet vapaasti käytettävissä. Ilmoitus tuli sähköpostiin muutamaa päivää aikaisemmin, mutta en ehtinyt tehdä itselleni mitään kunnollista suunnitelmaa siitä, mitä sieltä pitäisi etsiä. Tornionjokilaakson lähteisiin kuitenkin oli tarkoitus keskittyä, koska aiemmilla kerroilla tutkiminen oli jäänyt kesken. Tulevaisuuden varalle pitää laatia itselle muistilista niin ArkivDigitalia kuin Ancestryakin varten.

Aloitetaan onnistumisista. Perukirjoja on digitoitu aika mukavasti ja ne on sijoitettu omaksi osiokseen käräjäoikeuksien asiakirjoihin. Kun tietää henkilön kuolinajan, pystyy mahdollisen perukirjan haarukoimaan kohtuullisella vaivalla esiin. Tarkalleen aikajärjestyksessä ne eivät ole, varmaankin osa on tuotu oikeudelle vasta jonkun verran myöhemmin. Niinpä siis löysin pari mielenkiintoista perukirjaa, jotka toivottavasti kiinnostavat kyseisten henkilöiden jälkipolvia. Perukirjat ovat 1880-luvulta, muistaakseni kovin paljon myöhempiä ei ole digitoitu, mutta tulevathan ne hiukan pitemmälle kuin Digitaaliarkistossa.

Löysin myös vuoden 1941 henkikirjan. En tiedä, miksi juuri tuon vuoden henkikirja on digitoitu. Rippikirjoja on tallennetu 30-luvun alkuun, niitäkin siis selvästi pitemmälle kuin Suomessa. Henkikirjasta pystyin selvittämään joitakin ammatteja ja asuinpaikkoja. Rippi- ja historiakirjoista sain viedyksi loppuun muutaman aiemmin kesken jääneen selvittelyn. Ei nyt ihan onneton saalis yhdelle viikonlopulle.

Mutta pelkkiä onnistumisia ei osalleni tullut. Henkikirjat jäivät arvoitukseksi. Kun tuon alueen seurakuntien rippikirjat alkavat suunnilleen 1700-luvun puolivälissä, oli tarkoitukseni katsoa, saisiko henkikirjoista lisävahvistusta historiakirjojen kertomaan. SSHY:n jäsensivuilla on henkikirjoja digitoituna 1600-luvun lopusta, viimeiset taitavat olla vuodelta 1701. Väliin jäävää noin 50 vuoden aukkoa oli tarkoitus yrittää paikata. Tulos jäi varsin niukaksi. Vain vuodelta 1719 löytyi henkikirja ja viljaveroluettelo. Enpä nyt sitten uskalla väittää niiden perusteella, että Niilo Juhonpoika oli Juho Juhonpojan poika.

Kuva taitaa olla Ylitornion veroluettelosta. Lähde: ArkivDigital

Mielestäni etsin henkikirjoja (mantalslängd) järkevästi. ArkivDigital näyttää perustuvan arkistonmuodostajiin, joita tässä tapauksissa olivat Västerbottenin ja Norrbottenin läänien konttorit (landskontor). Muutamasta kaupungista luettelot löytyivät myös 1730-luvulta, mutta maaseudun pitäjistä ymmärtääkseni ei. Lopulta tulin siihen tulokseen, ettei 1700-luvun alkupuolen henkikirjoja sen enempää ole AD:ssa. Täytyy jatkaa etsimistä.

perjantai 15. maaliskuuta 2013

Vielä Tampereen puistoista

Edellisessä tekstissäni kerroin Aleksandra Siltasen puistosta. Tässä vielä puiston yleissuunnitelmaluonnos (huh, millainen sanahirviö!). Kun etsin tietoa Tampereen puistoista, törmäsin verkossa historiikkiin nimeltä Tampereen puistot 125 v. Ilmeisesti 1999 ilmestyneen katsauksen on toimittanut Eila Siitarinen. Vaikka puistojen historia ei isommin kiinnostaisikaan, kannattaa linkkiä vilkaista jo siihen sisältyvien vanhojen valokuvien takia. Referoin seuraavassa sitä.

Kaupungin istutusten esikuvina kirjoittaja pitää seudun kartanoiden ja tehtaiden puutarhoja. Esimerkiksi Hatanpään kartanon ympärillä oli puutarha jo 1700-luvulla. Kaupunkilaisia velvoitettiin istuttamaan hautausmaalle vievän tien varteen puita 1813. Kyseessä on täytynyt olla vanha hautausmaa nykyisessä Aleksanterin kirkkopuistossa, silloin paikka oli varsinaisen kaupungin ulkopuolella. 1830-luvulla sai alkunsa Kirkkopuisto, nykyinen Vanhan Kirjastotalon puisto apteekkari Tennbergin istutettua paikalle vaahteroita. Engelin 1830 laatimassa asemakaavassa oli 36 metriä leveä Esplanadi, nykyinen Hämeenpuisto, jonka tarkoitus oli estää tulipalojen leviämistä. Uudessa, 1868 vahvistetussa asemakaavassa puisto levennettiin 60 metriin. 1860-luvulla valittiin kaunistusjohtokunta tai -komitea, joka huolehti mm. istutuksista. 1874 valittiin ensimmäinen kaupunginpuutarhuri, Johan Ehrlund, jonka jo samana vuonna korvasi Karl Johan Gauffin.

Ensimmäisenä työnään Gauffin kunnosti Esplanadin (Hämeenpuiston) keskiosan ja teki istutukset sinne. 1880-luvulla valmistui Aleksanterin kirkkopuisto ja uudistettiin Vanhan kirkon puisto. Vuosisadan vaihteessa valmistuivat Näsinpuisto, Koskipuisto, Tuomiokirkonpuisto ja Marianpuisto. Seuraavalla vuosikymmenellä olivat vuorossa Osmonpuisto Tammelassa ja Eteläpuisto.

Vuoden 1918 taistelut ja niiden jälkeinen aika eivät suosineet puistorakentamista. Kaupunginpuutarhuriksi 1897 valittu Onni Karsten kuvaa tilannetta näin:
“Kapinavuonna 1918 ja sen jälkeen oli kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin paikkoihin kaupungissa ja sen ulkopuolella järjestetty perunamaita kaupungin asukkaille. Koskipuiston ainoaan kukkamaahan istutettiin koristekaaleja, punajuuria ym. Eteläpuistossa oli suurehkot perunamaat. Lanttuakin viljeltiin siinä missä nyt sijaitsee osuustoimintamuistomerkki. Minullakin oli siellä perunamaa 1918.” (Tammerkoski-lehti 6/1971)"
30-luvulla puistoja tehtiin työttömyystöinä. Sorsapuiston maanrakennustyön tekivät lähes kokonaan tamperelaiset työttömät. Tuolla vuosikymmenellä alettiin puistoihin rakentaa myös lapsille leikkipaikkoja. Sotavuosina ei uusia puistoja rakennettu ja vanhojakin otettiin taas perunanviljelyyn. Myös sirpalesuojia tehtiin puistoihin kaupunkilaisten turvaksi. Nurmikoiden annettiin kasvaa pitkiksi ja näin saatu heinä käytettiin eläinten rehuksi. Puistoja yritettiin kuitenkin kaunistaa kesäkukkia kasvattamalla.


Sodan jälkeen alkoi uusien kaupunginosien rakentaminen. Myös ne saivat puistonsa. Oma suosikkini Tampereen puistoista taitaa olla Koskipuisto. Virtaava vesi tuo sinne oman viehätyksensä. Viikonloppuiltoina ei puistoon kuitenkaan taida vanhemmalla täti-ihmisellä olla asiaa.


keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

Keitä olivat Aleksandra ja Otto?

Tämän päivän Aamulehti kertoo, että Aleksandra Siltasen puistoon rakennetaan rantapromenadi ja sujuvat yhteydet uudelta Palatsinsillalta. Juttuun liittyy kuva vuodelta 2006. Kuvatekstissä sanotaan Juice Leskisen istuttaneen puistoon omenapuun. No niin, puiston sijainti tuosta suurin piirtein selviää, koska Palatsinsiltaa pitkin olen kävellyt. Puisto on jutun mukaan Tampellan alueella. Mutta kuka kumma oli/on Aleksandra Siltanen? Googlaamalla selviää, että Tampellan alueelle on nimetty kaksi puistoa tehtaan entisten työntekijöiden mukaan. Toinen heistä oli Otto Gustafsson. Puistoista tarkemmin täällä.

Aleksandra Siltanen oli töissä tehtaalla kutojana ja kirjurina, Otto Gustafsson työnjohtajana. Heistä jälkimmäinen on suhteellisen helposti löydettävissä rippikirjasta, vaikka samannimisiä onkin useampia. Viimeisin Tampereen tuomiokirkkoseurakunnan digitoitu rippikirja, vuosilta 1888 - 1897, kertoo, että Otto oli syntynyt 1833 Lempäälässä. Ammatiltaan hän oli tuohon aikaan Pellavatehtaan kehruumestari. Koska hänen on merkitty tulleen 1877 Messukylästä, lienee hän asunut kosken itärannalla. Hänellä oli pari vuotta vanhempi Kangasalla syntynyt vaimo Loviisa. Lapsia perheeseen on merkitty neljä, kaikki tuolloin jo aikuisia. Mahdollisesti osa lapsista oli muuttanut pois kotoa. Juuri tämän enempää Otosta ei rippikirjasta selviäkään.

Aleksandra onkin sitten jo hankalampi tapaus. Edellä mainittu rippikirja ei tunne yhtään Aleksandra Siltasta eikä sennimistä näytä olevan edellisessäkään ainakaan teollisuustyöväen joukossa. Myöskään Pirkkalaan tuolloin kuuluneessa Pispalassa ei näyttäisi olevan Siltasia. Messukylääkin vähän silmäilin, mutta turhaan. Nyt aletaan olla hataralla pohjalla. Ehkä Aleksandra on saanut sukunimen Siltanen avioliiton kautta. Hiski ei kuitenkaan tunne Tampereella ketään vuoteen 1883 mennessä avioitunuttta Siltasta. Kenties Aleksandra on muuttanut Tampereelle vasta vuoden 1897 jälkeen. Kovin pitkällä 1900-luvun puolella hän ei varmaan ole syntynyt, nimi alkoi vähitellen käydä harvinaiseksi. Tampereen kaupunginarkisto tai ehkä puistotoimikin voisivat varmaan auttaa. Kyllähän heillä joku tieto Aleksandrasta on ollut, kun ovat puiston nimenneet. Aleksandra jääköön mysteeriksi ainakin toistaiseksi.

Mielestäni on hienoa, että kahta tavallista työläistä on tällä tavalla muistettu puistoja nimettäessä. Mikäpä sen paremmin sopisi tehtaiden kaupunkiin ja erityisesti Tampellan alueelle.




maanantai 11. maaliskuuta 2013

Talviurheilua

Näin komeana aurinkoisena pakkaspäivänä tulee muistelluksi lapsuuden talviliikuntaa. Aurinko tietysti paistoi aina ja hanki kantoi, oli kerihanget, kuten meillä sanottiin. No, ei nyt sentään. Muistan monta tuskallista hiihtoretkeä, kun räntäsateessa tarvottiin koulusta kotiin lipsuvin, luistamattomin suksin. Komeat oli lumipaakut suksenpohjissa kiinni, kun niitä kotona ruvettiin puhdistamaan. Jos hikisenä ymmärsi käydä saunalla pesulla, tuli parempi olo. Suihkua ei ollut käytettävissä. Ei siis kaikki ollut auvoa ennenkään.

Mutta ei surkeuttakaan. Aurinko toki paistoi usein ja jonkinmoisen ladunkin olivat vanhemmat tenavat saaneet aikaan. Koneella ei latuja silloin ajettu. Hyvä oli hiihtäjän hiihdellä. Maisemat olivat komeat, vaikka ei niihin lapsena niin huomiota kiinnittänyt, kuuluivat asiaan ihan luonnostaan. Ylä- ja alamäkiä riitti. Joskus laskeminen oli aika hurjaa, kun tultiin metsäistä rinnettä alaspäin pitkin puiden välissä kiemurtelevaa latua. Puiden kaataminen latu-uralta ei siihen aikaan tullut kysymykseen. Kerihangilla oli upeaa viilettää pitkin peltoaukeita.

Joskus mentiin läheiseen mäkeen, peltoaukealla sekin. Laitettiin sauvat pystyyn ja pujoteltiin. Joku oli nähnyt laskettelua televisiossa ja osasi opastaa muitakin. Kun tarpeeksi monta kertaan mentiin käännöksiä tehden, syntyi jonkinlainen ura, jossa sai vähän vauhtiakin. Kovin lyhyt vain oli meidän pujottelurinteemme. Isommat pojat rakensivat lumesta ja havuista hyppyrin. Onneksi eivät jaksaneet tehdä kovin suurta, niinpä pienemmätkin yleensä selvisivät hypystä. Kun hanki kantoi, otettiin pahvinpala tai muu alustaksi kelpaava ja laskettiin pyllymäkeä.

Jos porukkaa oli enemmän koolla, puhdistettiin järven jäätä lumesta ja ruvettiin luistelemaan. Ei meistä kukaan mikään jääprinsessa ollut, mutta tasapaino kehittyi ja hauskaakin oli. Joskus vähän pelotti, kun jäät paukkuivat ja murisivat kumeasti. Luistelukausi tahtoi jäädä lyhyeksi. Kantavaa jäätä ei meinannut tulla alkutalvesta tai vesi nousi jäälle rannoissa aikaisin keväällä. Lupaa jäälle menemiseen ei enää tullut. Potkukelkalla  voi toisinaan viilettää tietä pitkin keväämmälläkin, teitä ei turhan takia hiekoitettu. Lopulta aurinko kumminkin aina sulatti lumet ja jäät.

 
Kuva ei ole ihan minun lapsuudestani: Oulun Hiihdon parhaat 1893. Lähde:  http://commons.wikimedia.org/wiki/File:Oulun_Hiihto_1893c.jpg

lauantai 9. maaliskuuta 2013

Voisiko sukututkimus elävöittää historianopetusta?

Selasin seurakunnasta muuttaneiden luetteloa 1900-luvun alusta miettien, kuinka selvästi siinä näkyi muuttovirta maaseudulta teollisuuspaikkakunnille kuten Tampereelle ja Nokialle, jonne useimmat Pirkkalaan muuttaneet taisivat olla matkalla. Syyt tiedämme. Maaseutu ei pystynyt elättämään kasvanutta väestöä eikä tarjonnut nuorille ihmisille perspektiiviä paremmista oloista. Oli siis lähdettävä, joko kaupunkiin tai siirtolaiseksi Amerikan mantereelle.

Tuli mieleen, että samanlaisen havainnon voisi tehdä peruskoululainenkin. Tai ehkä se voisi olla hänelle tutkimuskohde: Miksi torpparinpoika Matti Matinpoika muutti Tampereelle? Samanlaisia havaintoja ja kysymyksiä voisi kirkonkirjojen pohjalta tehdä kymmeniä. Otetaan esimerkiksi vaikka haudattujen luettelot 1800-luvun nälkävuosien ajalta, Pohjois-Pohjanmaan seurakuntien luettelot Venäjälle viedyistä isonvihan ajalta, haudattujen luettelon synnytykseen kuolleet naiset tai korkea lapsikuolleisuus. Taloushistoria, sodat, taudit ja yhteiskunnalliset olot tulevat hyvin konkreettisesti esiin rippi- ja historiakirjoissa.

En tällä kuitenkaan tarkoita, että oppi- tai tehtäväkirjoihin pitäisi ruveta laittamaan otteita kirkonkirjoista. Ei, toimiakseen aineiston pitäisi olla digitaalinen, mieluiten verkkoaineisto. Silloin tietoa voisi hakea siinä järjestyksessä kuin se kiinnostaa ja etsiä sitä myös aineiston ulkopuolelta. Muistelen hämärästi nähneeni jonkun ruotsalaisen kaupungin historiasta kertovilla sivuilla yritystä tällaiseen suuntaan. Kaupungissa oli suomalaisia siirtolaisia ja heidän taustaansa kerrottiin esimerkkiperheen (oikean) avulla. Valokuvat ja sukupuukin taisivat elävöittää tekstiä. Varmaan vastaavaa on tehty Suomessakin.

Onhan tuossa monta ongelmaa. Hyvän verkkoaineiston laatiminen vaatii paljon työtä eikä takuulla ole mikään kultakaivos. Mistä löytyisi maksaja, kun kunnilla ei nykyään ole varaa mihinkään? Vanha kirjoitustapa ja ruotsin kieli tuottaisivat ongelmia, mutta ei ehkä ylitsepääsemättömiä. Eikä mikään kiinnosta kaikkia, ei edes sukutukimus!

Vetäytyvien sotajoukkojen mukanaan tuomat taudit näkyivät siviiliväestön kuolleisuudessa Peräpohjolassa. Alatornion haudattujen luetteloa 1809. Lähde: SSHY:n Digiarkisto.

torstai 7. maaliskuuta 2013

Ei enää lehtikatsauksia

Olen tyytyväisenä seurannut verkkoon ilmestyneitä 101 vuotta vanhoja Aamulehden numeroita ja usein ottanut niistä aiheita blogiinkin. Ne ovat tulleet luettaviksi lehti kerrallaan, joten on tuntunut vähän siltä kuin ne olisivat tipahtaneet postiluukusta. Käytäntö päättyi 27.2. Ensin kuvittelin, että kyseessä on jokin häiriö toiminnossa. Asiaa Kansalliskirjastosta kysyessäni sain tietää, että ongelma onkin tekijänoikeuksissa. Voi ei! Harmittaa, kun Aamulehteä on sentään digitoitu vuoteen 1917 ja Helsingin Sanomiakin vuoteen 1913 saakka.

Toki tiedän, että lehdet löytvät mikrofilmattuina kirjastoista ja että ne myös ovat edelleen vapaakappalepäätteillä luettavissa yliopistojen kirjastoissa. Silti ainakin tällaisen harrastelijatutkijan elämää päätös hankaloittaa. En lähde kuusi kertaa viikossa ilmestyneen lehden numeroita selaamaan mikrofilmiltä ellen tiedä etsiä tietyn ajankohdan lehtiä. Pitää siis jo etukäteen tietää, että tuohon aikaan on tapahtunut jotain merkittävää. Kun lehden päivässä saattoi kotikoneelta selata, tuli löytäneeksi paljon mielenkiintoista, jota ei olisi osannut etsiäkään. Sama pätee hakuihin vapaakappalekirjastopäätteillä: ei ehkä edes hoksaa hakea jotakin tapahtunutta.

No entä sitten, ovathan vanhemmat lehdet edelleen verkossa? Onneksi ovat, mutta kun tuo ajankohta 1912 on sellainen, että digitoidut kirkonkirjatkin loppuvat siihen aikaan. Lisätietoja sukulaisten vaiheista löytyisi lehdistä, vaikka omat sukulaiseni eivät koskaan ole isoihin otsikoihin päässeetkään. Mutta erilaisista pikku-uutisista ja kuolinilmoituksista heistä löytyy lisätietoa. Lisäksi vaikkapa kuntakokouksen päätöksistä kertoneet jutut antavat lisävalaistusta ajankuvaan. Kun paikallislehti alkoi ilmestyä vasta 1920-luvun puolella, jää jäljelle noin 10 vuoden aukko.

Sitten ne tekijänoikeudet. Ymmärrän, että jos joku säveltää musiikkia, ottaa valokuvan tai kirjoittaa lehtijutun, ei kukaan toinen saa sitä omanaan esittää eikä ilman lupaa laittaa verkkoon jakoon. Ymmärrän myös, että tekijä haluaa työstään korvauksen. Mutta 101 vuotta vanhat lehtijutut? En usko, että kukaan suostuu maksamaan niiden käytöstä. Niiden julkaiseminen verkossa toisi niille sellaisia lukijoita, jotka eivät mikrofilmejä pyörittele tai yliopiston kirjastoon lähde. Löytyisikö maasta instanssi (Kopiosto, Sanomalehtien liitto tai mikä se voisikaan olla), joka tekisi päätösen, että Kansalliskirjasto saa julkaista yli 50 vuotta vanhoja sanomalehtiä verkossa?



tiistai 5. maaliskuuta 2013

Muonamiehiä ja muuta väkeä

Vanha maatalousvaltainen yhteiskunta piti sisällään ammattinimikkeitä, jotka nuoremmalle väelle taitavat olla outoja. Piiat, rengit, muonamiehet ja torpparit ovat kokonaan kadonneet. Itselleni nimitykset ovat tuttuja vanhempien ihmisten puheista. He olivat olleet taloissa renkeinä ja piikoina. Joku naapuri oli aiemmin ollut lähitalon moonamies. Isoisovanhempani olivat torppareita. Olen nyt tutkinut 1800- ja 1900-lukujen vaihteen rippikirjoja useammasta seurakunnasta ja tullut kiinnittäneeksi huomiota nimitysten vaihtelevaan käyttöön.

Muonamies, jota myös moonamieheksi tai jyvärengiksi saatettiin sanoa, oli yleensä perheellinen renki, joka sai osan palkastaan elintarvikkeina esimerkiksi viljana. Ilmeisesti palkkauksesta oli varsinkin 1900-luvulle tultaessa erilaisia versioita, mutta tavallisesti rahapalkkaakin maksettiin. Myös taloon tehtyjen työpäivien määrä vaihteli. Osa oli töissä rengin tapaan joka päivä, osalla työpäiviä oli vähemmän, jolloin oltiin lähempänä torpparin asemaa. Muonatorppari-käsitekin tunnetaan. Ymmärtääkseni muonatorpparillla oli hiukan maata viljeltävänä ja ehkä vähemmän työpäiviä tehtävänä. Rajaa muonamiehen ja muonatorpparin välille on vaikea vetää. Muonamiesperheet asuivat talon heille osoittamassa asunnossa, joka voi olla talon väenrakennuksessa tai sitten mökki jossain talon maalla.

Mutta nyt niihin rippikirjoihin. Olen huomannut, että joissakin seurakunnissa muonarenki-nimeä käytettiin runsaasti ja heitä oli ainakin isommissa taloissa lähes jokaisessa. Kuitenkin vaikkapa Mouhijärvellä tai Ikaalisissa nimitys on harvinainen vuosisadan vaihteen tienoilla. Niissä näyttää olevan vain perheellisiä renkejä ja sitten erityisesti Mouhijärvellä paljon työmiehiä. Luulen, että perheelliset rengit olivat muonarenkejä, samoin osa työmiehistä. Jonkun esivanhemman elämän hahmottaminen olisi helpompaa, jos pappi olisi selittänyt, mitä tarkoittaa työmiehellä, mäkitupalaisella, itsellisellä ja irtolaisella. Ehkä yhteiskunta oli tuolloin muuttumassa niin, että pappienkin oli joskus vaikea määrittää henkilön asemaa. 

Suhde taloon oli yksi henkilön asemaa määrittävä seikka. Kun alkoi olla yhä enemmän väkeä, joka sai osan elantoaan muista kuin talon töistä, heitä oli vaikeampi sijoittaa vanhoihin kaavoihin. Osa papeista turvautui itselliseen, osa laittoi todellisen ammatin näkyviin. Irtolaiset olivat liikkuvampaa väkeä, mutta aika harvoin kuitenkaan mitään maankiertäjiä. Amerikkaan lähteneen kirjaamisen irtolaisten joukkoon vielä ymmärrän, mutta miksi ihmeessä mökinmuori sai tuon tittelin 1920-luvun henkikirjoihin? Suhde maanvuokraukseen oli myös tärkeää erityisesti sen jälkeen, kun laki vuokra-aluiden lunastuksesta oli säädetty. Torpparin muuttuminen kirkonkirjoissa itselliseksi ei välttämättä kerro siitä, etteikö hän olisi asunut edelleen torpassaan ja tehnyt siitä työpäiviä taloon. Se voi myös tarkoittaa, että isäntä arveli torpparien saavan tulevaisuudessa lunastaa vuokraamansa maan ja halusi eroon heidän torppariasemastaan.

Kuvan lähde: http://commons.wikimedia.org/wiki/File:Backstugusittare1.jpg. Kovin vaurasta ei ollut elämä 1900-luvun alussa Ruotsissakaan.

sunnuntai 3. maaliskuuta 2013

Maakuntain Kirja Doriassa

Eksyin tekemään hakuja Doriassa. Olen muistaakseni siellä aiemminkin seikkaillut, mutta kovin hyvin en ole tullut portaaliin tutustuneeksi. No, nyt etsin vallan muuta, mutta päädyin tutkimaan Maakuntain Kirjaa matkailureitille Tampere - Vaasa vuodelta 1937. Äkkiä kuvittelisi, että kyseessä olisi laajempi kirjasarja, mutta ainakaan Google ei näytä löytävän kuin tuon Tampere - Vaasa osuuden. Sekään ei kata kaikkia reitin kuntia tai sitten osia on vielä digitoimatta. Julkaisija oli Pohjois-Satakunnan matkailuseura.

Maakuntain Kirja koostuu vihkosista, joissa kussakin on esitelty yksi kunta. Esittelyn ovat saaneet Jalasjärvi, Ikaalinen, Hämeenkyrö-Kyröskoski ja Parkano. Parhaiten tulee käsitellyksi Hämeenkyrö, jossa käydään melkein joka kylässä. Myös Jalasjärven ja Parkanon katsaukset ovat kohtuullisen laajoja. Sen sijaan Ikaalisten vihkosessa suuren osa vie kirjoitus, jossa perustellaan ratayhteyden rakentamista Seinäjoelta Parkanon, Ikaalisten ja Hämeenkyrön kautta Tampereelle. Ikaalista kyllä kehutaan Satakunnan luonnonkauneimmaksi pitäjäksi, mutta eipä lyhyt esittely kovin paljon ole matkailijan tietoja siitä avartanut. Tuo ratahankehan toteutui vasta paljon myöhemmin (1971) eivätkä kaksi viimeksi mainittua saaneet asemaa radan varteen ja Parkanon asemakin on aika syrjässä.

Luonnonkauneinta Satakuntaa


Vihkosissa on myös linja-autoliikenteen aikataulut kultakin paikkakunnalta. Tuohon aikaan yhteydet olivat jo aika hyvät. Matka Ikaalisista Tampereelle toki kesti tunnin ja 40 minuuttia, mikä silloisen tiestön huomioon ottaen on ihan ymmärrettävää. Lisäksi vihkosissa on paikkakunnan liikkeiden ja yritysten mainoksia.

Niinikään Doriasta löytynyt Suomen matkailijayhdistyksen täysihoitolahakemisto vuodelta 1940 ei sisällä yhtään majoituspaikkaa edellä luetelluista kunnista. Majoitusta niistäkin oli saatavana, mutta ei täysihoitoa. Sen sijaan Lempäälässä, Mouhijärvellä, Pirkkalassa, Suoniemellä ja vaikka Virroilla oli mahdollista lomailla täysihoidossa.

Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka paljon matkailijoita oli 30-luvun loppupuolella. Ajat olivat taloudellisesti parempia, joten ainakin päivämatkan tekeminen naapurikuntaan tai lähikaupunkiin alkoi olla mahdollista monille. Tilastoja varmaan verkossa on, mutta tähän hätään en niitä käy etsimään.

perjantai 1. maaliskuuta 2013

Urputusta

Kirjoitanpa vaihteeksi nykypäivän asioista. Kun ensimmäisen kerran kuulin, että sähköinen resepti otetaan käyttöön, olin hyvin tyytyväinen. Nyt pääsisin eroon lappusten säilyttämisestä ja voisin kätevästi uusia reseptini. Ylipäätään suhtaudun positiivisesti palveluiden tuomiseen verkkoon, kunhan samalla huolehditaan niistä, jotka eivät kykene netissä asioimaan.

No, nyt sitten täällä Pohjois-Pohjanmaallakin on siirrytty e-reseptiin. Pääsemmekö nyt eroon lippusista ja lappusista? Emme, ilmeisesti automaattisesti tulostetaan potilasohje, jonka mukana kuljettaminen ei tosin ole pakollista, mutta nopeuttaa käsittelyä apteekissa. Miksi ihmeessä? Eikö potilaalta voisi ainakin kysyä, tarvitseeko hän ohjetta? Niin kauan kuin lääkkeitä on käytössä vähän ja muisti tallella, muistaa kyllä mitä lääkettä on menossa hakemaan ja osaa lukea ohjeen pakkauksen kyljestä. Ja systeemin pitäisi toimia riittävän nopeasti pelkällä Kela-kortilla.

Voinko sitten uusia lääkkeen kätevästi? Ei siltä vaikuta. Voin uusia lääkkeen apteekin kautta, mutta ainakin se apteekki, jossa viimeksi kävin, kertoi perivänsä uusimisesta 3,50 euroa. Voin uusia reseptin myös terveysasemalla. En ole vielä viitsinyt selvittää, miten se siellä tapahtuu. Pahoin kuitenkin pelkään, että joudun jonottamaan. Ennen uusittavan reseptin saattoi jonottamatta tiputtaa lukolliseen postilaatikkoon terveysasemalla. Minkä ihmeen takia en voi kirjautua palveluun pankkitunnuksilla ja pyytää lääkemääräyksen uusimista siellä?

Onneksi minulla on varsin vähän lääkkeitä käytössä. Urputan enemmänkin periaatteen vuoksi. Onko tässäkään kuultu käyttäjää tarpeeksi? Ja miksi näitä systeemeitä pitää olla useita? Toisessa järjestelmässä voin käydä katsomassa laboratoriotuloksia ja laittaa viestejä lääkäreille ja sairaanhoitajille. Miksi ihmeessä ei saada aikaan käyttäjäystävällistä systeemiä, johon kirjautumalla näkisi kaikki terveystietonsa ja voisi hoitaa kaikki ne asiat, jotka eivät vaadi terveysasemalla käyntiä?