sunnuntai 30. kesäkuuta 2013

Verotiloja ja kruununtiloja

Viimeksi mietin tilojen perimistä. Tällä kertaa jatkan niiden omistuksista, kiitos vain Kaisalle juttuvinkistä. Jos jätetään erilaiset rälssitilat ja virkatalot pois tarkastelusta, olivat tavallisten talonpoikien tilat joko vero- eli perintötiloja tai kruununtiloja. Edellliset omistivat tilansa. Jälkimmäisten tapauksessa tilan verot olivat jossain vaiheessa jääneet maksamatta ja tila oli mennyt kruunulle. Joku - edellinen tai uusi viljelijä - saattoi kuitenkin ottaa tilan viljelykseen. Tätä menettelyä tarkastuksineen ja verovapauksineen en yksityiskohtaisesti tunne, mutta muistelen nähneeni tapauksen, jossa muutama pitäjässä hyvämaineinen viljelijä meni käräjillä takuuseen asianomaisen maksukyvystä. Kruununtilan saattoi myös ostaa omaksi maksamalla kuuden (?) vuoden veroja vastaavan summan tai enemmänkin, jos syntyi kilpailua. Näitä perinnöksiostoasiakirjoja on säilynyt.

Mistä sitten näkee oliko kyseessä perintö- vai kruununtila? Helpoimmassa tapauksessa rippikirjasta. Tilan nimen jälkeen/alapuolelle on silloin yleensä merkitty skattehemman tai kronohemman ja manttaaliluku. Jotta sukututkimus ei olisi liian helppoa, ei näin kuitenkaan aina ole. Vastaan on tullut muutama seurakunta, jossa ei yhdessäkään (vuoteen 1900 asti) rippikirjassa ole tilan luonteesta mitään merkintää. Sitten on seurakuntia, joissa tuo merkintä on joissakin rippikirjoissa, mutta ei kaikissa. Silloin kannattaa kiinnittää erityistä huomiota tilanteisiin, joissa suku tilalla vaihtuu. Yhdestä seurakunnasta löysin rippikirjoista merkintätavan skattehemman/hemman. Oletan, että jälkimmäinen tarkoitti kruununtilaa. En ole ehtinyt tarkistaa oletustani. Jos rippikirja ei kerro asiasta mitään, voi apua katsoa vuoden 1875 maakirjoista. Ainakin itse olen löytänyt niistä merkinnät krono/gammalt skatte/ skatte, viimeisen yhteydessä vielä perinnöksiostopäivämääränkin.

Kiviniemen tila Längelmäellä 1920-luvulla. Kuvalähde: http://commons.wikimedia.org/wiki/File:Kiviniemi_farm_1920s_L%C3%A4ngelm%C3%A4ki.jpg

Kruununtilaa ei tietenkään voinut periä. Usein nekin kuitenkin kulkivat samassa suvussa. Perintötilan jakamisesta taas oli omat säännöksensä, joilla oli tarkoitus estää tilan muuttuminen elinkelvottomaksi. Kruunulle oli tärkeää, että verot pystyttiin maksamaan.

Edellä oleva ei ole mitenkään kaiken kattava esitys asiasta, pikemminkin helppotajuisuuteen pyrkivä lyhyt selvitys. Verkosta löytää helposti lisätietoa. Aloittaa voi vaikka Wikipediasta tai Portista.

perjantai 28. kesäkuuta 2013

Kanssa-asukas - osaomistajako?

Kun aika monta vuotta sitten törmäsin otsikon termiin, jäin ihmettelemään sitä. Taisi olla vanha rippikirja, jossa sana oli ruotsiksi, medåbo. Sittemmin titteli on tullut vastaan silloin tällöin, useimmiten pohjoissuomalaisissa kirkonkirjoissa, mutta muistaakseni myös niissä vähissä karjalaisissa, mitä olen tutkinut. Lupauduin tässä taannoin tekemään eräälle tuttavalle selvitystä hänen suvustaan ja huomasin, että termi on hyvä selittää.

Onneksi selittäminen hänen sukunsa tapauksessa on helppoa. Kyseessä on osaviljelijä. Pappi on oikein näteillä murtoluvuilla kirjannut näkyviin, mitä osaa talosta kukin osakkaista viljeli. Sikäli kun ymmärrän (en ole vielä ehtinyt tutkia), osakkaat eivät olleet ainakaan läheistä sukua toisilleen. Se, jolla viljelystä oli eniten, oli merkitty rippikirjassa isännäksi, toiset olivat kanssa-asujia. Nämä kanssa-asujat ja heidän jälkipolvensa näyttävät useasti myyneen omistuksensa (?) ja hankkiutuneen toisen talon isänniksi tai kanssa-asujiksi. Saa nähdä, pitääkö vielä kaivaa arkistossa esiin lainhuutoja ja mahdollisia kauppakirjoja. Onhan nimittäin mahdollista, etteivät kanssa-asujat lainkaan omistaneet tilan osaa, viljelivät vain. Mutta mikä heidät silloin erotti torpparista?

Ruispelto. Kuvaaja: Janne. Kuvalähde: http://www.flickr.com/photos/jannefoo/7832046346/
Olen nähnyt termiä käytettävän myös sisarusten asuessa tilaa yhdessä. Yleensä silloinkin yhtä on nimitetty isännäksi. Tässä liikun hiukan vaarallisilla vesillä. En nimittäin ole ottanut selvää, mitä lainsäädäntö on eri aikoina sanonut perimisoikeudesta. Käytäntöhän oli usein, että vanhin poika tuli isännäksi isänsä jälkeen. Säädökset muiden lasten perintöoikeudesta pitää joskus selvittää. Kyse ei tässä ollut pelkästään isännän naimattomista sisaruksista, myös perheellisiä kanssa-asujia oli. Myöhemmin tila saatettiin jakaa, mutta oli myös mahdollista, että kanssa-asujia ei jatkossa ollut, vaan yksi perhe hallitsi koko tilaa.

Minulla on hämärä mielikuva, että jokin sukututkimusopas varoittaisi tekemästä omistukseen liittyviä johtopäätöksiä kanssa-asujista. Pitääkin näköjään olla tarkkana, mitä tästä asiasta muille selvittää. Taas kerran blogitekstin kirjoittaminen paljasti aukon omissa tiedoissa.

keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

Missä ovat vanhat lehtikuvat?

Sanomalehdissä ryhdyttiin vähitellen 1900-luvun alkupuolella julkaisemaan valokuvia. En tiedä, mikä painotekninen uudistus tämän mahdollisti. Julkaistuna kuvat eivät laadultaan liene olleet kovin ihmeellisiä.  Lehtikuvien laatu oli toisinaan 60-luvullakin sellainen, ettei ollenkaan tarvinnut huolestua, vaikka kuvaan olisi sattunut hiukan hankalammassakin yhteydessä. Alkuperäiset mustavalkokuvat toki ovat olleet laadukkaita ja säilyneet hyvin 100 vuotta.

Minulla on tallessa muutamia lehtileikkeitä 60-luvulta. Paikallislehdessä julkaistiin silloin sarjaa "Vanhoja valokuvia". Monet niistä olivat paikallishistoriallisesti kiinnostavia. Ainakin osa vanhoista kuvista oli peräisin 1890-luvulta. Ne ovat siis olleet lehden käytettävissä vielä 60-luvulla. Missä ne mahtavat olla nyt? Pitänee lähestyä lehteä ja kysyä asiaa. Jonkinlainen arkisto heillä ymmärtääkseni on.  Kuvat ovat niin vanhoja, että ainakin osa niistä olisi nyt vapaasti käytettävissä tekijänoikeuksien puolesta. Olettaen, ettei lehdelle ole syntynyt niihin omistusoikeutta. Tai että ne eivät alunperinkin ole olleet lainassa yksityisistä arkistoista.

Tästä päädyin pohtimaan sanomalehtien arkistoja ja niissä mahdollisesti olevia valokuvia. Jos olen oikein ymmärtänyt, lähettävät lehdet historiaa tutkivat mielellään kirjastoihin selaamaan lehtiä mikrofilmeiltä, nykyisin myös Historiallisesta Sanomalehtikirjastosta. Sinänsä tietysti ihan järkevää. Tietääkseni ainakin  Helsingin Sanomilla on arkisto - nimeltään Päivälehden arkisto - jossa on tutkijoille muutamia paikkoja. Arkiston esittelyssä mainitaan vanhat valokuvat, mutta nopealla katsomisella en saanut niistä tarkemmin selkoa. Kun tutkimuskohteistani valtaosa on Pirkanmaalta, olisin enemmän kiinnostunut Tampereella ilmestyneiden lehtien vanhoista valokuvista. Siis niistä ihan oikeista ja alkuperäisistä.

Tämä Helsingissä 9.7.1941 otettu kuva on hiukan myöhäisempi kuin lehtien arkistoista etsimäni. Lähde: SA-kuva.

maanantai 24. kesäkuuta 2013

Jälkipolvitutkimusta?

Jälkipolvitutkimuksella tarkoitan tässä, että valitaan tietyt esivanhemmat ja pyritään selvittämään kaikki heidän jälkipolvensa nykyaikaan asti. Aihe tuli mieleeni, kun Ancestry.se ilmoitti tietokantojensa olevan juhannuksen aikaan kaikille avoinna. Ruotsiin on mennyt jonkin verran sukulaisia 1900-luvulla. Heistä yksi kiinnostaisi, haluaisin ainakin saada selville hänen kuolinaikansa ja -paikkansa. Ellei hän sitten ole vielä elossa, missä tapauksessa olisi liki 100-vuotias. Ongelmana on, ettei kukaan muista hänen avioliiton kautta tullutta sukunimeään. No, Ancestrystä ei ollut apua, "Födelseuppgifter för personer som avled mellan 1901 och 2006" ei ollut vapaasti käytettävissä, muita tietokantoja kyllä.

Teen nykyisin jälkipolvitutkimusta hyvin rajoitetusti. Olen pyrkinyt selvittämään henkilöt alkaen isoisovanhemmistani ja päätyen vanhempieni serkkuihin. Melkein kaikki onkin sillä linjalla selvitetty. Ja kyllä, kaikki vanhempieni vielä elossa olevat (muutamat) serkut tietävät, että olen kerännyt heidän tietonsa. Eikä heillä ole ollut mitään sitä vastaan. Julkaiseminenkaan ei ole heille ongelma.

En oikein osaa sanoa, miksi jälkipolvitutkimus ei kiinnosta. Ehkä tietojen hankkiminen 1900-luvulla eläneistä on liian hankalaa ja kallista. Myös tietojen julkaiseminen on vaikeaa ja voi käydä tulevaisuudessa vielä vaikeammaksi. Sukukirjan tekeminen ei ole edes koskaan kuulunut suunnitelmiini. Kerään kyllä tiedot nykysukulaisistanikin, jos sellaisia joku kertoo tai niitä jostakin lähteestä löytyy. Näin saatujen tietojen luotettavuuden tarkistaminen voi tosin olla ongelmallista. Miksipä siis vaivata aikalaisiaan, kun kuolleita esivanhempiakin riittää ja heistä saa tietoa julkaistakin, järkeä käyttäen tietysti.

Täälläkin on sukua työskennellyt. Lähde: http://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/0/06/Plevna-sali_1932.jpg

perjantai 21. kesäkuuta 2013

Juhannusta

Juhannuslauluja näyttää olevan verkko pullollaan. Harva taitaa enää niitä vanhimpia lauleskella... 



Juhannustervehdyksenä lukijoille tällä kertaa pari vanhasta muistokirjasta löytyvää värssyä, kesäisiä toki nekin.
Paistaos armas aurinko,
hellitä  hempeä pouta,
jotta lähtisi sydänten jää, 
sulaisi rintojen routa.
(Alkuperäinen runo taitaa olla Eino Leinon)


Ruususilla, kukkasilla, tahdon sinua tervehtiä
iloisella sydämellä onnea sinulle toivottaa.
Näillä lapsuuden säkeillä toivotan lukijoilleni aurinkoista juhannusaikaa.

keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

Nälkävuosien lehtijuttuja 2/2

En tiedä, sopiiko nälkävuosien muistelu tähän keskikesän juhlan aikaan. Toisaalta kai juuri näihin aikoihin oltiin parempinakin vuosina huolissaan halloista, jotka voivat vahingoittaa ruista. En ole mikään maanviljelyksen ekspertti, joten jatketaanpa lehtijutuilla. 

Helsinfors Dagblad kertoi 6.3.1868 sairaustilanteesta Ikaalisten piirilääkärin alueella. Ikaalisissa kertoo piirilääkärin raportti lavantautiepidemian ehkä hieman hellittäneen. Tosin ihmiset olivat nälästä niin heikkoina ettei kaikista voinut tietää, olivatko he sairaita. Lavantautia sairasti tuolloin noin 350 ihmistä ja tammikuussa siihen oli kuollut 42 henkeä. Jämijärvellä vastaavat luvut olivat 60 ja 13, Hämeenkyrössä 400 ja 50, Kankaanpäässä 80 ja 18, Honkajoella 60 - 80 ja 14, Karvialla 30 ja 5 sekä Parkanossa 120 ja 19. Ruovedellä ja Kurussa terveystilanteen sanottiin olleen tyydyttävä. Koko piirin alueella oli vuoden 1868 tammikuussa noin 1050 henkilöä sairastanut lavantautia ja 160 kuollut siihen. 

Useimmissa seurakunnissa väkimäärä väheni, koska kuolleisuus ylitti moninkertaisesti syntyvyyden. Seuraava Helsinfors Dagblad-lehden tilasto kertoo tilanteesta Ylä-Satakunnan ylisen kihlakunnan osalta. 



Apuakin puutteen keskelle pyrittiin saamaan, vaikka se usein jäi riittämättömäksi. Vuonna 1868 apu alkoi jo paremmin tavoittaa tarvitsevia. Ilmarinen lainaa 15.5.1868 Tampereen Sanomien uutista 400 tynnyristä itäviä ohria. Ne oli tarkoitus antaa Ikaalisten, Jämijärven, Parkanon, Kankaanpään, Honkojoen ja Karvian kuntiin jaettavaksi siemenviljaksi. Siemenet annettiin lainana, korotta ja luonnossa takaisin maksettavina. Maksu tapahtui saman vuoden tai jonkin seuraavan vuoden syksynä. Näin viljaa voitiin lainata uudestaan tarvitseville. Kun hätä loppuisi, perustettaisiin säästörahasto, jonka koroilla autettaisiin Ikaalisten kansakoulua. Viljan jakoa varten perustettiin toimikunta, jolle lienee tullut hiukan kiire toukokuuta kun elettiin. Apu oli kerätty Pietarissa ja siitä ilmoitti rouva Zandt.


maanantai 17. kesäkuuta 2013

Nälkävuosien lehtijuttuja 1/2

Jotenkin tällainen on käsitykseni nälkävuosista: Tuohon aikaan, 1866 - 1868, sadot olivat useina vuosina heikonlaisia. Ainakin kesä 1867 oli säiden puolesta vaikea. Kesä tuli myöhään ja syyskuun alkuun sattuneet hallat tuhosivat satoa. Ruuan loppuessa köyhimmät lähtivät kerjäämään. Kerjäläisten mukana alkoivat kulkutaudit, erityisesti lavantauti, levitä ja kuolleisuusluvut nousivat korkeiksi. Tauti vei myös parhaassa työiässä olleita. Sairaat eivät jaksaneet tehdä töitä ja tilanne vaikeutui entisestään. Apua ei myökään pyydetty/saatu ajoissa.

Yhtenä iltana rupesin katsomaan, millaisia lehtijuttuja kauden loppupuolella 1868 - 1869 julkaistiin:

Turun ja Porin läänin kuvernööri piti kesän satoa 21.10.1868 Finland Allmänna tidning-lehdessä julkaisemassaan kirjoituksessa osin keskinkertaisena, osin keskinkertaista heikompana. Erityisesti joissakin osissa Satakuntaa sato oli jäänyt heikommaksi. Mielenkiintoinen oli huomautus, että iso osa sadosta menisi vanhojen viljalainojen takaisinmaksuun. Jopa nälänhätää oli odotettavissa Karkun, Mouhijärven, Vesilahden, Hämeenkyrön ja Tyrvään pitäjien vähäosaisten keskuudessa.  Perittiinkö viljalainoja tosiaan takaisin myös kaikkein vaikeimpana aikana?  

Hufvudstadsbladet kertoi 21.1.1868, että eräs tamperelainen kauppias oli yhtenä päivänä ruokkinut kaikki pihallaan silloin olleet kerjäläiset. Kuuleman mukaan heitä oli ollut 230.

Folkwännen uutisoi 8.4.1868 Mouhijärveltä, että  "bewarande twenne arbetshus för närwarande hysa 1200 personer. Ställningen har warit swår, men under den swåraste tiden har likwäl hjälp kommit. Eländet är gränslöst." Monessa kunnassa ymmärtääkseni yritettiin järjestää työtilaisuuksia ruuan puutteesta kärsiville. Tilanteesta tarkemman kuvan saa lukemalla oloista Hämeenkyrössä. Brev från Hämeenkyrö on julkaistu Helsinfors Dagbladetissa 14.5.1868. Karua luettavaa.

Tampereen Sanomat 17.3.1868


lauantai 15. kesäkuuta 2013

Ei oltu keskipisteenä

Kun lapsiperheeseen tulee vieraita, otetaan nykyään lapset hyvin huomioon. Heille tuodaan tuliaisia, heidän kuulumisiaan kysellään ja hekin saavat puheenvuoron. Se on hyvä asia, koska lapset oppivat samalla eri-ikäisten ryhmässä käyttäytymistä eikä vieraiden kohtaaminen myöhemminkään ujostuta. Joskus kuitenkin tuntuu, että lapset ovat hiukan liikaa keskipisteenä. Toiminta pyörii heidän ympärillään. He keskeyttävät aikuisten jutut ilman, että heitä pyydettäisiin odottamaan hetken aikaa. Joskus keskustelu aikuisten välillä käy mahdottomaksi. 

Miten sitten ennen oli? Minun lapsuudessani ei toden totta oltu keskipisteenä. Tervehtiä piti ja kiittää, jos jotain tarjottiin. Aikuisten kysymyksiin piti vastata. Muuten piti olla hiljaa. Jos tämä unohtui, tiukkaa palautetta tuli vieraiden lähdettyä. "Sai hävetä silmät päästään..." No, hiljaa sitten opittiin olemaan. Kun puhumisen taitoa joskus myöhemmin tarvittiin, piti se opetella. Kaikki eivät tainneet luontevaan seurusteluun oppia koskaan. Vai vielä small talkia...

Vieras yleensä istutettiin kiikkustuoliin. Tämä näkymä on Vantaan kaupunginkirjaston Muistojen kammarista 2011 Lumossa.

Oli hiljaa istumisessa hyväkin puolensa. Aikuiset toisinaan unohtivat, että lapset olivat kuulolla. Jutut saattoivat kosketella asioita, joita lapsille ei muuten olisi kerrottu. Nyt sukututkijana olen kiitollinen muutamasta tiedonmurusta, jonka olen tällaisesta keskustelusta saanut. En tiedä, olisinko aikuisenakaan saanut vastausta, jos edes olisin ymmärtänyt kysellä. Tiedot ikään kuin lipsahtivat aikuisilta. Muuten  hiljaa istumisen oppimisesta saatu hyöty on ollut varsin rajallinen.

torstai 13. kesäkuuta 2013

1900-luvun lähteitä

Selasin tuossa erilaisia kopioita ja muistiinpanoja, joita minulla on 1900-luvun lähteistä. Tulipa mieleen, että niistä voisi laatia blogitekstin. Kun kirkon suhtautuminen 100 vuotta nuorempien rippi- ja historiakirjojen tutkimiseen on kielteinen, joutuu etsimään tietoa muista lähteistä. Yksi mahdollisuus on henkikirja. Niitä on pidetty 1980-luvulle saakka. Yleensä olen tilannut niistä maakunta-arkistoista valokopioita. Kun olen tiennyt ilmoittaa pitäjän ja kylän tarkasti, ei minulta mielestäni ole peritty kuin kopioiden hinta ja postikulut. Jostain syystä olen ollut siinä käsityksessä, ettei henkikirjoja pääse itse tutkimaan, lukuunottamatta mikrofimattuja vuosien 1905, 1910, 1915 ja 1920 henkikirjoja. Yllätys, yllätys. Kyllä ne Astiassa ihan kauniisti näkyvät myöhemmiltäkin vuosilta. Käyttölupaa toki edellytetään. Pitääkin ottaa tutkittavien listalle.

Jos sukulaiset osallistuivat vuoden 1918 sotaan, löytyy heistä yleensä jotain tietoa. Sotasurmaprojektin tietokannassa on aika kattava, joskaan ei varmaankaan täydellinen luettelo sodassa kuolleista. Voittajapuoli laati omistaan, myös elävänä säilyneistä, erilaisia matrikkeleja. Niitä löytynee isompien kirjastojen käskirjastoista. Hävinneen osapuolen eloonjääneistä voi löytää tietoa valtiorikosoikeuksien ja valtiorikosylioikeuden akteista. Jälkimmäiset on digitoitu ja arkistojen sisäisessä verkossa (ilman käyttölupaa) luettavissa. Lisäksi Kansallisarkistossa on vankileirien luetteloita ja suojeluskuntien materiaalia, jossa voi olla lausuntoja tai kuulustelupöytäkirjoja. Nimismiespiirien arkistot taas ovat maakunta-arkistoissa. Niissä olen nähnyt luetteloita vapautuneista vangeista, korvausvaatimuksia ym. materiaalia.

Jos sukua on asustellut enemmän yhdessä kylässä, kannattaa yrittää saada käsiinsä kyläkoulun arkisto. Yleensä se on kunnan arkistossa ellei ole edelleen koululla. Koulun matrikkeli, johtokunnan pöytäkirjat ja muu aineisto voi antaa tietoa sukulaisten kouluiän edesottamuksista. Kuuluiko joku sukulainen koulun johtokuntaan? Vai olivatko isovanhemmat niitä, jotka saivat koko kouluaikansa vaateavustusta?

Kyläkoulusta esimerkkinä Iivantiiran koulu Kuhmossa 2007. Kuva: Jari Sjölund. Lähde: http://www.flickr.com/photos/jarsjo/2091276582/

Vuokra- ja asutuslautakuntien pöytäkirjoista olen kirjoittanut jo aiemmin, samoin lainhuutoasiakirjoista. Paikallislehdistä ja sanomalehdistä myös. Hurskaita toiveitahan saa aina esittää. Omani on, että 1900-luvun sanomalehtien digitoiminen jatkuisi ja että digitoituihin lehtiin pääsisi tekemään hakuja. Mikä aarreaitta sieltä avautuisikaan! Olkoon sitten vaikka minkälainen käyttölupamenettely.

tiistai 11. kesäkuuta 2013

Vanha kirje

Kirjeistä olen kirjoittanut aiemminkin ja todennut, että suvussani niitä on säilynyt hyvin vähän. Se on sääli. Kymmeniä vuosia vanhat kirjeet ovat mielenkiintoisia. Ymmärrän kyllä toisaalta niitäkin, jotka ovat saamansa kirjeet hävittäneet. Eihän koskaan voi tietää, millaisen ihmisen käsiin ne joutuvat. Vanhoja Amerikasta tulleita kirjeitä olen  nyt päättänyt ruveta metsästämään kauempaa suvusta. Tiedän, että kauas muuttaneet kirjoittelivat useampien sisarustensa kanssa. Ehkä joku on niitä säilyttänyt.

Minulla on tallessa katkelma kirjeestä, jossa nuori nainen kirjoittaa sisarelleen toiselle paikkakunnalle Suomessa. Kirjoittaja ei ole varmasti tiedossa, koska kirjeen viimeinen sivu puuttuu ja sen myötä allekirjoitus. Myöskään kirjekuorta ei ole. Asiayhteyksistä päättelen kuitenkin, että isotätini siinä kirjoittaa isoäidilleni liki sata vuotta sitten. Sisällöltään kirje on hyvin samalainen kuin ne, joita olen itsekin lähettänyt. Siinä kerrotaan kuulumiset kotoa ja kylältä. Vanhukset ovat onneksi voineet hyvin, mutta eräs kyläläinen on kuollut. Nimipäiviä on vietetty, vähän juorujakin kerrotaan.

Molemmat naiset olivat tuolloin vielä naimattomia. Kirjeessä onkin vihjailuja nuoriin miehiin ("poikiin") ja kirjoittaja suunnittelee riiausta, kun hänen äitinsä lähtee matkalle. Luultavasti molemmilla naisilla oli seurustelusuhde vähintäänkin aluillaan, koska kumpikin avioitui parin vuoden kuluttua. Nuoria miehiä ei nimetä, ilmeisesti seurustelu ei ollut vielä niin vakaalla pohjalla. Ainahan oli olemassa vaara, että kirje joutui ulkopuolisten käsiin.

Muutamia tahrojakin ehtii sadassa vuodessa tulla

Ihmiset eivät ole niin kauheasti muuttuneet, viestintämenetelmät sen sijaan ovat.

sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

Lähteiden merkitsemisestä

Lähteiden merkitseminen muistiin on tärkeää, sen ymmärrän ja olen jopa karvaasti kokenut, kun joskus olen kuvitellut muistavani asian muutenkin. Ongelmani johtuu laiskuudesta ja on sikäli uusi, että vasta digitoinnin aikakautena olen ruvennut kaipaamaan vähemmällä pääsemistä. Kun löydän tiedon, jonka kirjaan sukututkimusohjelmaan, en millään jaksaisi ruveta kirjaamaan lähteeksi "Viljakkala rk 1808 - 1817 s. 10" (keksitty).  Ja niin edelleen joka ainoa rippikirjasivu tai mikä nyt sattuukaan olemaan kyseessä...

Olen tosiaan alkanut kaivata tähän kopioi-liitä-toiminnolla selviämistä. Mielestäni se ei kuitenkaan tärkeimmistä suomalaisista digitoiduista lähteistä oikein onnistu. Enkä nyt kyllä muista, onnistuuko ulkomaisistakaan, en ole hoksannut kokeilla. Otetaanpa tähän näytekuva Digitaaliarkistosta (tiedän, ei ole s. 10):

Jos tuolta nyt linkin pystyisikin kopioimaan, niin sivunumeroa sieltä ei saa. Pelkästään linkkejä ei taas lähteeksi kannata laittaa, koska osoitteet  voivat muuttua.  Hiukan paremmin (kahdella kopioinnilla) homma voisi onnistua SSHY:n hakemistosta:


Mutta voisiko sen tehdä jotenkin vielä näppärämmin?

Jossakin vaiheessa harkitsin tietojen tallentamista kuvina omalle koneelle. Jos kuvat hyvin nimeäisi, saattaisi sillä pärjätä. Tallennustilaahan nykyisin on riittävästi ja varmuuskopioita saa erilaisia välineitä ja palveluja käyttämällä. Mutta: saako jokin ohjelma 20 vuoden kuluttua jpg-muotoisen kuvan avatuksi? Vai olisiko edessä satojen, kenties tuhansien kuvien muuntaminen johonkin toiseen muotoon? Ei sekään houkuttele.  Toistaiseksi siis varmuuden vuoksi kirjoittelen alkuperäisen lähteen nimen ja sivunumeron kiltisti muistiin.

perjantai 7. kesäkuuta 2013

Kaksi esi-isää Suomen sodassa

Viimeksi kirjoitin esi-isästäni sotilasYrjö Eenistä, jonka kohtalo taisikin selvitä. Hänen esivanhempiaan olen joskus katsellut, mutta kirjannut vain lisätietoihin, kun olen tuntenut liikkuvani vähän epävarmalla pohjalla. Ehkä pääsen nyt muutaman sukupolven taaksepäin, vaikka tuon ajan rippikirjat eivät ole erityisen tarkkoja ja niissä vilisee Yrjöjä ja jopa Yrjö Yrjönpoikia. Onneksi Viljakkala oli pieni saarnahuonekunta ja Yrjön kohdalla pääsee alkuun vain paria kylää selaamalla.

Näyttää siltä, että toinenkin esi-isäni seikkaili tuossa sodassa. Matti Heikinpoika Wass värväytyi reserviläiseksi Porin rykmentin Vesilahden komppaniaan, missä hän sai numerokseen 39. Hän näyttäisi olevan mukana sodan ajan miehistöluetteloissa reserviläisenä. Niiden mukaan hän on ollut mukana marssilla kotiin. Hiukan kiirettä pitää, koska hän avioitui Maria Matintyttären kanssa Tottijärvellä jo toukokuun lopussa 1809. Morsian on siis ollut valmiiksi katsottuna. Täytyy vielä katsoa miehistöluettelon tiedot uudemman kerran.

Osallistuminen sotaan selittäisi, miksi Matilla myöhemmin hänen asuessaan itsellisenä Hämeenkyrössä on toistuvasti rippikirjassa merkintä "njuter pension". Kuka eläkettä mahtoi maksaa? Jonkinlaisia sotilasvanhusten avustuskassoja perustettiin 1850-luvulla, mutta muistaakseni Matilla tuo merkintä esiintyy jo sitä ennen. Hän ei myöskään liene se reserviläinen Matts Wass, joka mainitaan Suomen Julkisien Sanomien luettelossa 1859. Lehdessä mainittu Matti kuului Ala-Satakunnan kihlakuntaan, johon en oikein saa sen paremmin Vesilahtea kuin Hämeenkyröäkään sijoitetuksi. Sitäpaitsi minun Mattini kuoli jo 1856. Tosin luettelossa on teksti "ovat saanu apua...". Olen joskus selannut kirjaa, joka sisälsi luettelon silloin elossa olleista Suomen sodan veteraaneista. Valitettavasti en muista kirjasta muuta kuin ettei siinä minun Matti Wassiani ollut. Hm, sekavaa...

Minulle oli uutta, että reserviläisiäkin joutui sotaan ilman, että heistä tehtiin sotamiehiä. No, miehistä kai oli pulaa. Niinpä siis toinen esi-isä, jo vanhempi ja perheellinen, kuoli sodassa. Niin kai voi sanoa, vaikka hän sairauteen kuolikin. Toinen nuorempi ja poikamies selvisi ehjänä kotiin. 

Tottijärven kirkko, joka tosin on valmistunut vasta sen jälkeen, kun Matti ja Maria muuttivat pois. Ehkä he joskus kävivät sitä katsomassa. Lähde: http://commons.wikimedia.org/wiki/File:Tottij%C3%A4rven_kirkko_2012.JPG

keskiviikko 5. kesäkuuta 2013

Sittenkin Jöran

Taannoin kirjoitin ongelmasta, joka minulla oli erään ruotusotilaan suhteen. Kyrön komppanian Viljakkalan Hiiroisten ruodun 94 sotilas oli katselmusrullissa merkitty nimellä Johan En (usein Een), vaikka hänen rippikirjojen mukaan selvästikin piti olla esi-isäni Jöran En. (Etunimet tässä tarkoituksella ruotsinkielisessä asussa). Silloin en löytänyt asialle ratkaisua ja se jäi mielen pohjalle kaihertamaan. Koska Jöran/Johan En ilmeisesti oli kuollut Suomen sodan aikana, ei häntä löytynyt Viljakkalan haudattujen luettelosta. 

Eilen rupesin katsomaan, olisiko SSHY:n jäsenpuolelle tullut mitään uutta ruotusotilaista. Tunnen edelleenkin huonosti sotilaslähteitä ja -termejä. Nyt löysin sattumoisin Suomen palkkarästikomitean arkiston. Sitä selatessani kävi ilmi, että Kyrön komppanian ruodun 94 sotilas Een oli saapunut 26.2.1809 sairaana Tornioon ja siellä kuollut. Talvi 1808 - 1809 oli kohtalokas monelle sotilaalle ja paikalliselle. Kulkutaudit levisivät muutenkin heikkokuntoisten sotilaiden keskuudessa. Jostain muistelen lukeneeni, että pari tuhatta sotilasta kuoli Tornion seudulla tuona talvena. 

Kyrön komppania kuului Porin rykmenttiin, jota tämä Albert Edelfeltin maalaus "Porilaisten marssi" esittää. Ei tainnut olla esi-isän taivallus sairaana lumessa näin uljaan näköistä. Lähde: http://commons.wikimedia.org/wiki/File:Bj%C3%B6rneborgarnas_marsch_svartvit.jpg

Vielä merkittävämpi löytö oli kuitenkin valtakirja, jolla sotilas Jöran(!) Eenin leski Maria Yrjöntytär syyskuussa 1811 yhdessä muiden viljakkalaisten sotilaiden tai heidän omaistensa kanssa valtuutti majuri ja ritari Gripenbergin tai hänen edustajansa nostamaan ja kuittaamaan sodan aikaiset palkat Ruotsista. Nyt kaikki täsmäsi rippikirjasta löytämäni kanssa. Voin siis olettaa, että katselmusrullissa etunimi oli kirjattu väärin. 

Taidanpa yrittää selvittää, onko Torniossa mitään muistomerkkiä näille kuolleille sotilaille. Voisin käydä sellaista katsomassa ja muistelemassa esi-isäni sotatien tuskaisia loppuvaiheita.

maanantai 3. kesäkuuta 2013

Miksi seurakunnat jemmaavat historiakirjoja?

Tässä taannoin halusin varmistaa Tervolassa 1881 kuolleen henkilön kuolinajan haudattujen luettelosta. Sinänsä rippikirjaan tehdyt merkinnät olivat tuolta ajalta yleensä oikein, mutta kumminkin. SSHY:n jäsensivuilla haudattuja oli vain vuoteen 1877 asti. Pitäisikö lähteä arkistoon mikrokortteja katselemaan? Ei kannata, ei siellä ole haudatuista tietoa yhtään pitemmälle, kertoo Vakka. Muutaman kerran aiemminkin olen törmännyt vastaavaan tilanteeseen. 1800-luvun loppupuolen historiakirjat ovat edelleen seurakunnalla. Sellainenkin tapaus tuli tuossa taannoin vastaan, että eräs seurakunta oli toimittanut alkuperäiset - tässä tapauksessa rippikirjat - arkistoon, mutta pitänyt mikrokortit itsellään.

Jos olen oikein ymmärtänyt, on Kirjuri-järjestelmä otettu kaikissa seurakunnissa käyttöön. Siellä ei kuitenkaan vielä liene digitoituna kaikkien seurakuntien vanhoja, käsinkirjoitettuja rippi- ja historiakirjoja. Olisiko nyt sitten niin, että jotkut seurakunnat pelaavat varman päälle ja pitävät mikrokortit itsellään kunnes järjestelmä toimii kokonaisuudessaan? Toisaalta moni seurakunta näyttää varsin mainiosti pärjäävän ilman noita kortteja. Kyse ei myöskään voi olla tuosta kirkkohallituksen 100 vuoden aikarajasta. Nämä ovat selkeästi vanhempia. 

Norjalainen kuolleiden luettelo vuodelta 1822 Osin seurakunnasta. Lähde: http://commons.wikimedia.org/wiki/File:The_Crazy_Monday_-_church_register_from_Os_parish.jpg

Olen ainakin johonkin määrään optimisti ja aika pitkälti luotan siihen, etteivät ihmiset eivätkä organisaatiot tee tällaista kiusallaan tai edes laiskuttaan. Järkevää syytä on silti vaikea keksiä. Sukututkimus ei ainakaan voi olla sellainen. Tässähän päinvastoin olisi hyvä tilaisuus ohjata tutkijat arkistoon. Sukuselvityksiä seurakunnat antavat myös perukirjoituksia varten. Jos joku yli 100-vuotias nyt kuolee, voisiko hänellä olla 1880-luvulla syntyneitä sisaruksia? Hm, teoriassa kai. En silti usko, että monessakaan seurakunnassa tällaisia henkilöitä on.


lauantai 1. kesäkuuta 2013

Eikä pidä unohtaa sanomalehtiä

Viimeksi kirjoittelin lähteistä, joista voi löytää tietoa sukutorpan vaiheista. Liikuin siinä varsin "virallisissa" tiedoissa. Epävirallisempiakin on. Kun kaikki muistitieto on katsastettu ja kuunneltu, on aika kääntyä Historiallisen sanomalehtikirjaston puoleen. 

Mitä tietoa lehdistä sitten voi löytyä? Uutiset eivät aiemminkaan yleensä olleet hyviä. Jos torppa paloi poroksi tai sattui jokin muu vakava onnettomuus, saattoi lähialueen lehti noteerata asian. Yllättäen uutinen saattoi kulkeutua myös toiselle puolelle maata. En tiedä, oliko lehdillä samoja kirjeenvaihtajia tai toimiko maassa uutistoimisto. Joka tapauksessa lähes saman uutisen voi löytää useammasta lehdestä. Tähän hätään en keksi mitään tyypillistä myönteistä asiaa, joka lehdissä olisi kerrottu. Kyllähän torppari voi tietysti yksilönä kunnostautua vaikka pelastamalla jonkun hädästä. Yksi torpan omaksi osto on sattunut kohdalle.

Kuva ruotsinkielisestä lehdestä tuenosoituksena suomenruotsalaisille ja ruotsin kielelle Suomessa. Lähde: http://commons.wikimedia.org/wiki/File:Finlands_Allm%C3%A4nna_Tidning_1827-09-11_1.jpg

Kun tultiin 1900-luvulle, alkoi työväenlehdistö nostaa torppareiden huonoa asemaa esille. Vanha torppari oli saanut häädön raadettuaan koko elämänsä taksvärkin teossa ja torppansa hoidossa. Kuvaukset ovat joskus hyvinkin tunteisiin vetoavia. Ehkä asioita suurenneltiin, mutta kyllä jutuissa jonkinlainen totuuden siemen piili. Ihan aiheetonta tekstiä ei ole tullut vastaan.

Oma viitseliäisyyteni ei ole riittänyt sanomalehtien laajamittaiseen selailuun mikrofilmeiltä. Muutaman paikallislehden vuosikertoja olen sen sijaan käynyt läpi aika hyvin tuloksin. Historiallisen sanomalehtikirjaston siunaus on hakutoiminto. Siinäkin toki pitää toivoa, että sukutorpan nimi olisi sieltä harvinaisemmasta päästä. Mäkelä-nimisiä torppia on Aamulehden levikkialueella ollut aika monta. Kellosalmi on jo huomattavasti parempi nimi tässä suhteessa.