Miksi seurakunnat jemmaavat historiakirjoja?

Tässä taannoin halusin varmistaa Tervolassa 1881 kuolleen henkilön kuolinajan haudattujen luettelosta. Sinänsä rippikirjaan tehdyt merkinnät olivat tuolta ajalta yleensä oikein, mutta kumminkin. SSHY:n jäsensivuilla haudattuja oli vain vuoteen 1877 asti. Pitäisikö lähteä arkistoon mikrokortteja katselemaan? Ei kannata, ei siellä ole haudatuista tietoa yhtään pitemmälle, kertoo Vakka. Muutaman kerran aiemminkin olen törmännyt vastaavaan tilanteeseen. 1800-luvun loppupuolen historiakirjat ovat edelleen seurakunnalla. Sellainenkin tapaus tuli tuossa taannoin vastaan, että eräs seurakunta oli toimittanut alkuperäiset - tässä tapauksessa rippikirjat - arkistoon, mutta pitänyt mikrokortit itsellään.

Jos olen oikein ymmärtänyt, on Kirjuri-järjestelmä otettu kaikissa seurakunnissa käyttöön. Siellä ei kuitenkaan vielä liene digitoituna kaikkien seurakuntien vanhoja, käsinkirjoitettuja rippi- ja historiakirjoja. Olisiko nyt sitten niin, että jotkut seurakunnat pelaavat varman päälle ja pitävät mikrokortit itsellään kunnes järjestelmä toimii kokonaisuudessaan? Toisaalta moni seurakunta näyttää varsin mainiosti pärjäävän ilman noita kortteja. Kyse ei myöskään voi olla tuosta kirkkohallituksen 100 vuoden aikarajasta. Nämä ovat selkeästi vanhempia. 

Norjalainen kuolleiden luettelo vuodelta 1822 Osin seurakunnasta. Lähde: http://commons.wikimedia.org/wiki/File:The_Crazy_Monday_-_church_register_from_Os_parish.jpg

Olen ainakin johonkin määrään optimisti ja aika pitkälti luotan siihen, etteivät ihmiset eivätkä organisaatiot tee tällaista kiusallaan tai edes laiskuttaan. Järkevää syytä on silti vaikea keksiä. Sukututkimus ei ainakaan voi olla sellainen. Tässähän päinvastoin olisi hyvä tilaisuus ohjata tutkijat arkistoon. Sukuselvityksiä seurakunnat antavat myös perukirjoituksia varten. Jos joku yli 100-vuotias nyt kuolee, voisiko hänellä olla 1880-luvulla syntyneitä sisaruksia? Hm, teoriassa kai. En silti usko, että monessakaan seurakunnassa tällaisia henkilöitä on.