tiistai 30. heinäkuuta 2013

Roskapostia

Eilen vilkaisin sähköpostiani ja ilahduin, kun blogiteksteihin oli tullut peräti kolme kommenttia. Mutta heti huomasin, että lähettäjän nimi oli hiukan erikoinen. Ja itse teksti sitten: "Oletko velkaa ja tarvitset lainaa ratkaista teidän taloudelliset tarpeet tai haluat käynnistää uutta liiketoimintaa ja tarvitset rahoittaa? Palvelumme tarjoaa lainan korko on alhainen sekä yksilöiden ja yhteisöt. Hae nyt palvelujamme...". Hah, roskapostittaja oli iskenyt. Ei kai tuollaisella suomenkielellä kirjoitettuun tekstiin kukaan sorru uskomaan. Silti tietenkin poistin kommentit heti.

Olen toki huomannut blogin tilastoja katsoessani, että "vierailijoita" on kovin kummallisista osoitteista. Tiukasti olen varonut niitä klikkaamasta. Nyt sitten laitoin blogini kommentointiin sanavarmennuksen. Lisäksi paria viikkoa vanhempien tekstien kommentointi vaatii hyväksymisen. Itse en tuosta sanavarmennuksesta oikein tykkää. Usein jätän kommentoimatta, kun en viitsi ruveta tihrustamaan, mitä syheröä laatikossa oikein mahtaisi olla.

Ärsyttää. En usko, että kukaan olisi lähtenyt klikkailemaan kommenteissa annettua osoitetta sinä lyhyenä aikana, minkä se ehti olla näkyvissä. Silti harmittaa, että joutuu toimimaan roskapostittajien ehdoilla. Onhan spamia toki tullut silloin tällöin sähköpostiin, onneksi yleensä suoraan roskapostikansioon. Sellaisen ilmestyminen oman blogin kommentteihin ärsyttää jostain syystä enemmän.


sunnuntai 28. heinäkuuta 2013

Muistitiedon luotettavuudesta

Tätä aihetta olen sivunnut monta kertaa. Toivottavasti en ole koko tekstiä aiemmin kirjoittanut. Ainakaan haku ei löytänyt. Niin, lähes kaikki sukututkijat taitavat murehtia sitä, että olisi pitänyt aiemmin kuunnella ja kysellä. Kun suvun vanhimmat ovat poissa, ei vastaajia enää ole.

Kuinka luotettavaa muistitieto sitten on? Sanoisin, että vaihtelevan. Parhaat muistelijat uskaltavat myöntää, jos eivät muista jotakin asiaa. Epävarmemmat arvelevat. Tässä muutamia esimerkkejä muistitiedosta ja sen luotettavuudesta.

Erään kylästä pois muuttaneen kerrottiin kuolleen lento-onnettomuudessa. Tarkempaa aikaa ei muistelija osannut antaa. Sattumalta onnettomuudesta kertonut uutinen löytyi. Harrastelijalentäjä sai surmansa pudottuaan koneellaan uuden kotikylänsä alueelle. Muistitiedoksi suhteellisen tuoretta ja lähes paikkansa pitävää.

Kerrottiin, että susi oli vienyt erään perheen pojan 1800-luvulla. Juuri mitään ei ollut jäänyt jäljelle. Kun tarkistin rippikirjasta ja haudattujen luettelosta, kävi ilmi, että perheen tytär oli "hukkunut metsään". Hautausmerkintää ei ollut, kuolinpäivä oli kyllä merkitty. Oli syksyaika. Karmean kuoleman lapsi varmasti oli kokenut. Oliko asialla ollut susi, sitä emme voi varmaksi tietää. Lapsen sukupuolikin oli ajan kuluessa vaihtunut.

Kuva: Karri Huhtanen, flickr


Eräästä talosta kerrottiin, että siellä oli ennen vanhaan kummitellut. Eihän satakuntalainen 1900-luvulla kummituksiin uskonut. Sanottiinkin, että talossa asuneen perheen omallatunnolla oli niin paljon pahaa sisällissodan ajalta, että heillä hermot pettivät. Perhe myi myöhemmin talon ja muutti pois. Hämmästyin, kun löysin saman tarinan pitäjän toisella reunalla asuneen muistelijan kertomuksesta SKS:n arkistosta. Kyse ei siis ollut vain kyläläisten jutuista, vaan kummittelusta oli joskus puhuttu laajemminkin. Tarinan tausta ei ole kokonaan auennut eikä näyttöä mistään raakuuksista perheen osalta ole löytynyt. He kuitenkin piilottelivat sodan aikana erästä henkilöä talossaan. Ilmeisesti huhut lähtivät liikkeelle tästä salaperäisyydestä ja sodan aiheuttamasta katkeruudesta. Jos muistitieto kertoo tilanteesta, jossa on ollut isoja ristiriitoja, kannattaa suhtautua tavallistakin varovaisemmin.

perjantai 26. heinäkuuta 2013

Sotilaat - mistä tulivat ja mihin joutuivat

Sotilaiden tutkiminen on sukututkijalle usein haastavaa, erityisesti kun mennään ajassa riittävän kauas taaksepäin. Rippikirjat eivät välttämättä kerro, mistä sotilas oli ruotuun palkattu. Eikä katselmusrullien antama informaatio ole aina avuksi. Syntymäpaikka voi olla läänin tai maakunnan tarkkuudella ilmoitettu. Toki tavallinen ruotusotilas useimmiten oli lähiseudulta. Usein otankin Hiskin avuksi ja tarkistan rippikirjoista, olisiko kukaan sopivana aikana syntyneistä Pekka Erkinpojista ruvennut sotilaaksi. Patronyymi voi olla ongelma, täytyy vain toivoa, että se löytyy jostakin kirkonkirjasta tai katselmusluettelosta.

Papit ovat hyvin eri tavoin tehneet merkintöjään. Siinä missä toinen merkitsi tunnollisesti, mihin henkilö rippikirjan sivulta lähti, tyytyi toinen vain vetäisemään nimen yli. Joskus yliviivaukset ovat niin paksuja, että alla olevia nimiä on vaikea lukea. Luulisin, että noin puolelle vastaan tulleista ruotusotilaista tai reserviläisistä olen pystynyt selvittämään alkuperän. Tosin en ole tehnyt tilastoa, ihan mutu-linjalla arviossani liikun. Silloin selvittämättömiin kuuluvat myös ne, joiden alkuperästä kyllä on hyvä arvaus, rippikirjan merkinnät eivät vain yksinkertaisesti riitä sitä varmistamaan.

Porin rykmentin univormut. Kuvalähde: http://commons.wikimedia.org/wiki/File:Porin_rykmentin_univormut.jpg
Sotilaita tietysti kuoli sodissa. Heistäkin on merkintöjä aika kirjavasti. Kun sotilasta ei haudattu kotipaikkakunnalleen, ei haudattujen luettelosta yleensä ole apua. Rippikirjassa voi olla kuolinvuosi tai sitten vaimosta tulee äkkiä leski. Tunnen huonosti Ruotsin arkistoja enkä tiedä, olisiko siellä eri sodissa kaatuneista luetteloita. Niin olettaisi, koska leskille ilmeisesti maksettiin avustus. Laittakaapa kommentteihin, jos tiedätte tällaisia luetteloita verkossa. Nimenomaan Ruotsin sotiin liittyviä sellaisia kaipailen.

keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

Kaivosonnettomuus 110 vuotta sitten

Olen tiennyt, että monet suomalaiset siirtolaiset työskentelivät Amerikassa kaivoksissa. Olen myös tiennyt, että heitä kuoli niissä sattuneissa onnettomuuksissa. Työsuojelu ei ollut 100 vuotta sitten mitenkään hyvällä tolalla. Aamulehden vanhoja numeroita selatessani törmäsin uutiseen, joka kertoi Wyomingissa Union Pasificin hiilikaivoksella sattuneesta onnettomuudesta, jossa kuoli kaikkiaan noin 250 kaivostyöläistä. Heistä noin 150 oli suomalaisia. Verkossa kuolonuhrien määrä näytti eri lähteissä hiukan vaihtelevan. Wikipedian mukaan heitä oli 169.

Onnettomuus sattui 30.6.1903 aamulla klo 10 paikallista aikaa Hannassa. Kaivoksella kerrotaan tapahtuneen räjähdys, joka johtui tulipalon varalta asetettujen säiliöiden lähellä särkyneestä lampusta. Uutisesta ei ainakaan itselleni aukene, mitä säiliöissä oli ja miten särkynyt lamppu voi ne räjäyttää. Räjähdys tapahtui kaivosaukossa, jolloin työmiehet jäivät sisälle kuollen joko itse räjähdyksessä tai sortuneiden rakenteiden alle. Sitä seurasi vielä tulipalo, joka esti pelastustoimenpiteet.

Aamulehti oli koonnut amerikansuomalaisten lehtien uutisoinnin pohjalta listan onnettomuudessa kuolleista suomalaisista. Nimet julkaistiin kahdessa osassa, 23. ja 24. heinäkuuta. En laskenut nimien määrää. Kaikkien kuolleiden tiedot eivät välttämättä olleet vielä mukana. Sukunimien perusteella joukossa oli paljon pohjalaisia, myös Pohjois-Pohjanmaalta lähteneitä. Samoja sukunimiä, joitakin hiukan harvinaisempiakin, oli mukana niin, että onnettomuudessa kuoli varmasti veljeksiä tai ainakin sukulaisia. Jos jonkun sukulainen on kadonnut Amerikkaan, kannattaa katsoa tämän järkyttävän onnettomuuden uhrien nimet uutisesta.

Kaivostyöläisiä. Kuvalähde: Pixabay

maanantai 22. heinäkuuta 2013

Ei oppi ojaan kaataisi

Vanhemmiten tulee vähän laiskemmaksi opiskelemaan uutta tietoa. Siunattu netti, ilman sen tarjoamaa nopeaa tiedonhakua moni asia jäisi varmaan kokonaan selvittämättä. Kirjastoon ei jokaisen pikkujutun takia viitsi lähteä. Eri asia sitten on, kuinka pysyvän muistijäljen nopeasti verkosta lukaistu teksti jättää.

Sukututkimus nostaa useinkin esiin tilanteita, joissa huomaa aukot sivistyksessään. Usein niin, että on kyllä jotain kuullut aiheesta, mutta ihan täsmällistä tietoa ei ole. Toisinaan asia on niin keskeinen, että se on pakko selvittää itselle ja ehkä muillekin. Tällainen lienee kanssa-asukas-termin merkitys, josta minun on otettava selko ennen kuin luovutan tekeillä olevan sukuselvityksen tuttavalleni. Vielä en ole asiassa edistynyt.

1800-luvun lopun rippikirjoissa olen tavannut tittelin entinen kaartilainen, jonka merkitystä jäin tässä yhtenä päivänä pohtimaan. Kyse ei ole lähisukulaisista, joten syvällisesti en aio autonomian ajan sotaväen asioita opiskella. Hiukan kuitenkin lähteitä vilkaisin. Ymmärtääkseni kyse oli silloin asevelvollisista, joista Suomen armeija koostui. Useimmat taisivat olla harjoituksissa vain vähän aikaa vuodessa ja kuuluivat siis reserviläiskomppanioihin, joita nykyisen Pirkanmaan alueella oli Ikaalisissa ja Orivedellä. Olisiko kaartilainen kumminkin kuulunut vakinaiseen väkeen? Suomen kaarti kai tarkoitti Henkikaartin 3. Suomen Tarkk'ampujapataljoonaa. Sanottiinkohan muihinkin joukko-osastoihin kuuluneita kaartilaisiksi vai oliko tuo ainoa? Titteleistä tarkkana aikana kaartilaisuus kannatti vielä jälkikäteenkin mainita, vaikka kyse oli ihan tavallisista mäkitupalaisista.

Wikimedia tarjoaa kuvan Kaartin lasaretin leivintuvasta, jonka on suunnitellut Carl Ludvig Engel. Rakennus on valmistunut 1835, joten 1800-luvun lopun kaartilaisetkin lienevät sen nähneet.

Jaoin tämän opiskelutuokion kanssanne. Olen kai nyt vähän viisaampi. Ainakin tiedän, että tietoni tästäkin asiasta ovat vähäiset.



lauantai 20. heinäkuuta 2013

Tampereelle ja muualle

Torppa sijaitsi noin 40 kilometrin päässä Tampereelta vilkkaassa pikkukylässä. Lapsia torpparipariskunnalla oli kaikkiaan 10. Heistä kaksi kuoli vain muutaman vuoden ikäisenä ja kolmas hukkui kymmenvuotiaana järveen. Muut elivät aikuisiksi. Vanhimmat lapsista ehtivät lähteä torpasta maailmalle. Lopulta vanhemmat ilmeisesti tulivat siihen tulokseen, että leipänsä voi ansaita hiukan helpommallakin. Sinänsä torppa ei ollut ihan pieni, koska siellä oli palkollisia. Oli kuitenkin selvää, ettei isäntä sen maita vapaaehtoisesti myisi torpparille. 

Ehkä olen aiemminkin käyttänyt kuvituksena tätä Niemelän torpan (Seurasaaressa) kuvaa.


Niinpä perhe suuntasi Tampereelle vuosisadan vaihtuessa 1900-luvuksi. Perheenisä oli silloin nelissäkymmenissä. Hän löysi työpaikan ja pystyi elättämään vaimon, vielä kotona asuvat lapset ja itsensä. Lapsista vanhimmat pojat olivat jo aiemmin hakeutuneet Tampereelle. Kaksi teki tehdastyötä, yksi oli kirvesmies ja yksi kauppias. Tyttäret avioituivat. Toisesta tuli maatilan emäntä. Toinen meni naimisiin poliisin kanssa. Perhe asettui muutaman mutkan jälkeen Pispalaan. Nuorin poika muutti Amerikkaan. Mahdollisesti hän siirtyi perheensä kanssa myöhemmin Venäjälle, jossa hänen poikansa menetti henkensä.

Tarina on aika tyypillinen tuonaikaiseksi. Tehdastyöhön ja Amerikkaan. Poikkeavaa on se, ettei kukaan jäänyt torppaan. Yleensä vanhemmat ja joku lapsista pitivät pienestäkin torpasta kiinni. Vaikea on enää tietää, mitä tuon ajan torppariperheessä ajateltiin. Toivottiinko lakia, joka antaisi vuokra-alueiden haltijoille oikeuden lunastaa maansa? Vai oltiinko paikoillaan, koska aina ennenkin oli torpasta leipä saatu? Joiltakin - kuten esimerkkiperheeltä - usko oli mennyt ja parempaa elämää lähdettiin etsimään muualta.

torstai 18. heinäkuuta 2013

Jalmari ja Maija

Jatkan vielä edellisen tekstin aiheesta. Koska tapaus on 1900-luvun puolelta, olen muuttanut asianomaisten nimet enkä kerro heidän kotipaikkojaan. Jalmari syntyi maalaiskylässä 1857. Hän avioitui saman kylän tytön Idan kanssa. Perheen matka vei Pohjanmaalle, jossa syntyi neljä lasta, kaikki 1800-luvun puolella. Kaksi lapsista kuoli nuorina ja kaksi muutti Amerikkaan. Ida ja Jalmari palasivat Tampereen kautta kotiseudulleen 1920-luvun alussa. Se on virallinen muuttoaika, mutta ainakin Jalmari lienee liikkunut seudulla jo aiemmin. Hänen virallinen ammattinsa oli työmies, mutta hän harjoitti erilaista kaupankäyntiä ja taisi olla liikkuvaista sorttia.

Jossain vaiheessa Jalmari kohtasi naapurikylän tytön Maijan. Tämä oli häntä 30 vuotta nuorempi. Heistä tuli pari. Ei Jalmari silti Idastaan eroa ottanut. Maijan kanssa Jalmari sai seitsemän lasta, joista yksi kuoli nuorena. Viimeisen lapsen syntyessä Jalmari oli iältään jo yli seitsemänkymmenen. Ensimmäisten lasten syntyessä Jalmari ei vielä virallisesti asunut paikkakunnalla, mutta kukaan ei koskaan vihjannut, että Maijan elämässä olisi ollut muita miehiä kuin Jalmari.

Onni Okkosen valokuva Yrjö Ollilan maalauksesta "Äiti ja lapsi". Lähde: Commons. wikimedia. Maalauksen äiti vaikuttaa modernilta kaupunkilaisäidiltä. Maijan tukka oli varmaankin nutturalla.

Maija asui perheineen alkuvuodet toisten nurkissa. Vihdoin 20-luvun lopulla Jalmari sai hankituksi pienen mökin, johon perhe asettui. Kaupat hän teki omiin ja Idan nimiin. Kun Jalmarin kunto heikkeni, myi hän mökin Maijalle. Ida eli pari vuotta pitempään kuin Jalmari, mutta ei ilmeisesti kysellyt miehensä talokaupan perään. Lapsia Amerikassa informoitiin asiasta vasta vuosia myöhemmin. Maijan ja Jalmarin lapset lähtivät maailmalle. Maija asui mökissä  kuolemaansa saakka. Kyläläiset olivat ajat sitten tottuneet asiaintilaan, vaikka suhteen alkuvuosina paheksunta olikin ollut aika voimakasta.

tiistai 16. heinäkuuta 2013

Avoliittoja vanhaan malliin

Meillä lienee tapana ajatella, että esivanhempamme solmivat kristillisen avioliiton. Monesti tosin esikoinen oli saanut alkunsa jo sitä ennen. Tai jommalla kummalla (kaikillahan on biologinen isä ja äiti) oli avioliiton ulkopuolella syntynyt lapsi. Avoliitto tuntuu 1900-luvun loppupuolen keksinnöltä. Välttämättä näin ei kuitenkaan ole, vaikka avoliitossa ei ennen vanhaan oltukaan sen vuoksi, että molemmat olisivat niin halunneet.

Tunnen 1900-luvun alkupuolelta muutamia esimerkkejä, joissa pariskunnalle syntyi useampia lapsia ilman, että he koskaan avioituivat. Lisäksi tiedän muutaman tapauksen, jossa yhdessä alettiin elää niin myöhäisellä iällä, ettei lapsia enää syntynyt. Kaikissa näissä tapauksissa miehellä oli jo ennestään perhe. Avioeroa ei kuitenkaan otettu, vaikka vaimo ihan varmasti oli perillä miehensä uusista kuvioista. Ehkä syyt olivat taloudellisia, kumpikin katsoi menettävänsä jotain, jos ero tulisi. Ehkä eroprosessi koettiin niin hankalaksi, ettei siihen haluttu ruveta. Kulissien ylläpitämisestä ei ollut kyse, koko kylä tiesi tilanteen.

Pixabaysta löytyi jotenkin aiheeseen sopiva kuva, vaikka äidin siviilisäädystä ei mitään tietoa olekaan.


Aiemmilta vuosisadoilta tiedän tapauksia, joissa kyse voi olla samasta. Kun naiselle syntyi aviottomia lapsia parin vuoden välein, oli taustalla ehkä suhde yhteen mieheen. Varmaksihan sitä ei voi tietää, enkä ole lähtenyt selvittämään, löytyisikö tuomiokirjoista lisätietoa. Kyse ei ole ollut suoraan esivanhemmistani. Joskus olen miettinyt, millaista yhteisön suhtautuminen näihin pareihin ja ennen kaikkea naisiin mahtoi olla. Nimitykset "leipäsusi" ja "susipari" ainakin kuulostavat hiukan häijyiltä.

sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

Pellavaista

Olen nähnyt (ja omistankin) kotona kudottuja pellavaisia pöytäliinoja, pyyhkeitä ja lakanoita. Meillä oli myös tallella pellavaloukku ja -klihta, ehkä muitakin pellavan käsittelyssä tarvittuja työvälineitä. Pellavanviljely kai loppui kotipaikkakunnallani sodan jälkeen, kun valmiita kankaita alkoi saada. Jos olen oikein ymmärtänyt, se väheni jo 30-luvulla, mutta sota-ajan kangaspula nosti pellavan uuteen kukoistukseensa. Tuossa tietoni pellavasta sitten lähes tulkoon ovatkin. Kasvin olen nähnyt, mutta pellavapeltoa en.

Kuvalähde: https://fi.wikipedia.org/wiki/Tiedosto:Lein_reif.jpg

Rupesin verkosta katsomaan tietoa pellavan käsittelystä - siitä vanhanaikaisesta - josta olin kuullut usein puhuttavan, mutta jonka monet vaiheet eivät koskaan mielessäni olleet asettuneet järjestykseen. Keskityn tässä yksinomaan pellavakuidun käyttöön. En ole koskaan kuullut esivanhempieni käyttäneen hyväksi pellavan siemeniä, mutta onhan se silti mahdollista.

Pellava oli viljelykasvina kiitollinen, vähään tyytyvä eikä sen käsittelykään vaadi isoja laitteita. Kun pellava oli kiskottu maasta juurineen, se rohkattiin eli siemenet (sylkyt) eroteltiin pois. Seuraavaksi pellavaa liotettiin kylmässä vedessä (järvessä, syyssateissa tai keväthangilla) pari viikkoa. Sen jälkeen pellavien annettiin kuivua pellolla ja riihessä. Sitten seurasivat loukuttaminen, klihtaaminen (lihtaaminen) ja häkilöinti, joilla pellavakuidut saatiin erotelluksi. Tämän jälkeen ne voitiin kehrätä langaksi ja kutoa kankaaksi.

Kuvalähde: http://pixabay.com/fi/valkoinen-pellava-farm-museum-5122/

Työläältä siis vaikuttaa. Ei ihme, että viljely loppui aikanaan melkein kokonaan. Hyvä kuitenkin, että se on ainakin jossain määrin elpynyt uusin menetelmin ja käyttökohtein.

Lähteet: Pellavan uusi tuleminen 
             Wikipedia/Pellava

perjantai 12. heinäkuuta 2013

Kuinka paljon marjoja olet poiminut?

Kun kesän marjakausi on taas käynnistynyt, rupesin yhtenä iltana miettimään, kuinka paljon marjoja olen elämäni aikana poiminut. Eihän sitä tietenkään laskemaan pysty. Satoja kiloja niitä varmasti kertyy, jos pihan herukkapensaiden satokin lasketaan mukaan.

Metsämarjoista kerättiin mustikkaa, vadelmaa ja puolukkaa. Kahden ensimmäisen kerääminen on jäänyt määrältään aika vähäiseksi, tosin vuosien kuluessa pienistäkin määristä kertyy marjoja. Puolukkaa on toisinaan kertynyt ämpärikaupalla. Hillaa - jota kotipaikkakunnallani lakaksi kutsuttiin - olen kerännyt vain Pohjois-Pohjanmaan vuosinani. 

Marjasaalis. Kuvalähde: http://pixabay.com/fi/marjat-mets%C3%A4marjojen-punainen-marja-90861/

Pihan musta- ja punaherukoita sekä karviaismarjoja tuli kerätyksi erityisesti lapsena.  Myöhempinä vuosina poimiminen on kohdistunut satunnaisesti sukulaisten ja tuttavien pensaisiin. Kun niitä yleensäkin kerätään ainakin ämpärillinen, tullee yhteismäärä aika suureksi. Mansikanpoimintaa en ole isommin harrastanut, jos ei lapsuuden metsämansikoita ja satunnaista tuttavien mansikkamaiden verotusta lasketa.

Vanhemmiten olen pyrkinyt siihen, että ostetujen tai kerättyjen marjojen määrä ei juurikaan ylitä vuoden kulutusta. Hiukan voi jäädä seuraavalle vuodelle. Mitään järkeä ei kuitenkaan ole siinä, että keväällä yrittää epätoivoisesti keksiä, miten kuluttaa pakastemarjojen ylimäärä.

torstai 11. heinäkuuta 2013

Kotiseuturakkautta

Tässä taannoin ajoin reitin, jota en ollut kulkenut pitkään aikaan. Muistin sieltä suomaisemien välistä talot melko yksinäisillä paikoilla, mutta kuitenkin asuttuina. Nyt katselin jonkinasteisella mielenkiinnolla, mitä asumuksille oli tapahtunut. Ja olihan niille.

Kun ei vapaasti käytettäviä kuvia uusista taloista löytynyt, niin laitetaanpa tähän vanha talo. Kiiruun talo Somerolla. Lähde: http://commons.wikimedia.org/wiki/File:Kiiruun_talo.JPG

Osa taloista oli entisellään. Vanha, ehkä sodan jälkeen rakennettu rintamamiestalo oli saanut uuden maalin pintaansa. Oli myös ihan uusia taloja. Todennäköisesti niiden rakentajat olivat palanneet vanhoille kotipaikkakunnilleen. Metsän reunaan tai pienen joen rantaan oli noussut talo ja komea sellainen. Autioituneita tiloja ei näkynyt. Ehkä joitakin vanhoja taloja oli purettu kokonaan uusien tieltä.

Retkeni sai minut miettimään ihmisen kiintymystä kotiseutuunsa. Itse en olisi suin surminkaan noille seuduille taloani rakentanut. Joillekin ne kuitenkin ovat parhaita paikkoja maailmassa. Sama tunne lämmittää mieltäni, kun saavun Pirkanmaalle. Seudulle, jonka järvet, korkeuserot ja ihmisen vuosisatoja muokkaama maisema saavat jotain lämmintä tuntumaan sydänalassani. Kotiseuturakkautta on vaikea sanoin kuvata, mutta jossakin syvällä sielussa se asustaa, ainakin useimmilla meistä.

maanantai 8. heinäkuuta 2013

Pyykillä

Tänään puolipitoisia vaatteita pesukoneeseen laittaessani mietin, että näitä ei olisi isoäitini kyllä pessyt. Hän lopetti pyykinpesun 60-luvun alussa eikä koskaan päässyt kokemaan pesukoneen tuomaa helpotusta. No, jos ei helpommasta tiedä, ei kai nurise raskaastakaan työstä. Sitä paitsi käsin pyykki pestiin isoissakin taloissa. Emännän ei niissä kuitenkaan tarvinnut pyykille ruveta. Piiat pyykkäsivät ja ammattipyykkäreitäkin oli ennen vanhaan.

Minulla on muistikuva järven rannalla porisseesta pyykkipadasta. Oletan, että pyykkiä pestiin kesäaikaan mahdollisimman paljon, koska se oli helpompaa. Pyykkiä liotettiin padassa kiehuvassa tai lähes kiehuvassa pesuaine- tai aiemmin lipeäliuoksessa. Likaa hangattiin pyykkilaudalla pois. Järjestyksestä en ole 100-prosenttisen varma. Muistan kuitenkin, että minulla oli pieni lasten pyykkilauta, jolla osallistuin hommaan. Lopuksi pyykki huuhdottiin järvessä. Pyykin hankaaminen ja sen kuivaksi vääntäminen oli raskasta työtä. Niin tosin oli melkein kaikki muukin työ vanhaan aikaan.

Pyykkilauta ihan väärässä käytössä. Lähde: http://pixabay.com/fi/jazz-muusikko-katusoittajia-v%C3%A4line-102299/
Talvisaikaan ei meillä rantaan lähdetty huuhtelemaan. Pakollinen pyykki pestiin saunalla, missä padasta saatiin kuumaa vettä. Saunan pataa ei kai kuitenkaan käytetty pyykin keittämiseen. Sitten 60-luvulla hankittiin pulsaattoripesukone, mikä oli suuri edistysaskel. Siinä oli jonkilainen mahdollisuus pyykin kuivaksi vääntämiseen, mutta kovaan työhön tottunut äitini taisi edelleen vääntää pyykkinsä käsin. Siitä alkoi kehitys, joka on sallinut sen, ettei pyykkäystä inhoavan meikäläisen enää tarvitse käsiänsä kastella. Ja vain vähän pidettyjä vaatteita voi huoletta panna pesuun.



lauantai 6. heinäkuuta 2013

Monenlaisia lupia

Jokin aika sitten eksyin arkistossa selaamaan erään nimismiespiirin arkistoa. Etsintäni liittyi vuoden 1918 tapahtumiin, mutta siitä joskus myöhemmin. Heti alkuun sanottakoon, että kyseiset arkistot 1900-luvulta vaativat käyttöluvan, jonka kuitenkin asiallisin perustein saa.

Katselin arkistoa (tai tietysti vain osaa siitä, materiaalia on melko paljon) sitten sillä silmällä, että voin saada hiukan lisätietoa 1900-luvulla eläneiden sukulaisteni vaiheista. Panostajanluvista sain tietää parin sukulaiseni ammatin. Toinen oli ollut kirvesmies, toinen autonkuljettaja. Huviluvista huomasin, että yksi sukulainen oli toiminut nuorisoseurassa ja toinen työväenyhdistyksessä. Kummankaan toiminnasta ei ole ollut myöhemmin puhetta. Ehkäpä he kuuluivat vähän aikaa huvitoimikuntiin. Ja sitten eräs suvun jäsen oli saanut luvan polkupyörään 1915. Sellainen tarvittiin ensimmäisen maailmansodan aikana. 

Eivät lupapaperit nyt ihan näin hauraita olleet. Kuvalähde: http://pixabay.com/fi/paperi-kirjepohja-pergamentti-vanha-68828/

Noita panostajalupia ihmettelin aikani. Luulen kuitenkin, että kirvesmies teki muitakin rakennusalan töitä. Aikana, jolloin konevoimaa ei paljon ollut käytössä, oli varmaan helpointa räjäyttää kivet pois. Autonkuljettaja taas taisi rakentaa tuohon aikaan omaa taloaan.

Oma hauska luettelonsa oli alkoholipitoisten aineiden ostoon myönnetyt luvat kieltolakiaikana. Osa aineista oli selvästi ammattiin liittyviä. Puuseppä osti lakkaa (muistaakseni, olisikohan sellaisessa ollut alkoholi liuottimena?). Joissakin tapauksissa vaikutti, että lupa oli saatu puhutuksi viinan ostoon. Omia sukulaisiani ei listalta löytynyt, lienevät hankkineet juomansa muualta.

torstai 4. heinäkuuta 2013

Autojen sukututkimusta

No, ehkä ei sentään. En harrasta autoja, vaikka toki usein sellaisella ajankin. Mieleeni ei tulisi ruveta selvittämään entisten autojemme vaiheita. Jotkut sukulaiseni ovat olleet innokkaita automiehiä jo 30-luvulla. Valokuviakin on olemassa, mutta vähemmän.

Taannoin arkistossa törmäsin ihan muuta etsiessäni moottoriajoneuvoluetteloon 30-luvulta. Siinä oli sukulaiseni auton rekisterinumero näkyvissä. Chevroletilla oli ajeltu. Näitä luetteloita näyttäisi olevan enemmänkin. Aika pienellä vaivalla voisi seurailla sukulaisen autoja. Ei ajoneuvoja ennen 60-lukua niin hirveästi maaseudulla ollut. Joissakin tapauksissa luettelosta jopa näkyi, kenelle auto oli myyty.

Minulla on hämärä mielikuva, että olen arkistossa nähnyt laatikoita, joissa näytti olevan etukannessa rekisterinumeroita. En laatikoita silloin aukaissut, joten en tiedä, mitä tietoa korteissa (?) on. Voisiko olla niin, että auton koko omistushistoria selviäisi kortista. Tosin katsoin selaamastani luettelosta, että joskus auto oli rekisterissä vain osan vuotta. Ilmeisesti tiet olivat ennen sotaa niin heikkokuntoisia, ettei talvikaudella kannattanut ajaa. Säilyiköhän rekisterinumero samana, kun auto otettiin uudelleen käyttöön?

Chevrolet vuosimallia 1941. Kuvaaja Randy von Lisky, Flickr.

Mitäkö sillä auton historialla sitten tekisin. Enpä tiedä. Ehkä siitä saisi muutaman virkkeen sukututkimussivuille. Edellyttäen tietysti, että silloinen kuljettaja on jo siirtynyt taivaallisille ajoradoille.

tiistai 2. heinäkuuta 2013

Taas hassuja tekijänoikeuskysymyksiä

Taannoin arkistossa käydessäni törmäsin asiakirjojen joukossa kotikyläni työväenyhdistyksen sääntöihin, jotka oli laadittu 30-luvulla. No, ei niissä mitään omaperäistä ollut. Vain yhdistyksen nimi sääntökirjan kannessa oli itse kirjoitettu, muuten oli turvauduttu painettuun mallikappaleeseen. Pyysin ja sain luvan kuvata sääntökirjan. Ajattelin, että kuvan kansilehdestä voisi julkaista sopivassa yhteydessä sukututkimussivuilla, onhan joitakin sukulaisiani kuulunut tuohon yhdistykseen.

Arkistovirkailijan kanssa rupesimme pohtimaan julkaisemiseen liittyviä tekijänoikeuskysymyksiä. Ne pitää tottakai selvittää. Kai 30-luvun sääntökirja on teos siinä missä pieni lehtijuttu samalta ajalta. No, tässä tapauksessa tiedän ainakin, mistäpäin lupaa pitää ruveta kyselemään. Onneksi puolue on vielä olemassa, vaikea olisi kysellä lupaa esimerkiksi IKL:sta. Vielä en ole testannut, kuinka suurella innolla puoluetoimistossa kysymykseen suhtaudutaan. Voihan heillä olla tärkeämpääkin mietittävää.

Laajemminhan kysymys liittyy erilaisten järjestöjen vanhojen materiaalien tekijänoikeuksiin. Nuorisoseuraliike, työväenyhdistykset ja suojeluskunnat ainakin toimivat aktiivisesti sotaa edeltävänä aikana. Niiden arkistoissa on varmasti paljon pöytäkirjoja, sääntökirjoja, tilejä ja muuta aineistoa. Sitähän saa tietenkin vapaasti käyttää lähteenä. Joskus olisi kuitenkin mukava julkaista pieni näyte näistä vanhoista, usein käsinkirjoitetuista aineistoista. Nykytekniikalla se olisi niin helppoa.

Kuva ei millään tavalla liity yläpuolella olevaan tekstiin, paitsi tekijänoikeuksien kautta. Minulla on jo pitempään ollut tapana kuvata patsaita. Ehkä se sai alkunsa, kun sain vanhoja valokuvia sellaisista. Tämä kuva on otettu viime kesänä Wäinö Aaltosen "Kun ystävyyssuhteet solmitaan"-veistoksesta Turussa. Tiukimmat tekijänoikeustulkinnat kai lähtevät siitä, ettei patsaiden kuviakaan saisi julkaista. Miten lienee sitten arvorakennusten valokuvien laita?