sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Urputusta ja huonoa omaatuntoa

Pidin pientä taukoa SVAR:n käytössä. Tänään sitten olisin tarkistanut yhden tiedon. Olivatkin ruotsalaiset menneet uusimaan Riksarkivetinsa sivut. No, löytyihän sieltä ainakin NAD, josta rupesin hakua tekemään. Eikö mitä, sehän jäi pyörimään, kunnes lopulta antoi virheilmoituksen. Takkuaa näköjään naapurinkin puolella uusittujen sivujen käyttöönotto. Onneksi SVAR:n vanhat sivut ovat edelleen verkossa (ensimmäisen linkin alareunassa) ja niiden kautta pääsin hoitamaan asiani. Ei tule pisteitä tästäkään uudistuksesta.

Pitkin kesää ja syksyä olen ihmetellyt, kun Historiallisen sanomalehtikirjaston haku toimii välillä miten sattuu. Tai haku varmaan toimii, mutta kun sitten jonkun löytyneen linkin avattuaan pyrkii takaisin hakutuloksiin, saattaakin päätyä takaisin tyhjään hakuun. Kesällä tilanne oli välillä heikompi, nyt navigointi onnistuu (hihasta vetäisten) 90-prosenttisesti. Hakutulosten kesken katkennut selailu harmittaa silti.

Olenko raportoinut havaitsemistani ongelmista? No, enpä ole. Ruotsin arkistolaitoksen virheilmoituksessa oli teksti, jonka mukaan virhe kirjautuu lokiin ja menee sitä kautta tiedoksi. Se on kyllä tekosyy, olen vain laiska. Poden sentään siitä huonoa omaatuntoa, ainakin hiukkasen. Samoin kuin siitä, etten jaksa vastata, kun joku pyytää apua esim. Suku Forumilla, vaikka toisinaan osaisinkin auttaa. Ihailen niitä, jotka jaksavat. Sähköpostilla tai henkilökohtaisilla viesteillä tulleisiin kysymyksiin yritän sentään vastata ellei ihan mahdottomia vaadita.

"Happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista" ei taida oikein liittyä edellä olevaan tekstiin. Tässä kuitenkin pihlajanmarjakuva parin vuoden takaa.


perjantai 27. syyskuuta 2013

Lehtikatsaus - vertailua

Päätin tehdä pienen testin siitä, oliko aiemminkin eri lehdissä paljolti samat uutiset. Rajoitan testini kahteen Tampereella ilmestyneeseen sanomalehteen, nimittäin Aamulehteen ja Tampereen Sanomiin. Ja kuten kirjoitin, kyseessä on testi, ei tutkimus. Tarkastelen vain päivälleen 103 vuotta sitten ilmestyneitä numeroita.

Tärkeimpänä juttuna tuona päivänä molemmissa lehdissä tuntui olevan eduskunnan istunto, jossa käsiteltiin lausuntoa Venäjän duuman säätämään lakiin yleisvaltakunnallisesta lainsäädännöstä. Jos oikein ymmärsin, päätti eduskunta olla antamatta mitään lausuntoa. Näin haluttiin osoittaa, ettei lakia tunnusteta Suomessa. Tampereen Sanomat kertoi asiasta etusivullaan, Aamulehti julkaisi toisella sivulla edustaja Danielson-Kalmarin käyttämän puheenvuoron.

Muuten ei lehdistä kovin paljon yhteisiä aiheita löytynyt. Molemmat tiesivät kertoa kahdesta epäillystä koleratapauksesta Turussa. Maaseutukirjeitä oli kummassakin. Paikkakunnat vaihtelivat enkä pikaisella silmäilyllä huomannut samoja aiheita käsitellyn. Urheilupuolella molemmilla oli juttu Pyrinnön kisoista. Nelisivuisessa Tampereen Sanomissa ei näyttänyt varsinaista ulkomaan osastoa olevan lainkaan, kahdeksansivuinen Aamulehti kirjoitti niistäkin. Venäjän asioita käsiteltiin kummassakin.

Se vertailusta. Pienenä yksityiskohtana haluan mainita, että Tampereen Sannomien mukaan kaupunkiin suunniteltiin raitiotien rakentamista. Kuulostaa jotenkin tutulta...

Ei ole vielä saatu raitiovanuja Tampereelle. Johdinautoja sentään oli. Lähde: wikimedia

keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Musiikkimuistot vähissä

Lapsuuteni perhe ei harrastanut musiikkia. Aikuiset eivät laulaneet eikä meillä myöskään ollut mitään instrumentteja. Mielikuva laulavasta aikuisesta liittyykin minulla humalaisiin, he saattoivat joskus yrittää tapailla jotain iskelmää. Kauniimpi ihmisääni yhdistyy muistoissani lapsiin. Muiden kertomuksista tiedän, että musiikkia oli sodan jälkeen harrastettu kylässä paljonkin. Jostain syystä harrastus hiipui niihin aikoihin, joista minun muistikuvani alkavat.

Kotona musiikkia kuuli vain radiosta. Aamu- ja iltahartaudet sekä jumalanpalvelukset sisälsivät virsiä ja muuta hengellistä musiikkia. Lauantain toivotut levyt-ohjelmaa muistan kuunnelleni tarkasti. Kun antoi alun vakavamman musiikin mennä ohi korvien, sai kuulla puoli tuntia kevyempää. 60-luvun puolella kevyt musiikki sai omia ohjelmiaan. Muistiini on jäänyt ainakin Kaleidoskooppi ja jokin listatyyppinen ohjelma, jonka nimen olen unohtanut. En myöskään muista, päätyivätkö kappaleet listalle myyntilukujen vai äänestyksen tuloksena. Kun ULA-verkko rakennettiin, alkoi jossain vaiheessa 60-luvun alussa (?) kuulua Rinnakkaisohjelma, jolloin musiikkitarjonta kasvoi selvästi. Myös televisiossa oli musiikkiohjelmia.

Lapsi kohtasi tietysti musiikkia myös koulussa. Luokan yhteislaulussa ei liene ollut hurraamista. Opettajan harmonin soitto ei sekään ehkä nyt kuultuna hivelisi korvia. Lasten ksylofoneja kilkuteltiin porukalla. Musiikkia yrittivät opettaa niin kansakoulunopettaja, kanttori kuin musiikinopettajakin. Sen verran järkeä heillä oli, että laittoivat musikaalisimmat esiintymään juhlissa ja muut joko jonkinlaiseen taustakuoroon tai soittelemaan niitä ksylofoneja.

Vähän tämännäköisen muistelen koulumme harmonin olleen. Lähde: wikipedia


Ankea oli siis lapsuus mitä musiikkiin tulee. Kaikesta huolimatta opin kuuntelemaan musiikkia. Ensin poppia ja rockia, niiden kautta jazzia ja lopulta klassistakin. Laulaa tohdin edelleen vain, jos kukaan ei ole kuulemassa.

maanantai 23. syyskuuta 2013

Kiertäviä sällejä ja siirtotyömaita

Tuli laman vaikutuksista puhetta erään iäkkään henkilön kanssa. Rupesimme tietysti muistelemaan vanhoja aikoja. Hän kertoi muistavansa 30-luvun laman ajan ja erityisesti sen, miten liikkeellä oli paljon nuoria miehiä -sälleiksi silloin sanottuja - etsimässä työtä. He kiersivät paikkakunnalta toiselle ja ilmeisesti onnistuivat saamaan taloista jotain työtä, jota vastaan saivat aterian ja yösijan. Yhdysvalloista ilmiö on tuttu kaunokirjallisuudesta. Aiemmin en ollut tiennyt, että Suomessakin oli noita kiertolaisia. 

Kuva 30-luvun laman ajalta Kanadasta. Lähde: wikipedia


Kunnat ja valtio ovat 1900-luvulla tarjonneet työtä vailla oleville ns. työttömyystöitä. Ilmeisesti niitäkään ei aina ole riittänyt kaikille. Muistelen (en tullut tarkistaneeksi), että sellaisia oli jo 1917. Itsekin muistan silloin tällöin otsikoissa olleet siirtotyömaat 60-luvulta. Työtön saattoi joutua kauaksi kotoa parakkiin asumaan. Työt olivat pääasiassa rakennustöitä, joissa aputyövoimaa tarvittiin vielä paljon. Lapiohommia riitti. Parakkikyliin liittyi tietysti monenlaisia epäkohtia. Luulen, että niistä luovuttiin 70-luvulla. Siirtotyömaiden synkähkö historia olisi syytä muistaa, kun nyt kaavaillaan työttömyysturvan vastikkeeksi työntekoa. Inhimillisyys älköön unohtuko. Sitäpaitsi, löytyykö sopivia töitä ja työnjohtajia?

Nälkään ei Suomessa liene kukaan kuollut sitten 1860-luvun katovuosien. Huonoa toimeentulo saattoi kyllä olla juuri 30-luvun pulavuosina ja jo sitä aiemmin 1918 ja heti sen jälkeen. Köyhäinhoito avusti kuitenkin sen verran, että huono-osaisimmillakin henki säilyi. Ellei sitä sitten vienyt heikon ravinnon takia voitolle päässyt sairaus.

lauantai 21. syyskuuta 2013

Sarkaa ja verkaa

Sattumoisin törmäsin eräässä tekstissä käsitteeseen sarkatamppi. Tiesin, että sarka on paksu kangas, josta ennen tehtiin vaatteita.  Tiesin myös, että ennen vanhaan vaatteita tehtiin pellavasta ja villasta. Puuvillakangasta on ollut saatavana 1800-luvun alkupuolelta lähtien, kun alan teollisuus Tampereella aloitti toimintansa. Omavaraistaloudessa lähes kaikki - kankaatkin  - tehtiin itse. 1900-luvun puolella alkoi yleistyä kaupasta ostaminen, ensin kankaiden, sitten valmiiden vaatteiden.

Erilaisista pellavakankaista minulla on kokemusta. Pellavaisia pyyhkeitä ja pöytäliinoja kudottiin kangaspuilla. Itsekin olen nähnyt niitä (ja mattoja) tehtävän. Uutta oli, että myös villakankaita on kudottu kotona. Kankaasta ei kuitenkaan sellaisenaan valmistettu vaatteita, vaan sitä huovutettiin ensin. Paksuksi huovutettua villakangasta sanottiin saraksi, ja siitä tehtiin erityisesti takkeja ja miesten vaatteita. Ohuemmaksi käsitelty, lyhytnukkainen villakangas oli verkaa. Kuvaus tamppaamisesta ja kuvia kankaista on Keski-Suomen museon sivuilla.

Ohut verka on aikoinaan ollut arvokas tuote, jota on tuotu ulkomailta. Koroinen-verkkosivu tietää kertoa, että Turkuun perustettiin 1545 verkakutomo, jonka vanutusyksikkö sijaitsi entisessä myllyssä Halisissa. Muutenkin myllyjä on hyödynnetty villakankaiden huovutuksessa. Alussa mainitsemani sarkatamppikin sijaitsi myllyssä. Vesivoimaa käytettiin siis paitsi jauhatukseen myös huovutukseen. Sittemmin 1800-luvulla maahan syntyi useita verkatehtaita. Niistä useimmat ovat lopettaneet toimintansa. 

Kuvassa Hämeenlinnan verkatehdas nykyasussaan.Talossa on kulttuuri- ja kongressikeskus.  Lähde: wikimedia



torstai 19. syyskuuta 2013

NAD ja SVAR

Olen tainnut jo useamman kerran mainita, että maksoin SVAR:n kuukauden käyttömaksun ja olen nyt parin viikon ajan yrittänyt kerätä mahdollisimman paljon tietoa talteen. Sen pitempää kokemusta minulla ei ole, joten suokaa anteeksi mahdolliset virheet seuraavassa tekstissä. Ajattelin nimittäin verrata hiukan Ruotsin ja Suomen arkistolaitoksen tarjoamia digitaalisia palveluita keskenään. 

Ruotsin NAD vastaa kai lähinnä meidän Vakkaamme. Kummassakin voi etsiä arkistoaineistoja. NAD:n etuna on mahdollisuus rajata haku digitaalisiin aineistoihin. Ne myös aukeavat suoraan käyttöliittymästä, vaikka eihän Vakastakaan pitkä mutka ole Digitaaliarkistoon, mikäli aineisto on sinne tallennetu. NAD:n haku antaa sivun vasempaan reunaan mahdollisuuden rajata löytynyttä materiaalia arkistonmuodostajan, säilyttävän arkiston jne mukaan. Vakassa rajaus tehdään jo ennen hakua. Jonkinlainen perehtyneisyys arkistoihin lienee kummassakin avuksi. Aluksi olen molemmissa ollut hiukan sormi suussa, mutta käyttöliittymiin tottuu nopeasti. (Astian kanssa en vieläkään ole täysin yhteisymmärryksessä.)



SVAR vastaa meidän Digitaaliarkistoamme. Ruotsalaisten aiheenmukainen jaottelu jo ennen varsinaista hakua vaikuttaa näppärältä. Jos on kiinnostunut vain perukirjoista, voi sen kautta etsiä läänin ja seurakunnan, jonka perukirjat kiinnostavat. Digitoitujen aineistojen lisäksi SVAR:ssa on muutama tietokanta. Niistä kannattaa ennen haun tekemistä vilkaista, mitä alueita tietokanta kattaa. Läheskään kaikissa ei ole koko Ruotsin tietoja.

Hakemistoja on SVAR:ssakin vaihtelevasti. Eräissä muuttaneiden luetteloissa oli nätisti vuosittaiset hakemistot. Landskapshandlingar (mitähän se on suomeksi, kuitenkin veroluetteloita ym. 1500 - 1600-luvuilta) piti monesti selata järjestyksessä, kunnes löysi etsimänsä.  En ole selvillä, millä periaatteella hakemistoja Ruotsissa tehdään. Erilaiset haut ja selaamiset tuntuvat toimivan Ruotsin puolella nopeasti, ehkä aavistuksen nopeammin kuin Digitaaliarkistossa. Sielläkin on tosin parannusta tapahtunut sitten alkuaikojen.

Jos edellä olevassa on jotain kritiikkiä, ei se tarkoita sitä, ettenkö olisi digitoinnista ylettömän kiitollinen. Paljon on säästynyt kaukolainauksen maksuja. Ruotsiin tuskin olisin lähtenyt ollenkaan tutkimaan.

tiistai 17. syyskuuta 2013

Hannu hukassa

Eilen uppouduin niin täydellisesti pienen salapoliisitehtävän ratkaisuun, että unohdin blogitekstin laatimisen. Salapoliisina toimin tietenkin sukututkimuksen parissa. Kerronpa nyt sitten lyhyesti etsinnästä ja ratkaisusta.

Osoittautui, että tutkimani Karoliina oli jäänyt leskeksi ja avioituinut myöhemmin Hannun kanssa. Tämä oli naapuriseurakunnasta. Kummallista oli se, että uudella puolisolla oli sama sukunimi kuin ensimmäiselläkin. Kyse ei ollut ihan yleisestä nimestä. Onnistuin kaivamaan Hannun ja Karoliinan esiin naapuriseurakunnan rippikirjoista. Hannukin oli avioituessaan leski. Ensimmäistä perhettä pystyi hyvin seuraamaan taaksepäin. Sitten tuli stoppi. Ennen ensimmäistä avioliittoaan Hannu oli ollut palkollisena eikä näiden luettelosta käynyt ilmi, mistä hän oli tullut.

No, kun tiedot hänen syntymäajastaan näkyivät rippikirjoista, niin etsitäänpä kastettujen luettelosta, nyt siis naapuriseurakunnasta. Sieltä löytyikin sopiva Hannu, jolla tosin oli viiden päivän heitto syntymäajassa. Ei ihan tavatonta, kun seurakunta oli vaihtunut. Mutta taas tuli umpikuja vastaan. Hannun isä oli kuollut ja äiti avioitunut uudestaan. Uuden puolison kohdalla oli kyllä merkintä oleskelusta oikeassa naapuriseurakunnassa, mutta sen paremmin sisään- kuin poismuuttaneista perhettä ei löytynyt. Jäljelle jäi vajaan kymmenen vuoden aukko.

Lopulta huomasin, että Hannun ensimmäisen avioliiton vihkitiedoissa oli maininta kylästä. Siispä tuon puuttuvan ajanjakson rippikirja esille ja selaamaan koko kylän tiedot lävitse. Niin tosiaan jouduin tekemään, perhe löytyi lähes viimeisenä itsellisperheenä kylän lopusta. Hyvä, että löytyi, nyt oli Hannun polku kasassa. Hän tosiaan oli sukua Karoliinan ensimmäiselle miehelle, mutta sen verran kaukaista, etten osannut sitä kautta hakea.



 Hannu oli ammatiltaan kalastaja. Olisiko liikkunut vaikka tällaisella veneellä. Kuvalähde: wikimedia

Tämmöisiä pieniä salapoliisitehtäviä sukututkimus joskus tarjoaa. Ei nyt ehkä vedä vertoja alan kirjallisuuden tai elokuvien huipuille, mutta päihittää keskivertotelevisiosarjan.

lauantai 14. syyskuuta 2013

Suutarin muija

Eeva Justiina syntyi 1858 silloisen torpparin, myöhemmän itsellisen perheeseen. Lapsia oli kaikkiaan yhdeksän, mutta nälkävuosi 1868 vei heistä kolme ja kaksi muuta kuoli myös pieninä. Eeva Justiina varttui isommaksi, piikoi taloissa ja solmi 1876 avioliiton Villen kanssa. Se tavallinen tarina siis.

Ville oli ammatiltaan suutari. Toimi oli maalaisyhteisössä arvostettu, koska harvat osasivat tehdä jalkineita. Siihen liittyi usein taloissa kiertäminen ja sen mukanaan tuomat haitat. Kun suutari tuli taloon, oli hyvä syy valmistaa sahtia. Villen alkoholinkäytöstä ei ole tietoa säilynyt jälkikipolville. Kyllä hän kotonaankin asusti, lapsia syntyi viisi suunnilleen kolmen vuoden välein. Kaksi heistä kuoli pieninä. 1880-luvulla Ville kuitenkin sairastui. Hänen mielenterveytensä petti. Rippikirja kertoi hänen olleen "Turun houruhuoneessa". Ihan vähäisestä syystä ei sinne varmasti maaseudulta lähetetty. Kun lapsia syntyi 1881, 1884, 1887 ja 1888, lienee Ville kuitenkin ollut pääasiassa kotipitäjässään. Seuraavakin rippikirja kertoo hänen olleen mielipuoli. Ammattina on kuitenkin edelleen suutari. Ilmeisesti hän yritti sairaudestaan huolimatta työskennellä.

Ei Ville tainnut koskaan sotilassaappaita valmistaa, mutta tavallisia kyllä. Kuvalähde: wikimedia


Ville kuoli 1891. Kuolinsyyksi on merkitty mielipuolisuus ja halpaus. Kun edellinen ei liene suoraan tappava tauti, on Ville todennäköisesti kuollut halvaukseen. Hän oli kuollessaan vasta 38-vuotias. Eeva Justiina on tämän jälkeen merkitty rippikirjoihin itsellisenä. Jollain tavoin hän elätti  lapsiaan vuoteen 1897, jolloin avioitui uudestaan. Uusi puoliso August oli hänkin itsellinen, mutta entinen tilallinen, joten luultavasti Eeva Justiinan elämä hiukan helpottui. He saivat yhdessä kolme tytärtä, joista nuorimmainen syntyi 1903. Tämän jälkeen heistä ei enää ole tietoja.

torstai 12. syyskuuta 2013

Raveja ja uintia

Radiossa oli johonkin aikaan sanomalehtikatsaus, jossa luettiin katkelmia päivän lehdistä. En ole selvillä, vieläkö sellainen on ohjelmistossa. Tuskin. Nämä blogiini silloin tällöin sisältyvät lehtikatsaukset silmäilevät sadan vuoden takaisia julkaisuja ja niistäkin vain yhtä kerrallaan.

Tampereen Sanomien etusivulla oli 11.9.1910 iso Uuden Rohdoskaupan mainos, lähes nykytyyliin. Tarjolla oli rohdoksia, kemiallisia aineita (?!), hajuvesiä, saippuoita, siteitä, vöitä ym. sairaanhoitotarvikkeita. Hevosmiesten toivottiin huomaavan kaviosuojustimet, kaviorasvan ja kumiharjat. Mainoksia oli tuon sunnuntaipäivän lehdessä muutenkin suhteellisen paljon. 

Hevosista pääsemmekin raveihin. Lehdestä käy ilmi, että Pohjois-Hämeen Hippoksen uusi ajorata oli avattu Tampereelle. Teivossa ei oltu, mutta Kalevan kaupungisosassa aiemmin sijainnut ravirata taisi avata ovensa juuri 1910. Kuvaus edellisen päivän raveista oli värikäs. Ennakkosuosikki ei juossut odotusten mukaisesti. Mutta lukekaapa itse. Ravit jatkuivat vielä sunnuntain kilpailuilla, joihin oli ilmoittautunut 61 hevosta.

Ei löytynyt vanhaa kuvaa Tampereen Hippoksesta. Vapriikin kuva-arkistossa voisi olla, mutta en rupea kuvista maksamaan. Tilalla siis kuva Kalevan kirkon viereisestä puistikosta. Jos kuvan oikeasta reunasta lähtevää Teiskontietä kulki jonkun matkaa eteenpäin, tuli Hippoksen kohdalle. Kuvalähde: wikimedia.

Kun urheiluun siirryttiin, niin jatketaan sillä. Tulossa oli uintikisat, nekin sunnuntaina. Kyseessä olivat I.J.K-liiton (mikä se sitten lieneekään) uimalaitoksella järjestämät viestiuintikilpailut. Osallistujat olivat Tampereen uimaseurasta ja yhdistetystä Kamrater-joukkueesta. Uintimatkoina olivat 50 m, 100 m ja 200 m. Lisäksi oli tarjolla kerroshyppykilpailu. Yleisön toivottiin muistavan kilpailun ja täyttävän katsomopaikat.

tiistai 10. syyskuuta 2013

Perukirjoja jälleen

Pyörin edelleen Ruotsin digitaaliarkistossa SVAR:ssa, nyt etsiskellen perukirjoja. En löytänyt etsimääni, muutamia tutkimuksen kannalta kiinnostavia perukirjoja kylläkin. Tulos olikin odotettavissa, onhan kyseinen henkilö kuollut jo 1700-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Sikäli kuin Ruotsin valtionarkiston hakutietokannasta ymmärsin, ovat tutkimani alueen varhaisimmat perukirjat 1700-luvun loppupuolelta. Edellä sanottu koskee tavallisen kansan perukirjoja, aatelisilta ja papistolta niitä toki voi jossakin arkistossa olla varhaisemmaltakin ajalta.

Tällä kertaa en niinkään etsinyt tietoa jälkipolvista. Olisin halunnut tietää, mitä omaisuutta 1600-luvun lopussa ja 1700-luvun alussa elänyt talonpoika jätti jälkeensä. Samalla ajattelin saavani käsityksen tilan olosuhteista. Kyllähän hevosten ja karjan määrä jotain kertoo. Hopeaesineitä kertyi vauraisiin taloihin varmaan enemmän. Entä kirjat, oliko niitä jo tuolloin tavallisissa kodeissa? Minkälaisia velkoja ja saatavia vanhaksi eläneellä tilallisella oli?

 Näyte 1700-luvun lopun perukirjasta. Lähde: SVAR

Pakko tunnustaa aukko sivistyksessäni jälleen kerran. Jos talosta kuoli isäntä, miten perukirjaan kirjattu omaisuus määräytyi? Oliko emännällä jotain omaakin? Muutakin kuin vaatteet ja korut? Oliko hänellä omia lehmiä, jos hän sellaisia oli joskus myötäjäisinä saanut? Omia hopeaesineitä tai vaikka kirjoja? Asia varmaan selviäisi etsimällä jonkun isomman tilan emännän perukirja. Sellaista vain  ei ole sukua tutkiessa sattunut vastaan enkä ole alkanut hakemaankaan. Tiedonjanoa siis on, mutta rajallisesti.

sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Tulipaloja ja palokuntia

Lehteilin vanhoja Kalevan numeroita vuodelta 1910. Tasan 103 vuotta sitten ilmestyneessä lehdessä pohdittiin vakinaisen palokunnan perustamista kaupunkiin, olihan siellä jo 20 000 asukasta. Ei sitä kuitenkaan saatu tuolloin perustetuksi, koska 1916 syttyneessä korttelipalossa sammutusta edelleen hoiti VPK, kylläkin höyryruiskuja apuna käyttäen. Hieman aiemmin, 1901, oli Oulussa ollut iso tulipalo, kun Tervahovi oli syttynyt palamaan. Vakinainen palokunta kaupunkiin saatiin vasta 1921.

Kaupunkipaloista lienee Turun palo 1827 kaikkein tunnetuin ja ehkä tuhoisinkin. Oulun sanottiin jossain lähteessä palaneen noin 60 vuoden välein. Wikipedia näyttää tuntevan ainakin 1652, 1705, 1773, 1822, 1882 ja 1916 tapahtuneet palot. Tiheästi rakennettu puutalokaupunki oli paloherkkä paikka. Suurpaloja sattui muissakin kaupungeissa: Helsingissä 1808, Tampereella 1865, Viipurissa 1477, Raumalla 1682 ja Hämeenlinnassa 1831. Luettelo ei pyrikään olemaan kattava.

Oulun tuomiokirkko ennen vuoden 1822 paloa. Kuva on Saara Wacklinin kirjasta Satanen muistelmia Pohjanmaalta. Lähde: wikimedia.


Entisajan välineillä oli vaikea torjua suureksi päässyttä paloa. Palokalustoa pyrittiin hankkimaan ja asukkaita velvoitettiin osallistumaan sammutustöihin. Ensimmäinen vapaaehtoinen palokunta perustettiin 1838 Turkuun. Helsingin VPK perustettiin 1864 ja pian sen jälkeen palokuntia syntyi muihinkin kaupunkeihin. Helsinkiin perustettiin vakinainen palokunta 1861. Asukkaat voivat vain yrittää olla huolellisia tulen käsittelyssä ja vahingon sattuessa turvautua paloapuun ja myöhemmin palovakuutukseen.

Kaupunkipalojen tiedot Wikipediasta

perjantai 6. syyskuuta 2013

Hymy herkässä?

Sain valtameren takaa kuvan, jossa amerikkalaisserkukset katsovat kohti kameraa ja hymyilevät aurinkoisesti. Kun rupesin etsimään koneelta (ja lopulta paperikopioistakin) vastaavaa kuvaa heidän suomalaisista sukulaisistaan, jouduin toteamaan, että täällä ei paljon naurata. Istua pönötettiin syntymäpäivillä tai hautajaisissa. Hautajaisten totisuuden ymmärrän, mutta kai syntymäpäivillä voisi vähän vetää suutaan hymyyn. Mutta ei, eivät satakuntalaiset. Yhden syntymäpäiväkuvan skannasin ja lähetin. Saa nähdä kysyvätkö, kenen hautajaisissa kuva on otettu. 

Kun 1900-luvun alussa kiertävä valokuvaaja tuli taloon, kerättiin porukka kokoon ja otettiin arvokas kuva. Eräs tällaisessa mukana ollut on kertonut, että mustan hupun alle vetäytynyt kuvaaja tuntui lapsista vähän pelottavalta. "Räkänokastakin mies tulee, muttei turhan naurajasta", taisivat puolestaan aikuiset ajatella. Arvokkailta pyrkivät näyttämään tuon ajan amerikansuomalaisetkin kotimaahansa lähettämissään kuvissa. Lienevätkö paikalliset hymyilleet enemmän?

Sota-aikanakin sentään hymyiltiin kameralle. Kuva on Tampereelta, lähde SA-kuva.


Itsekin katson lähes kaikissa lapsuuskuvissa vakavana kameraan. Yhden poikkeuksen muistan. Valokuvaajalla oli jokin lelu, jonka avulla hän yritti saada meidät lapset hymyilemään. Niinpä meistä saatiin yksi kuva, jossa on hiukan iloisempi ilme. Koulukuvissakaan ei juuri hymyjä näy. Ei puhettakaan nykyajan kaverikuvista, joissa saa pelleillä. Toki satakuntalaisetkin nauraa osasivat. Ainakin toisen vahingolle. Mutta että julkisesti...

keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Taas Ruotsin arkistoissa

Alkaa näköjään tulla tavaksi tämä ruotsalaisissa arkistoissa pyöriminen. Siis digitaalisissa, arkistoreissulle en ole toistaiseksi naapurimaahan lähtenyt. Maksoin kuukauden käyttöoikeudesta SVARin digitoituihin aineistoihin ja tietokantoihin. Hiukan se kirpaisi, vaikka maksu ei suuri ollutkaan. Vanha ja epäluuloinen kun olen, myös luottokortin numeron ja henkilötietojen syöttäminen lähetettäviksi verkon yli vähän arvelutti. Varmaan jossain sivuston uumenissa olisi ollut tietoa salauksesta, mutta en jaksanut kaivaa sitä esille.

Tarvitsen tietoja Norrbottenin läänin  - vaikka itse asiassa alue kuului aluksi Västerbotteniin - henki- ja maakirjoista. Kuten olen aiemmin kirjoittanut, ne ovat aika toivottomia tapauksia, oikeastaan kai jonkinlaisia isäntäluetteloita. Muut henkirahan maksaneet näkyvät vain numeroina sarakkeissaan. Verrattuna esimerkiksi samanaikaisiin Oulun pohjoisen voutikunnan henkikirjoihin ne saavat kyllä uskomaan, että Länsipohjassa henkikirjoittajat laiskottelivat. No, yritän nyt kumminkin jotain tolkkua näistä saada, ikään kuin rippikirjojen jatkoksi.

Ihan kaikkea ei Ruotsissakaan ole vielä digitoitu. Vertailu SSHY:n jäsensivuilla oleviin Västerbottenin henkikirjoihin todistaa tämän. Jonkinlaista taulukkoa yritän nyt isännistä laatia näiden kahden lähteen avulla. Maakunta-arkiston mikrokortit pitänee vielä tarkistaa, jotain on sielläkin.

Kuva Härnösandista 1600- ja 1700-lukujen taitteesta. Nykyisin siellä sijaitsee Ruotsin pohjoisen alueen arkisto.

Onhan SVAR:ssa toki paljon muutakin. Toistaiseksi olen löytänyt yhden etsimäni Göteborgin matkustajaluetteloista. Kanadan Quebeciin oli menty 1880-luvun alussa. Taas jotain uutta, siirtolaisuudesta Quebeciin en tiedä yhtään mitään. Yhtä skånelaista voisi myös yrittää jäljittää kirkonkirjoista. Ehtiihän sitä kuukaudessa vaikka mitä...

maanantai 2. syyskuuta 2013

Etsivä löytää tai sitten ei

Etsin tietoja eräästä tiettävästi Kanadaan 1900-luvun alussa muuttaneesta miehestä. Kanada on sukututkijalle hiukan hankala. Joiltakin alueilta tietoja on paremmin, mutta toisilta melko heikosti. Tarkoitan tässä tietysti verkossa olevia tietoja, Kanadaan en ole lähdössä tutkimaan. Nuori mies oli  maailmansodan syttyessä sen ikäinen, että hän olisi voinut liittyä/joutua armeijaan. Niinpä rupesin katsomaan Ancestryn Kanadan sotilaslähteitä. Eivät ne minulle aukea, koska en ole edelleenkään maksanut sivuston maksuja, mutta jo pelkästä nimen esiintymisestä voisi ehkä päätellä jotain. Ensin yritin nimestä eri versioita, mutta ei tärpännyt. Sitten laitoin syntymäpaikaksi Finland ja rupesin selaamaan tuloksia.

Oceanic-laivallakin mentiin Atlantin ylitse. Lieneekö kuvan laiva sama vai samanniminen?


Kaikki, jotka ovat englanninkielisistä tietokannoista etsineet suomalaista nimeä, tietävät, kuinka hassuja muotoja välillä tulee vastaan. Että Aulto on Aalto ja Bellika Pellikka lienee aika selvää. Bell Esse Lovosasta lienee ollut joku loviisalainen. Guat Kurkus ehkä aukeaa, jos tietää, ketä on etsimässä. Welsinford on tietenkin Helsinki, Warsaw lienee Vaasa, kun Suomessa ollaan ja Rongasalassa syntynyt taitaa olla Kangasalta. Noryres sen sijaan uhkaa jäädä tunnistamatta, Ursokin on aika vaikea ja Arensburg, Palrapile taitaa jäädä ratkaisematta. 

No niin, päädyin siis huvittelemaan nimiväännöksillä. Etsimääni en löytänyt, mutta en pystynyt täysin poissulkemaankaan. Pari nimeä tuli aika lähelle. Etsintä siis jatkukoon. Ja tsemppiä kaikille niille, joille suomalaisen nimen vääntyminen lähes tunnistamattomaksi tuo ylimääräistä haastetta tutkimukseen.