perjantai 29. marraskuuta 2013

Lauantaina töissä

Kun olin lapsi, oli lauantai pääsääntöisesti työpäivä ja lapsilla tietysti koulupäivä. Koululaisilla toki oli pitempi kesäloma, aikuisilla loma ei lyhentynyt, vaikka lauantait saatiinkin vapaaksi. Muutos tapahtui mielestäni 60-luvulla. Koululaiset taisivat siirtyä viisipäiväiseen työviikkoon jonkinlaisen siirtymäkauden kautta 70-luvun alussa. Samalla työelämässä siirryttiin 40-tuntiseen työviikkoon. Aiemmin oli lauantaisin tehty viiden tunnin työpäivä.

Kaikilla aloilla ei lauantaita tietenkään voitu antaa vapaaksi. Kaupat olivat edelleen auki, sairaat hoidettiin ja monien tehtaiden koneet  kävivät kolmessa vuorossa. Näilläkin aloilla viikottainen työaika lyheni, mutta lauantaityö säilyi. Maatalous alkoi koneellistua niin, ettei ulkopuolista työvoimaa enää juurikaan tarvittu. 

Vapaata lauantaita ei tunnettu 1950, kun television koenäytös järjestettiin Helsingin Stockmannin näyteikkunassa. Lähde: wkimedia

Nyt suunta tuntuu olevan se, että ainakin palveluita pitäisi olla saatavana lähes ympärivuorokautisesti. Itse en ole tuntenut koskaan tarvetta lähteä puoliltaöin kauppaan tai aamukolmen aikaan ravintolaan. Ehkä olen vain liian vanha. Kaiketi pitkät aukioloajat tuovat lisää työpaikkoja näinä itsepalvelun aikoinakin.

Jos työviikko yhtäkkiä pitenisi 45 tuntiin ja monella siis viikonloppu lyhenisi yksipäiväiseksi, tuntuisi se vaikealta. Kahden päivän lepotauko on useimpien mielestä välttämätön. Onko kyseessä pelkkä tottumus vai onko työtahti kiristynyt noista 60-luvun päivistä? Luultavasti työtahti on koventunut samalla, kun työn kuormittavuus on siirtynyt fyysiseltä puolelta henkiselle. Väsynyt kroppa toipui nopeammin kuin väsynyt mieli.

keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Vielä arkistossa kuvaamisesta

Mielestäni tekniikan kehittämiä välineitä pitäisi voida hyödyntää myös sukututkimuksen tekemisessä. No, kymmensormijärjestelmällä nopeasti kirjoittava tekee tietysti nopeasti muistiinpanonsa tietokoneellakin. Paljon kuitenkin näkyy liikkeellä olevan myös muutamasormijärjestelmällä kirjoittavia. Kuten edellisessä tekstissä totesin, joskus vanhojen käsialojen pähkäily vie aikaa ja sitä tekisi mieluummin kotona kuin arkistossa. Siksi kamera on hyvä apuväline juuri muistiinpanojen tekemiseen. Jos aikoo julkaista kuvan esimerkiksi sukukirjassa, kannattaa ainakin harkita kuvauksen jättämistä arkistolaitokselle. 

Eri arkistot suhtautuvat kuvaamiseen hiukan eri tavoin, varmaan riippuen siitä, kuinka hyvin valvonta on mahdollista. Jossakin riittää luvan kysyminen ja kuvata saa tutkijasalissa. Muutamassa arkistossa on kuvaamiselle erityinen paikka. Siinä on tietysti se hyvä puoli, että paikan valaistus on kunnossa. Tosin hyvin loisteputkien valaistuskin riittää muistiinpanoja varten kuvaamiselle. Lisäksi asiakirjojen ja omien tavaroiden rahtaaminen edestakaisin on hankalaa. Jossakin arkistossa kuvauspaikkoja on vain yksi ja jo kaksi kuvaajaa saa aikaan jonon. Jossakin kuvaamiselle pitää pyytää kirjallinen lupa. Nämä muistikuvani ovat muutaman kuukauden takaa, tämän syksyn tilannetta en ole tarkistanut. Ihan pienissä yksityisarkistoissa on joskus ehdotettu kopioiden ottamista, jolloin olen kysynyt kuvauslupaa ja yleensä sen saanut myös 1900-luvun aineistoihin.

Huittisten tuomiokirjaa 1620. Lähde: Digitaaliarkisto.

 Kirjastoissakin tilanne näyttää vaihtelevan. Kun vapaakappalekirjastoissa on pyritty estämään kaikenlainen tallenteiden tekeminen Kansalliskirjaston digitoimista lehdistä, olen muissa kirjastoissa vapaasti saanut kuvata ja jopa mikrofilmilaitteeseen yhdistetyllä kuvanlukijalla skannata kiinnostavaa aineistoa. Ehkä arkistot ja kirjastot kantavat vähän turhaan vastuuta asiakkaidensa puolesta. Jos joku hölmöyksissään julkaisee jotain (tekijänoikeuksia tai muuten) loukkaavaa materiaalia, kärsiköön itse seuraukset. Lain mukaan salassa pidettävä aineisto on tietenkin eri juttu ja sen kuvausrajoitukset ymmärrän.


maanantai 25. marraskuuta 2013

Kilahduksia ja ancestry

Taannoin istuin arkiston tutkijasalissa selaamassa vanhoja perukirjoja. Meitä oli salissa vain muutama henkilö sillä kertaa. Niinpä hämmästelin, kun viereltäni kuului säännöllisen epäsäännöllisesti jonkinmoisia pieniä kilahduksia. En nyt löydä ihan oikeaa sanaa ääntä kuvaamaan. Tulin siihen tulokseen, että ne olivat peräisin naapurin tietokoneesta, jolla hän ahkerantuntuisesti tallensi löytämiään tietoja. Hetken aikaa harkitsin, että menen kertomaan asianomaiselle, mistä kaiuttimen äänen saa pois. Annoin kumminkin olla, loukkaantuu vielä ja ehkäpä olen itse yliherkkä äänille. 

Mutta ei sillä hyvä. Hetken päästä saliin käveli mieshenkilö, joka alkoi tallentaa vanhannäköisen asiakirjan tietoja kameralla. Oli varmaan kysynyt luvan. Sehän on kätevä tapa, itsekin käytän sitä silloin, kun mahdollista. Voi sitten rauhassa kotona miettiä vanhojen käsialojen kiemuroita. Mutta kun kuvaaminen toi uuden äänen saliin. Ei sellaista tavallista raksahdusta, vaan uuden kilauksen. Siinä sitten istuin ja kuuntelin näitä ääniä yrittäen samalla keskittyä omaan tutkintaani. Jostain syystä korkeat äänet häiritsevät enemmän kuin matalat. Harva kai on selvittänyt käyttöohjeista, miten digikameran saa äänettömäksi. En itsekään edes tiedä, saako vanhaa kameraani täysin hiljaiseksi. Siksi kuvaankin yleensä puhelimen kameralla, jos kuvia ei ole tarkoitus julkaista.

Sitten ihan muuta. Ancestry.se ilmoitti, että heidän Namnindexerade födelseuppgifter-tietokantansa on päivitetty ulottuvaksi vuoteen 1941. Alkuperäisiä lähteitä katsomaan päästäkseen pitää tietysti maksaa Ancestryn maksu, mutta tuloksia voi selata myös maksamatta. Olen jonkun kerran tehnyt hakuja, kun tietokanta on ollut vapaasti käytettävissä. Sieltä löytää aika kätevästi Ruotsissa vuosina 1880 - 1941syntyneet lapset, jos vanhempien nimet on tiedossa. Vähän niinkuin Hiski olisi linkitetty digitoituihin kastettujen luetteloihin.

"Gammal bondgård" Illustration i Nils Holgerssons underbara resa genom Sverige av Selma Lagerlöf. Lähde: wikimedia

lauantai 23. marraskuuta 2013

Oliko korruptiota?

Viime päivinä on julkisuudessa puhuttu kaikenlaisesta oman edun tavoittelemisesta. Meikäläinen tulee heti miettineeksi, miten mahtoi olla ennen. Tässähän pitäisi tietysti ensinnäkin olla jonkinlaista tutkimusta pohjaksi. Pahainen harrastelija kun olen, kirjoitan ihan mielikuvien pohjalta. Lisäksi pitäisi erottaa se, mitä on oikeasti ollut siitä, mitä näytti olleen. Vaikka nykyisen kaltaista mediaa ei ole ollut, ovat huhut ja uskomukset olleet liikkeellä. Mitäpä turhia, alamaisten päässä lienee ollut samanlainen todellisuuden ja luulottelujen sekasotku kuin nykyisinkin.

Aloitetaan vaikka ahneudesta. Se lienee ihmisen perisynti. Ainakin pappeja lienee syytetty ahneudesta ja sen viimeisen lehmän viemisestä. Toisaalta ei kansa varmaan hyvästä sydämestään heidän palkkasaataviaan luovuttanut. Torpparit kokivat monesti talon vaatimat päivätyöt kohtuuttomiksi. Nimismiehistään, silta- ja jahtivoudeistaan väki on myös usein valittanut, mutta ehkä enemmänkin heidän toimiensa kuin ahneutensa vuoksi. Myös sotarasitusta on pidetty joinakin aikoina raskaana, mutta se taas meni kruunun, ei yksittäisen virkamiehen piikkiin.

Piirit olivat tietysti aiemmin vielä pienemmät kuin nykyisin. Hyvä veli-verkostoja varmaan syntyi.  Luultavasti ainakin pitäjän tasolla joukossa oli kuitenkin aina joku vastarannankiiski, omapäinen isäntä, joka laittoi kampoihin ihan luonnostaan tai periaatteesta.

Oikeutta käytiin aika innokkaasti, joskus pienistäkin asioista. Tässä kuvituksena Ylä-Satakunnan tuomiokirjaa 1600-luvulta. Lähde: Digitaaliarkisto.

Annettiinko lahjuksia? Yksittäistapauksissa varmaan, mutta varsinaista lahjuskulttuuria ei kai missään vaiheessa päässyt syntymään. Maataloustuotteilla tai alkoholilla yritettiin toisinaan vaikuttaa asioiden kulkuun. Huonoina aikoina ehkä jotain niin saavutettiinkin. Kansa on kuitenkin aika pitkälle luottanut poliiseihinsa, virkamiehiinsä ja tuomareihinsa. Jos epäluottamusta joskus esiintyikin, olivat syyt pikemminkin poliittisia kuin lahjottavuudesta johtuvia. Ja ainahan voi lopuksi vedota kuninkaaseen, keisariin tai Kekkoseen.

torstai 21. marraskuuta 2013

Liikennejärjestelyjä Tampereella sata vuotta sitten

Tamperelaiset miettivät kai parhaillaan, pitäisikö Hämeenkadun itäpää sulkea yksityisautoilulta kokonaan. Suuria muutoksia oli suunnitteilla myös 1904, jolloin Tampereen Uutisten mukaan suunniteltiin tavaramakasiinien paikkaa ja niihin kulkemista. Silloin Tampereella oli vielä vanha puinen rautatieasema ja radan itäpuolelle kujettiin Tammelan siltaa pitkin. 

Muiden muassa paikallisen Kauppaseuran ja Teknillisen Klubin yhteinen komitea oli saanut tehtäväkseen antaa lausunto ratapihan uusista järjestelyistä. Komitea oli päätynyt esittämään makasiinien sijoittamista radan itäpuolelle Tammelaan. Syyt olivat lähinnä liikenteellisiä. Lisäksi todettiin tullikamarin ja pakkahuoneen sijaitsevan lähistöllä. 

Komitea esitti niin ikään, että radan alitse oli rakennettava tunneli, koska liikennöinti Tammelan sillan yli oli vaikeaa erityisesti liukkaan kelin aikana. Nousu Hämeenkadun puolelta oli kovin jyrkkä. Tunnelia esitettiin Kyttälänkadun jatkeeksi ja radan itäpuolella sen tuli haarautua toisaalta tuleville makasiineille, toisaalta pakkahuoneelle. Tunnelia oli vastustettu, koska sitä olisi talvikelillä vaikea käyttää. Komitea esitti ratkaisuksi, että tunneliin vedätetään lunta. Niin, reellähän 1900-luvun alussa tavaraa kuljetettiin. 

Tavara-asema (vihreä) näkyy taustalla. Lähde: wikimedia

Uuden tavara-aseman tamperelaiset saivat nähtävästi 1907. Siltä osin komitean ehdotukset toteutuivat aika hyvin. Tunneli rakennettiin vasta 1930-luvulla ja komitean ehdotuksesta poiketen Hämeenkadun jatkeeksi. Pian tämän jälkeen kaupunkiin saatiin myös uusi asemarakennus, sama, joka edelleenkin on käytössä.

tiistai 19. marraskuuta 2013

Tolppailmoituksia ja kutsukortteja

Miten asiat oikein saatiin viestitetyiksi aiemmin, kun jokaisen korvalla ei ollut puhelinta eikä naamakirjaan voinut perustaa ryhmää? Kyllä keinoja löytyi. En aio mennä ajassa kovin pitkälle taaksepäin, vain viime vuosisadalle. Asiatkaan eivät ole kovin tärkeitä, lähinnä nuorison keskinäistä viestintää. Kirjeet toki kulkivat, mutta aina ei haluttu maksaa postimaksua.

Kun tansseihin, iltamiin tai muihun tilaisuuksiin haluttiin kutsua oman kylän ihmisiä, riitti usein pelkkä tolppailmoittelu. Puhelinlinja (ja paikoin sähkölinjakin) kulki usein tienviertä ja myös maitolavoja oli sopivissa paikoissa. Ja ainahan löytyi jokin ladonseinä, jos ei kylällä varsinaista ilmoitustaulua ollut. Näissä mainituissa paikoissa nuorisoseura, työväenyhdistys tai muu tilaisuuden järjestäjä saattoi kertoa tulevasta ohjelmasta. Arvatenkin ilmoitukset olivat usein itse tehtyjä. Ainakin kiertävillä elokuvien esittäjillä ja tunnetuimmilla tanssiorkestereilla taisi olla painettujakin ilmoituksia.

Kuva Liedon osuuskaupan luota 1934. Pari tolppaakin näyttää olevan kuvassa. Lähde: wikimedia.


Olen nähnyt myös pieniä painettuja pahvikortteja, joilla talon nuoret tai kylän tytöt kutsuivat muita nuoria illanviettoon. Kyseessä saattoivat olla niin kutsutut nurkkatanssit, jotka ilman sen kummempia huvilupia pantiin pystyyn jonkun talon pirtissä. Mutta kyllä kutsuja lähetettiin myös seurojentalolla pidettyihin tilaisuuksiin. Kortteja kai sitten jaettiin tutuille nuorille. Ylipäätään tuollaisten pahvikorttien painamisen on täytynyt olla melko halpaa, koska niitä näki myös muussa käytössä. Siitä joskus toisen kerran lisää.

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Mitä löytäisi ja mistä?

Kun seurakunnan rippi- ja historiakirjat on käyty läpi, alkaa sukututkija yleensä etsiä lisää tietoa. Muutamassa blogissa olen esitellyt lähteitä, joista lisätietoa voi löytyä. SSHY ja arkistolaistos ovat kiitettävästi digitoineet seurakuntien arkistoja. Kannattaa vilkaista, mitä muuta sieltä voisi hyödyntää kuin noita alussa mainittuja. Itselläni on tapana hakea Vakasta (ja Astiastakin, joskus) myös niitä lähteitä, joita ei toistaiseksi ole saatavana Digitaaliarkiston puolella. Seurakunnan arkiston sisällön saa helposti esille.

Joskus teen Vakassa ihan perushaun seurakunnan/pitäjän nimellä. Eli kirjoitan Vakan hakukenttään vaikka "mouhijärv". Joskus haku ei onnistu, lieneekö palvelin ruuhkainen tai sitten osumia vain tulee liikaa. No, Mouhijärvi on niin pieni seurakunta, että kaikki 834 osumaa ammattiautoilijoista Ylipispaan tulevat hetken odottelun jälkeen näkyviin. Valtaosasta näkee heti, onko niistä sukututkimukselle hyötyä. Lopuista pitää sitten klikkailla lisätietoa, katsoa, löytyykö asiakirja digitaaliarkistosta/mikrofilmiltä tai yrittää saada se muuten käyttöönsä. Mouhijärven tapauksessa helpointa on niillä, jotka asuvat Turussa tai Helsingissä (Hämeenlinnassakin on jotain). Me muut joudumme miettimään, kannattaako matkustaa, tilata asiakirja kaukolainaksi vai jäädä odottamaan sen digitoimista. Kahteen ensimmäiseen vaihtoehtoon saa äkkiä kulumaan rahaa, mutta varsinkin matkustaminen on kyllä ihan mukavaa.


Maakirjakartta Mouhijärven Ryömälästä. Lähde: Digitaaliarkisto.
Ihan kaikkea Mouhijärveen liittyvää ei kuitenkaan saa tuolla tavoin esille. Muistaakseni voudintilejä ei löydä  pitäjäkohtaisella haulla. Vanhimmat henkikirjatkaan eivät taida tulla tuohon äskeiseen luetteloon mukaan. Arkistolaitoksen Portti antaa niistä hakuvinkkejä. Ilman tällaista laajaa hakua olisin tuskin kuitenkaan tullut tietämään, että Turun maakunta-arkistossa säilytettävässä Fredrik Wilhelm Caloanderin arkistossa saattaisi olla jotain sukututkijaa kiinnostavaa. Kokonaan haun ulkopuolelle jäävät tietenkin muut kuin arkistolaitoksen hallinnassa olevat kokoelmat. Niiden löytämiseksi on taas etsittävä verkosta ja kenties soitettava puheluita. Tietääkseni esimerkiksi Sastamalan kaupunginarkistosta ei ole tarkempaa aineistoluetteloa netissä.

perjantai 15. marraskuuta 2013

Vieraana kirkonkokouksissa

Otsikko tarkoittaa, että olen selannut yli 600 sivua asiakirjoja, jotka kulkivat Digitaaliarkistossa nimellä  kirkonkokouksen ja kirkkoneuvoston pöytäkirjat ja muut asiakirjat. Minusta näytti, että joukossa oli myös pitäjänkokousten pöytäkirjoja. Niitä oikeastaan etsinkin ja kirkonkokouksiin päädyin, kun pitäjänkokousten asiakirjoja ei arkistosta löytynyt 1800-luvun alusta, ainakaan digitoituina. Halusin nimittäin tietää, olisiko pitäjänkokous lausunut mitään henkilöstä, joka oli otettu tuolloin pitäjänsuutariksi.

Pääasiassa pöytäkirjoissa käsiteltiin kirkon asioista, kirkon korjauksia, kellojen hankintaa, lukkarin valintaa jne. Ainakin se hyöty selaamisesta oli, että löysin lisätietoja tutkimaani sukuun kuuluneista kuudennusmiehistä. He ilmeisesti olivat toimineet toimessaan lyhyehkön aikaa, koska rippikirja ei maininnut heidän olleen tässä luottamustoimessa. Joidenkin kohdalla oli myös käytetty titteliä lautamies. Ilmeisesti se kuvasi heidän asemaansa. Sikäli kuin ymmärsin eivät lautamiehet olleet kaikki koolla.

Tässä on jo siirrytty keisarivallan aikaan. Lähde: Digitaaliarkisto


Antoisinta sukututkijalle olivat tiedot seurakuntalaisten rikoksista. Pöytäkirjojen lomassa oli lappusia, joihin oli kirjattu käräjillä tuomion saaneiden tietoja. Kun nämä olivat raipparangaistuksensa saaneet, seurasi vielä kirkonrangaistus. Näistä raipparangaistuksensa kärsineistä oli tullut tietoja kirkkoherralle. Joukossa oli myös otteita käräjäoikeuden pöytäkirjoista. Lisäksi pöytäkirjoissa oli hyvinkin yksityiskohtaisia kuvauksia muun muassa siitä, miksi jotkut halusivat purkaa kihlauksensa. Niissä kohdissa tuntui hiukan siltä kuin olisi istunut kärpäsenä katossa seuraamassa kokousta.

keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Jonelagslängd?

Sana tuli vastaan yhdessä ruotsinkielisessä tekstissä, jota selasin. Mikä ihmeen luettelo se on? Lähteen mukaan se on vuodelta 1609. No, eipä tunne verkkokaan sellaisena, mutta jos tuohon eteen laittaa h-kirjaimen, niin tietoa rupeaa löytymään. Pariskuntavero. Voi ei, taas joku näitä veroja, joista meikäläinen ei tiedä mitään, kun en ole yrittänyt venyttää sukututkimuksiani kirkonkirjojen kattamasta ajasta taaksepäin. En tiedä, miksi lähteessä oli tuo j-kirjaimella alkava muoto. Kenties molempia verisoita käytetään.

No, joka tapauksessa löysin verkosta mielestäni hyvän vanhasta verotuksesta kertovan lähteen. Kyseessä on Suvianna Seppälän väitöskirja "Viljana, nahkoina, kapakalana". Siinä tarkastellaan talonpoikien maksamia kruununveroja Suomessa vuosina 1539–1609. Se näyttää ilmestyneen myös SKS:n julkaisusarjassa Bibliotheca Historica. Väitöskirjan pitää tietenkin olla tieteellistä tekstiä, mutta nopealla selaamisella tämä vaikutti ihan maallikollekin ymmärrettävältä. Laitetaan lukulistalle. 

Niin se pariskuntavero. Se säädettiin Tukholman valtiopäivillä 1609, kun aiempi kuukausivero ei riittänyt ratsumiesten palkkaamiseen Liivinmaalla käytyyn sotaan. En ole nähnyt yhtään tällaista veroluetteloa, joten en tiedä, mitä tietoja se sisältää. Ensimmäisen lähteen nojalla voisi kuitenkin päätellä, että siinä olisi ainakin jossain määrin myös talojen emäntiä mainitttu nimeltä. Portti ei löydä mitään pariskuntavero-haulla. Ruotsin Riksarkivetin haussa tulee viitteitä "... läns landskontors arkiv". Kun en muista, mitä tuo on virallisesti suomeksi, niin jätän kääntämättä.

Aiheesta vähän sivuun: Mynämäen Hieataniemen kylän (vasemmalla) tiluskartta vuodelta 1687. Lähde: wikimedia


Veroja näyttää vanhaan aikaan riittäneen, jos nykyäänkin. Ehkä joku tulevaisuudessa ihmettelee, mikä kumma oli yle-vero. No, Seppälän hakemistossa pisti silmään ainakin sellaiset verot kuin flöte-vero, halkovero, hyljevero, kypsiraha, kilttivero, lintuvero, niinivero, ruokalisävero, salpietarivero ja tuohivero, joista en taatusti tiedä mitään. Lieneekö kaikista niistä yksityiskohtaisia veroluetteloita olemassa. Ainakin tuota pariskuntaveroluetteloa voisi joskus yrittää selata.

maanantai 11. marraskuuta 2013

Maankohoaminenkin huomioon

Pakko taas kerran tunnustaa tyhmyyteni. Sukututkimuksen yhteydessä yritin selvittää erään rannikolla sijainneen tilan syntyvaiheita ja jouduin toteamaan, että maankohoaminenkin pitää ottaa huomioon aihetta miettiessä. Koskaan aikaisemmin ei asia ole tullut edes mieleeni, sisämaan lapsi kun olen. Tottakai olen lukenut Porin kaupungin vaiheista, mutta se on ollut tuommoista ihan yleistä historiaa.

Erityisesti maankohoaminen vaikuttaa täällä Perämeren rannikolla, missä sanotaan maan nousseen keskimäärin 90 cm vuosisadassa. Kun maa kaiken lisäksi on hyvin alavaa, pitäisi ihan kartan korkeuskäyrien kanssa laskea, milloin jokin kylä on voinut aikaisintaan syntyä. Onneksi karttoja löytyy verkosta. Valmiita maankohoamiskarttoja sensijaan on vain joillekin paikkakunnille. Arvatenkin niitä on lisää kotiseutuhistoriaa käsittelevissä kirjoissa, mutta usein aika suttuisina piirroksina. Nykytekniikalla luulisi jo pystyvän parempaan. 

Tilojen historia ei sentään yllä näin kauaksi. Itämeri noin 5000 vuotta sitten. Lähde: wikimedia

Mutta vielä tilojen ja kylien historiasta. Oletetaan, ettei tila ole voinut olla esimekiksi 1600-luvun kartan osoittamassa paikassa kuin maksimissaan pari sataa vuotta. Voiko se kuitenkin olla vanhempi, siirtynyt vain rantaviivan mukana? Jos kalastus ja rantaniityt olivat tärkeitä, kannattiko pellot raivata uuteen paikkaan? Sehän ei käsipelillä kumminkaan ihan helppoa ollut. Vai jäikö tila paikoilleen ja sai hiukan lisää niittyä? Kalastusoikeudet kai kuitenkin säilyivät.

lauantai 9. marraskuuta 2013

Syö säästäen savea

Tuo jo melkein unohtunut lausahdus pulpahti yllättäen mieleeni. Rupesin ihmettelemään, mistä se oikein on peräisin. Itse olen kuullut sen lapsuudessa monta kertaa vanhemmilta ihmisiltä. Jotenkin olen ajatellut, että se on osa jostakin isommasta kokonaisuudesta, sadusta tai vastaavasta. Tällaista ei kuitenkaan Google tuntunut löytävän. Ihmettelijöitä sen sijaan oli useampia. Näkyipä M.A.Numminen tehneen laulunkin aiheesta.

Kokonaisuudessaan lausahdus kuuluu seuraavasti: "Syö säästäen savea, sanoi sammakko pojalleen, sillä pitkä on maailman sivu." Sen lausujat olivat kyllä säästäväisiä, ihan pakon edessäkin, pienituloisia kun olivat. Lapselle kai haluttiin tällä(kin) korostaa tarkan talouden välttämättömyyttä. Mutta jotenkin lausahdukseen liittyi myös pientä leikkiä. Sen esittäjät olivat kyllä selvillä siitä, että jos jotakin, niin savea seudulla riitti. Ehkä haluttiin sanoa, että turhan nuuka ei kannattanut olla.



Oulussa on oikein sympaattinen sammakkopatsas, jolle tämä kuva ei tee oikeutta. Patsaan on veistänyt kuvanveistäjä Raimo Metsänheimo.

Kun lapsuudessa kuulemani sanonnat olivat yleensä semmoisia sormi pystyssä opettavia, on tämä jotenkin poikkeuksellinen, älytönkin tavallaan. Samakko ei taida poikasistaan huolehtia ja kuten totesin, savesta ei tule pulaa. Jospa sanonta on peräisin ulkomailta tai vaikkapa karjalaisten keksimä. Tosikot satakuntalaiset eivät oikein tienneet, miten siihen olisi pitänyt suhtautua. En kuitenkaan viitsi yrittää käännöksillä etsiä. Muutamia itselleni tuntemattomia sammakkoloruja sentään löysin Ympäristökeskus Moreenian sivuilta.

torstai 7. marraskuuta 2013

DNA - pitäisikö sittenkin perehtyä?

Tästä tekstistä varmaan tulee palautetta. Tietoni dna-tutkimuksen käytöstä sukututkimuksen tai paikallishistorian apuvälineinä ovat niin heikot, että mokaan varmasti muutamassa kohdassa. Pitäisikö sitten asiaan perehtyä? Aiemmin olen ollut sitä mieltä, että se ei ole minua varten. Omat esivanhempani ovat sillä tavalla perussatakuntalaisia, että he tulevat varmaan niiltä seuduilta, mistä suhteellisen varhain asutettujen satakuntalaiskylien asukkaat yleensäkin. Liian kaukaista historiaa minulle. Sukulaisia voisi ehkä löytää, mutta sitten pitäisi kuitenkin katsoa, miten yhteisestä esiäidistä polveudutaan. Olen tyytynyt vain toivomaan, että joku huomaa sukusivuiltani yhteyden. Ja jos tämä yhteinen esivanhempi olisi elänyt niin varhain, ettei olisi kirjoissa eikä kansissa, ei sukulaisuuskaan paljon lämmittäisi.

Lähde: wikimedia


Nyt sitten törmäsin eräässä yhteydessä Tornionlaakson asutushistoriaan. Sinne suuntautuneesta muuttoliikkeestä on ollut eri aikoina vähän erilaisia näkemyksiä. Ilmeisesti porukkaa on tullut sekä läntisestä että itäisestä Suomesta (nykyisestä), ehkä myös karjalaisia ja ruotsalaisia on ollut liikkeellä. Kiinteän astuksen arvellaan alkaneen 1000- tai 1100-luvuilla. Kirjallisia lähteitä ei näyttäisi juurikaan olevan. Tutkimusta on tehty paitsi arkeologian myös kielitieteen ja ennen kaikkea nimistötutkimuksen alueella. Viimeksi mainittu on ajan mittaan ruvennut hiukan epäilyttämään. Nimien siirtyminen kun minun pienen järkeni mukaan ei välttämättä edellytä ihmisten pysyvää siirtymistä. Esimerkiksi kauppiaat ja muut alueella tilapäisesti oleskelleet ovat voineet jättää jälkensä paikannimiin ja niiden kautta edelleen tilojen nimiin.

Olenkin nyt ruvennut miettimään, onko dna-tutkimusta käyetty asutushistoriallisen tutkimuksen apuna. Varmaan on, en vain laiskuudessani ole löytänyt uusimpia lähteitä. Kun kerran länsisuomalaisten ja itäsuomalaisten geeniperimä eroaa merkittävästi, pitäisi kai myöhemmin asutettujen alueiden asukkaiden perimästä löytyä viitteitä, mistä heidän esi-isänsä ovat tulleet. Hyviä vinkkejä tutkimuksista (edes jotenkin kansantajuisista) otetaan mielellään vastaan.

tiistai 5. marraskuuta 2013

Huolehtija

Kannan jatkuvasti huolta jostakin. Murehtija en ole, mutta huolehtija. Huolenkantamiseen liittyy sen suunnittelu, miten tilanteesta mennään eteenpäin. Toisinaan suunnittelussa on mukana innostusta, toisinaan se on selviytymiseen keskittymistä. Huolenaiheeksi käy mikä hyvänsä, niin tulevat suuret tapahtumat kuin arkirutiinitkin. Välillä kadehdin niitä, jotka osaavat elää vain tässä hetkessä. Luulen, etten ole koskaan kyennyt sellaiseen.

Joskus ajattelen, että pääni sisällä asustavat esiäitini. Ei niinkään geneettisesti kuin jonkinlaisena kulttuurisena perimänä. Torpan emäntä, jonka piti katsoa, että lapsilaumalle saatiin ruokaa ja vaatetta, että taksvärkin lisäksi torpan omat työt tulivat tehdyiksi ja huolehtia vielä oma huushollinsa jonkinlaiseen kuntoon. Talonemäntä, jolla oli samat huolenaiheet, vaikka kenties tekeviä käsiä hiukan enemmän taloudessaan. Ehkä hänen piti vielä ohjailla lapsiansa sopiviin avioliittoihin ja miettiä tilan tulevaisuutta. (Jostain syystä pääni sisällä on vain esiäitejä, ei esi-isiä). Pesukoneet pesevät pyykkini ja astiani, toimeentuloakin on riittänyt, mutta esiäitieni huoli elää silti minussa.

Eero Järnefeltin maalaus Pyykkiranta vuodelta 1889. Lähde: wikimedia


Toisinaan olen miettinyt, liittyykö huolehtiminen pohjoisiin elinolosuhteisiin. Asioita piti kovasti suunnitella ja talveen varautua, että näillä perukoilla selvisi. Osaavatko ihmiset vaikka Välimeren maissa ottaa vähän rennommin, kun siellä luonto kuitenkin tarjoaa jotain syötävää ison osan vuotta? Toisaalta kuulemma jo pohjoismaiset naapurimme osaavat ottaa elämänsä hiukan kevyemmin. Ainakin jotkut. Ainakin toisinaan.

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Mitä tallentaisi?

Sukututkimukseen liittyen tulee joskus miettineeksi, pitäisikö jokin rippikirjan sivu, kuolinimoitus vanhassa, digitoidussa lehdessä tai vaikka verkosta löytyvä perukirja tallentaa. Tarkoitan sellaista aineistoa, joka kyllä on verkossa, mutta voisi olla mukava, jos sen löytäisi omalta koneelta. Tosin koneeni kansiot eivät ole hyvästä yrityksestä huolimatta kovin kehuttavassa järjestyksessä. Yleensä kuitenkin onnistun tallentamani niistä löytämään.

Rippikirjasivuja en ole juurikaan tallentanut. Luotan siihen, että ne ovat käytettävissä verkossa tai arkistossa sen ajan, mitä tutkimusta teen. Joskus olen epäselvän merkinnän takia sivun tallentanut käsitelläkseni sitä kuvankäsittelyohjelmalla. Tulos ei ole ollut häävi, johtuen joko taitojen, hyvän ohjelman tai kärsivällisyyden puutteesta. Luultavasti kaikista mainituista. Tallentaminen onnistuu arkistolaitoksen Digitaaliarkistosta suoraan, kun taas SSHY:n jäsensivuilla joutuu turvautumaan ruutukaappaukseen. Myöskään Ruotsin SVAR:n käytttöliittymässä ei taida olla Tallenna-painiketta. Ancestryllä tallennusmahdollisuus on. Historiallisesta sanomalehtikirjastosta pystyy kyllä tallentamaan koko verkkosivun, mutta ei kuvana. Korjatkaa, jos muistan tallennusmahdollisuudet väärin.

Erään nuorena kuolleen mouhijärveläisen naisen osuus isänsä kuolinpesästä jaettiin näin äidin ja sisarusten kesken.
Tärkeät perukirjoitukset, muuttokirjat ja kuolinilmotukset olen tallentanut omalle koneelle. Niitä ei ensinnäkään ihan hirveitä määriä kerry. Koen kätevämmäksi etsiä omalta koneelta sopivasta kansiosta kuvan nimeltä miina_makisen_kuolinilmoitus_al02011900 kuin tarkistaa ensin lähde sukututkimusohjelmasta ja sen jälkeen hakea se verkosta esiin. Makuasia varmaan. Sitäpitsi kuolinilmoitukset ja perukirjat ovat ehkä julkaisemista ajatellen mielenkiintoisempia kuin rippikirjasivut. Jos niitä nyt sitten tietosuojan tai tekijänoikeuksien puolesta pystyy julkaisemaan.

perjantai 1. marraskuuta 2013

Esivanhemmat koulutiellä

Jatkan vielä hiukan edellisen tekstin teemaa. Varsin monien seurakuntien arkistoissa on rippilasten luetteloita. Sukututkijalle niiden anti voi olla vähäinen, jos muutenkin tietää esivanhempiensa asuneen paikkakunnalla vakituisesti. Voihan luettelossa olla joku kiinnostava huomautus, jos edistyminen on ollut erityisen hyvää tai huonoa. Ripille pääsyn ajankohta voi olla mielenkiintoinen yksityiskohta. Joissakin seurakunnissa on myös pidetty luetteloa lukutaitoisista tai huonosti lukevista. Myös pyhäkoulujen tai sunnuntaikoulujen oppilaista on joskus nimilistoja. Luultavasti nämä ovat kuitenkin vain yksittäisen papin ahkeruuden tulosta ja siis käytettävissä vain melko lyhyeltä ajalta.

Kiertokoulutkin olivat kirkollista toimintaa. Niitä pidettiin 1800-luvun loppupuolella ja 1900-luvun alussa. Ne toimivat myös rinnakkain kansakoulujen kanssa antaen alkuopetusta, kunnes alakoulut aloittivat. Kiertokoulujen oppilasluetteloita ja päiväkirjoja on säilynyt joissakin seurakunnissa. Pikainen Vakan selaaminen osoitti, että tällaisia seurakuntia on vähän, mutta satunnaisen epätieteelliseen otantaani niitä kuitenkin sattui muutama. Jollakin seurakunnalla näytti olleen koulutoimikunta varmaankin juuri kiertokouluja varten. On ihan mielenkiintoista katsoa, miten sukulainen on pärjännyt kiertokoulussa, arviointi nimittäin sisältyy toisinaan oppilasluetteloihin. Asteikko näkemissäni arvioissa on ollut 0 - 4, vähän tähän tapaan. Voi myös miettiä, pääsikö esivanhempi jatkamaan kansakoulussa vai päättyikö opintie kiertokouluun. 

Erään kiertokoulun päiväkirjasta


Kansakouluissa pidettiin oppilaista matrikkelia. En tiedä, ovatko ne kaikki säilyneet. Kunnan tai kaupungin arkistosta kannattaa kuitenkin kysyä, jos tietää sukulaisensa asuinpaikan kylän tai kaupunginosan tarkkuudella. Oppilasluettelo voi olla hyvinkin tarkka. Nimi, syntymäaika, huoltajan nimi ja ammatti, aviottomuus, kirjoillaolovuodet, koulun lopettaminen tai poismuutto näkyvät varsinkin 1900-luvun alun luetteloista. Maaseudulla asuneet ovat joskus lipsahtaneet luetteloihin talon nimellä, mikä kannattaa muistaa läntistä Suomea tutkiessa. Tehdaslaitoksilla saattoi olla työntekijöiden lapsille omia kouluja. Niidenkin matrikkelit lienevät pääsääntöisesti kuntien ja kaupunkien arkistoissa.

Oppikoulut ja ammatilliset oppilaitokset ovat varmaan myös pitäneet oppilaistaan luetteloita. Sellaisia  en ole toistaiseksi tutkinut, mutta jäljittäisin niitäkin kuntien ja kaupunkien arkistoista. Jos oppilaitos toimii edelleen, voi sieltäkin kysyä. Jos matrikkelia ei mistään näistä löydy, kääntyisin vielä maakunta-arkiston puoleen.