perjantai 31. lokakuuta 2014

Paperittomat

Edellinen teksti ja Sirpan kommentti saivat miettimään, millaisia itseään koskevia dokumetteja ihmisillä oli menneinä vuosikymmeninä. Ajattelen taas maaseudun tavallisia ihmisiä. Heitä, jotka kierto- ja kansakoulun myötä vähitellen 1900-luvun koittaessa muuttuivat kirjoitustaitoisiksi. Toki jotkut harvat poikkeukset kirjoittivat omasta elämästään jo 1800-luvun puolella. Muistan lukeneeni SKS:n julkaisemia tekstejä, jotka olivat ihan tavallisten ihmisten kirjoittamia. 

Mutta mennäänpä virallisiin asiakirjoihin. Papisto kyllä kirjasi seurakuntalaisten syntymät, vihkimiset, ripilläkäynnit, kristinopintaidot, muutot ja kuolemat. Näistä asianomaiselle kai annettiin vain muuttokirja, sekin toiseen seurakuntaan vietäväksi. Perukirja piti viedä papille, jos leskeksi jäänyt aikoi avioitua uudestaan. En tiedä, tehtiinkö sitä useampaa kappaletta ainakaan siinä tapauksessa, ettei omaisuutta juuri ollut jaettavaksi. Oikeuslaitos kirjasi riidat ja rikokset. Päätöksestä kai sai vanhoinakin aikoina kopion. Torpankontrahteja tehtiin toisinaan kirjallisina ja niitä saattoi (ainakin 1900-luvun alussa) vahvistuttaa oikeudessa 10 (?) vuoden välein. Niitä olen joissakin ykstyisarkistoissa nähnytkin.

Junalla pääsi lähtemään maailmalle. Turun vanha asema. Lähde: wikimedia

Hiljalleen paperit lisääntyivät. Ulkomaille matkustavilta vaadittiin passi. Kun tavallinenkin väki alkoi muuttaa Amerikan mantereelle tai töihin Venäjälle, piti hankkia passia varten ensin estettömyystodistus. Näistä olen nähnyt luetteloita nimismiespiirien arkistoissa. Kun sota syttyi, tarvittiin erilaisia lupia, jopa polkupyörää ("konekulkuneuvo") varten. Räjähdysaineitten ostaminen ja ampuma-aseet olivat myös luvanvaraisia. Jossain vaiheessa sodan aikana otettiin käyttöön ostokortit. 1918 vaati kotimaassa toiselle paikkakunnalle meneminenkin luvan. Näistä matka- ja työpasseista muistan nähneeni luetteloita. Vangeiksi joutuneille ja vankileiriltä vapautuneille oli omia passejaan. Ajokortti tuli autoilijoille pakolliseksi 20-luvun alussa. Kätilöt alkoivat jossain vaiheessa kirjoittaa syntymätodistuksia. Paperittomana eläminen ei enää onnistunut.

keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Päätöstaltioita ja väärä henkilöllisyys

Arkistolaitos on viime aikoina digitoinut korkeimman oikeuden päätöstaltioita. Luultavasti osa niistä on vasta tulossa, koska toistaiseksi välistä näyttää puuttuvan joitakin vuosia. Kiitettävästi sotaa edeltävän ajan taltioita pääsee vapaasti lukemaan verkossa, myöhemmät vaativat käyttöluvan. En oikein tiedä, mikä ero päätös- ja tuomiotaltioilla on. Muodoltaan ne ovat ihan samanlaisia. Päätöstaltiot näyttävät sisältävän varsinaisia rikosjuttuja, paloviina-asioista murhiin. Yllättäen myös maanjako-oikeuden päätöksistä tehtyjen valitusten ratkaisut sisältyvät niihin. Sukulaisia ja kylänmiehiä koskevia juttuja on löytynyt, ei tosin mitään kovin dramaattista.

Sisällysluettelosta huomasin erään jutun, jossa apulaisoikeuskansleri esitti tuomion kumoamista. Asia kiinnosti sen verran, että selasin jutun esiin. Ilmeni, että eräs henkilö oli rötöstellyt ja kiinni jäätyään ilmoittanut veljensä nimen. Kyse ei ollut mistään kovin vakavasta rikoksesta. Juttu oli edennyt käräjille ja tuomio oli tullut. Ilmeisesti tässä vaiheessa (asia ei oikein yksityiskohtaisesti käynyt ilmi päätöksestä) oli syytöntä veljestä haettu vankilaan ja juttu oli ruvennut selviämään. Tuomio oli kuitenkin jo annettu. Olisiko ollut niin, että apulaisoikeuskanslerin puuttuminen asiaan oli nopein tapa saada se kumotuksi? Korkein oikeus kumosi käräjäoikeuden tuomion. Arvatenkin syyllistä odotti uusi oikeudenkäynti.

Kuva on USA:sta. Yhtä vakavina katsoivat kameraa suomalaiset lautamiehet. Lähde: wikimedia


Olen muistaakseni joskus aiemminkin pohtinut sitä, mitä mahdollisuuksia 1900-luvun alussa oli todeta jonkun henkilöllisyys. Millaisia henkilötodistuksia ihmisillä oli itsenäisyyden ajan ensimmäisillä vuosikymmenillä? Oliko niissä valokuvia? Otettiinko tuolloin ylipäätään passikuvia? Sinänsä kuvaaminen oli mahdollista ja muistaakseni esimerkiksi vangeista otettiin valokuvia. Mutta miten kuvan liittäminen henkilöllisyystodistukseen onnistui? Oliko tavallisilla ihmisillä tarvetta henkilöllisyystodistukselle? Piirit olivat tietenkin pienet ja kotipaikkakunnillaan ihmiset tunnettiin. Joku muualta tullut saattoi yrittää kepulikonsteja.

maanantai 27. lokakuuta 2014

Maakauppiaita Mouhijärvellä

Vanhat maakaupat, jotka toimivat jossakin kamarin tai pirtin nurkassa, ovat jostain syystä kiehtoneet mieltäni pitkään. En tiedä, mitä kaikkea niiden valikoimaan kuului, mutta laaja se ei ole voinut olla. Lainsäädäntöhän salli maakauppojen perustamisen tiukoin ehdoin 1859. Rupesin nyt katsomaan, löytyykä kauppiaista merkintöjä rippikirjoista. Nehän eivät tietenkään ole paras lähde kauppiaiden etsimiseen. Pitäisi tietysti jäljittää vaaditun lupaprosessin tuottamia dokumentteja, mutta tällä kertaa siihen ei ole mahdollisuuksia. Siispä Mouhijärven rippikirjojen kimppuun. Miksi Mouhijärven? Koska sen rippikirjoissa on 1800-luvun lopulta aika kattavat sisällysluettelot SSHY:n jäsensivuilla, joissakin jopa kauppiaat mainittuna ja koska tunnen paikkakuntaa jossain määrin. Lisäksi se ei ole ollut asukasluvultaan kovin suuri.

Mouhijärvellä kaksi todennäköisintä kaupan paikkaa olisivat mielestäni Uotsola ja Häijää. Häijään Yli-Sarkilta  löytyykin Jafet Tikander, joka on tullut 1862 Porista. Hänen ammatikseen on vuosien 1858 - 1864 rippikirjassa merkitty "handlanden". Jafet oli syntynyt 1836 Kuopiossa. Hän ilmeisesti siirsi kauppansa Häijään Iitulle 1866. Luvat eivät siinä vaiheessa tainneet olla ihan kunnossa, koska 1870 on tullut sakkoja luvattomasta maakaupasta. Ilmeisesti kaupanteko loppui niihin aikoihin, koska "handlanden"-sanan eteen on lisätty "f.d.".

Läheisestä Tupurlan kylästä löytyy nainen kauppiaana. 1863 kuolleen kauppias Oskar Strandbergin leski Anna Dahlsten piti kauppaa Tiasella miehensä kuoleman jälkeen. Hän oli syntynyt Turussa 1801. Kauppa siirtyi 1865 Nekalle. Vuonna 1872 alkavassa rippikirjassa häntä ei enää ole merkitty kauppiaaksi. 

Uotsolasta ei silmiini sattunut kauppaa ennen kuin Hämeenkyröstä 1877 muuttanut leski Maria Ståhlström perusti sellaisen. Hän oli syntynyt 1825 Orivedellä. Kaupanteko jatkui ilmeisesti 1880-luvun loppuun. Seuraavalla vuosikymmenellä sitä jatkoi tytär Josefiina. Myös Maria Charlotta-tyttären kanssa avioitunut räätäli Taavetti Nyman mainitaan kauppiaaksi. 1880 tämä pariskunta alkoi pitää kauppaa Häijään Sepällä.

Kuva on Jalavan kaupasta Taivalkoskelta. Mouhijärven ensimmäiset kaupat tusin olivat näin suuria. Lähde: wikimedia

Nuo ovat ensimmäisiä mouhijärveläisiä kauppiaita. Muitakin on voinut olla. Joskus kaupanpito kesti niin lyhyen aikaa, ettei merkintää rippikirjaan ehditty tehdä. Se voi myös olla niin pienimuotoista, että pappi on kirjannut asianomaisen itselliseksi tai torppariksi.

lauantai 25. lokakuuta 2014

Yksi sivu, hukkumistapaus ja monenlaista väkeä

Erään sukuun kuuluneen vaiheita tarkistelin, kun merkinnöissäni oli hiukan epätarkkuutta. Päädyin Mouhijärven rippikirjan 1902 - 1911 sivulle, jolle oli kaikkiaan kirjattu 19 ihmistä. He olivat itsellisiä, työmiehiä (muonamiehiä), entisiä renkejä ja olipa yksi saanut tittelikseen irtolainen. Itsellisillä ja työmiehillä oli perhettä, muut olivat perheettömiä. Enimmäkseen köyhiä eläjiä. Ikäjakauma oli vauvasta vaariin.

Ensimmäiseksi pisti silmään se, että kaikkiaan kuusi näistä ihmisistä kuoli rippikirjajakson aikana. Valtaosa kuolemantapauksista oli ihan normaaleja vanhusten (yli 70-vuotiaita) ja lasten (puolivuotias) poismenoja. Yksi 63-vuotiaana kuollut voitaneen laittaa samaan luokkaan, vaikka hänelle ei ole kuonlinsyytä annettu lainkaan. Sukulaiseni kuoli 26-votiaana hukkumalla ja tuo alussa mainittu irtolainen 46-vuotiaana Espoossa. Se ei selviä rippikirjasta, mitä hän siellä teki. Keuhkotauti oli hänen kuolinsyynsä. Oikeastaan siis vain sukulaiseni poikkesi tavanomaisesta.

Mistään ei käy ilmi, mihin vesistöön sukulaiseni hukkui. Keskikesän aika oli siiloinkin. Lähde: pixabay

Pappi oli kirjannut sivulle melko paljon huomautuksia tai muistutuksia, kuten tuon sarakkeen otsikko sanoi. Tavallisten muutto-, asevelvollisuus- ja ripitysmerkintöjen lisäksi saamme rippikirjasta tietää, että joukossa oli kaksi heikkonäköistä. Toinen oli yli 70-vuotias, mutta toinen rippikirjan alkaessa vain 25-vuotias. Lisäksi kaksi - toinen heistä sukulaiseni - oli merkitty mielisairaiksi. Toinen pärjäsi vielä työmiehenä, mutta isoäitini serkusta oli tullut entinen renki. Harvinaisin merkintä oli eräällä 1844 syntyneellä Marialla, jonka miehen kerrottiin jo 1882 saaneen erokirjan. 

Mikä sai tavallisen, köyhän pariskunnan eroamaan 1882? Oliko sukulaiseni hukkuminen onnettomuus vai saiko mielisairaus hänet päättämään päivänsä? Ensimmäiseen kysymykseen ehkä saisi arkistoja penkomalla vastauksen, jälkimmäinen tuskin selviäisi. Ei kai mielisairaan rengin hukkumista ole ihmeemmin tutkittu saatikka siitä jotain kirjattu paperille. Tuskinpa kukaan osasi tuolloin ajatella, että joku näitä vielä yli 100 vuoden kuluttua ihmettelee.

torstai 23. lokakuuta 2014

Sukututkija kysymysten äärellä

Useimmille sukuaan tutkineille lienee tuttu seuraavantyyppinen tilanne. Voidakseen tutkia lainhuudatusasiakirjoja on joutunut anomaan käyttöluvan, koska samoissa niteissä on myös holhousasiakirjoja. Kun käyttöluvan on kerran saanut, niin "pakkohan" se on vilkaista, onko holhousjutuissa mitään sukuun liittyvää. Joskus jotain löytyy. Mitä siitä voi kirjata ylös tai julkaista?

Jos oikein muistan, on näkymä läheltä Turun maakunta-arkistoa.

"Sitoudun ...etten käytä asiakirjaa sen henkilön vahingoksi tai halventamiseksi, jota asiakirja koskee tai hänen läheisensä vahingoksi tai halventamiseksi..." Näin lukee arkistolaitoksen käyttölupalomakkeessa ja samansisältöisiä ovat myös Astian kautta anottavat käyttöluvat samoin kuin seurakunnissa käytössä oleva sitoumuslomake. Mitä sitoumus merkitsee yllä kuvatussa tilanteessa?

Jos holhouspöytäkirjasta käy ilmi sukulaisen syntymäaika, voin sen mielestäni kirjata ylös ja julkaistakin, jos henkilö on jo kuollut. Saisinhan saman tiedon muualtakin. Senkin voisin julkaista, että sukulaiseni on toiminut holhoojana, siis jos hän on jo kuollut ja ylipäätään julkaisen häntä koskevia tietoja. Ymmärtääkseni en voi edes itselleni kirjata tietoa elävän henkilön holhottavana olemisesta. En todennäköisesti julkaisisi tietoa, että sukulaisella on ollut holhooja, en vaikka molemmat olisivat jo kuolleet. Jos henkilö on jäänyt alaikäisenä orvoksi, ymmärtävät kaikki toki muutenkin asian. Jos holhoukseen on johtanut jokin muu syy, ei sitä kannattane sukusivuilla käsitellä.

Joitakin poikkeuksia toki on. Luvan julkaisuun voi saada  perillisiltä. Aikaa on voinut kulua jo niin paljon, ettei lapsenlapsiakaan ole enää elossa tai henkilö on voinut olla lapseton. Siinäkin tapauksessa holhousasian pitäisi liittyä johonkin isompaan kokonaisuuteen, ihan sellaisenaan sitä ei kannata julkistaa. Jos julkaisisin tämän sukulaisen elämäntarinan, voisi holhouksessa olemisen siinä kertoa.

Edellä on asiaa käsitelty vain sellaisen sukututkijan näkökulmasta, joka pitää sukututkimusrekisteriä pelkästään henkilökohtaisia tarkoituksia varten. En yleensä julkaise elossa olevista sukulaisista mitään.

tiistai 21. lokakuuta 2014

Susi-Jussi

Rippikirjoissa ihmisillä on toisinaan "lempinimiä", joilla heidät on tunnettu. Niinpä Juho Erkinpojan nimen vieressä tai yläpuolella lukee Hämeenkyrön rippikirjoissa toistuvasti "Susi-Jussi", väliviivalla tai useimmiten ilman sitä. Lempinimi herätti kiinnostukseni, vaikka Jussi ei ole sukua. Toki voi arvata, että susia Jussi on metsästellyt, mutta saisiko hänen elämänvaiheistaan muuten tietoa. Rippikirjan mukaan Jussi oli syntynyt Pälkäneellä 29.2.1814 ja kuoli Hämeenkyrössä 1904. Hän ehti täyttää 90 vuotta, mikä oli aika harvinaista siihen aikaan.

Kun rippikirjojen huomautuksest eivät kerro muuta kuin että Jussi on kerran saaanut rangaistuksen juopumuksesta, pitää ottaa paikallishistroria(*) avuksi. Se tietääkin Jussin. Ikaalisten ja Hämeenkyrön rajamailla asunut Jussi tunsi alueen sudenpesät ja tappoi niistä pennut, mutta säästi emon, jotta saisi seuraavanakin vuonna saalista. Pennuistakin maksettiin tapporahaa. "Susi-Jussi"-nimeä käytettiin ensimmäisen kerran 1865 alkavassa rippikirjassa (vain SSHY:n jäsensivuilla, siksi ei linkkiä), joten Jussi on aloittanut pyyntitouhunsa viimeistään 1860-luvun alussa. Silloin hän oli itsellinen, jolle metsästys lienee ollut merkittävä tulonlähde.

 Lähde: pixabay

Jussi tuli Hämeenkyröön 1847 ja perusti pian perheen. Aluksi hän oli renkinä, mutta melko pian hänestä tuli torppari ja myöhemmin itsellinen. Lapset muuttivat vähitellen pois kotoa ja vaimo Johanna kuoli 1897. Nuorempana Jussi oli liikkuvaista lajia. Hämeenkyröön hän tuli Porista, missä oli ollut kolmisen vuotta erään porvarin palveluksessa. Sitä ennen hän oli seitsemän vuotta renkinä Luopioisissa eri taloissa. Sinne hän tuli Padasjoelta. Siihen jälki Jussista katkeaakin. Hänen löytämisekseen Padasjoelta pitäisi käydä rippikirjaa sivu sivulta läpi. Pälkäneellä ei ole syntynyt annetulla päivämäärällä ketään Juho Erkinpoikaa. Mahdollisesti Jussi on vain tullut sitä kautta. 

Jussin syntymäaika pysyi eri seurakuntien rippikirjoissa samana koko ajan, mikä ei tietysti sulje pois mahdollisuutta, että se on muuttojen alkuvaiheessa kuitenkin muuttunut. Hiskikään ei  anna oikein sopivaa ehdokasta Jussiksi. Tuolla seudulla tämä saa heti ajattelemaan Pirkkalaa. Siellä ei  kuitenkaan 1814 syntynyt Juho Erkinpoikaa. Susi-Jussin elämän alkuvaiheet jäävät siis selvittämättä. Palataan niihin joskus, jos jotain uutta ilmenee.

*Nallinmaa-Luoto ym, Hämeenkyrön historia, osa III, 2003

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Vanhoja siirtolaislinkkejä

Kun kerran rupesin selaimen suosikkeja perkaamaan, niin katsotaan nyt sitten hiukan muitakin vanhoja linkkejä. Nämä liittyvät lähinnä siirtolaisuuteen ja Kanadan Ontarioon. Monestihan käy niin, että jokin sivusto katoaa verkosta kokonaan. Sukututkimuspuolella näyttää ainakin Amerikan mantereella  isompi, usein kaupallinen toimija nielaisevan pienemmän vapaaehtoisvoimin ylläpidetyn. 

Jude's Family & Local History Website näyttää nykyisin toimivan Rootswebin alaisuudessa. Sivustolta voi suositella ainakin Thunder Bayn alueen muistokirjoituksia niille, joiden sukulaisia on aikoinaan muuttanut Fort Williamiin tai Port Arthuriin Kanadaan. Osa aineistosta on siirtynyt Thunder Bay Public Libraryn sivuille ja Kanadan väestönlaskentatietoja taitaa tällä hetkellä parhaiten olla Ancestry.ca:n tietokannoissa, ainakin vuoden 1921 väestönlaskenta jopa vapaasti katsottavissa, tosin taitaa vaatia kirjautumisen.

Hiukan samanlaisen kohtalon on kokenut Ontario Marriage Registrations, 1800-1927. Sen ylläpitäjä valittelee hakukoneen jäämistä pois sivustolta, sellaisesta kun pitäisi maksaa Rootswebille/Ancestrylle. Sivuston siirtymistä muulle alustalle luvataan. Avioliiton solmineiden tiedot löytyvät silti edelleen vuosien ja piirikuntien mukaan järjestettynä. Paljon on suomalaisnimiä tuossakin joukossa.

Ontario Gen Web's Census Project on koonnut sivuilleen puhtaaksi kirjoitettuja luetteloita Kanadan väestönlaskennoista 1790 - 1911. Rootsweb/Ancestry näyttää olevan kuvioissa mukana sielläkin. Muistelen, että luetteloista olisi aiemmin ollut linkit alkuperäisiin kuviin. En ole kuitenkaan ihan varma tästä. Nyt linkki vie Library and Archives Canadan sivulle, josta kuvat kyllä löytyvät, mutta eivät tuossa annetun linkin takaa. Tämä sen sijaan toimii. OGW alkaakin olla sillä rajalla, että sen voisi poistaa suosikeista.

Melkoinen suomalaissivu kuvassa

perjantai 17. lokakuuta 2014

Släktdata, pitkän tauon jälkeen

Ryhdyin tomerasti perkaamaan pitkäksi venähtänyttä selaimen suosikkilistaa. Vastaan tuli monenmoista, poistettavaa ja säilytettävää. Släktdata, mikähän sekin oikein on? Vain hyvin hämärä mielikuva jossain muistin perukoilla. Pitihän tuo tietysti tarkistaa. Sivuilla kerrotaan aatteellisesta yhdistyksestä, jonka tarkoituksena on saada puhtaaksikirjoitetut tai indeksoidut kirkonkirjat mahdollisimman monen saataville. "Släktdata är en ideell förening som har som huvudmål att göra så många avskrivna eller indexerade kyrkböcker som möjligt fritt tillgängliga för släktforskning."

 Kyse on verkossa toimivasta tietokannasta ja ymmärtääkseni myös mahdollisuudesta ladata omalle koneelle joitakin luettelomutoon kirjoitettuja lähteitä. Vähän jotain meidän Hiskin kaltaista, mutta ei (yleensä) tarjoa  yhtä paljon informaatiota kuin Hiski. Esimerkiksi lasten vanhemmat eivät yleensä näy. Aika iso osa tietokannasta taitaa pohjata dvd-levyyn Sveriges Dödbok, jota Sveriges Släktforskarförbund myy kirjakaupassaan. Tietokannan käyttäjän kannalta on ongelma, ettei haku anna tulokseksi kuolinpäivää tai -paikkakuntaa. Ymmärrettävää levyn myynnin kannalta tietysti, mutta voisiko edes kuolinvuoden paljastaa. Nyt hyöty jää siihen, että näkee löytyykö henkilö levyltä ylipäätään ja voi sitten suunnistaa vaikka Suomen Sukututkimusseuran kirjastoon, jossa dvd muistaakseni on käytettävissä. Tietokanta ei taida sisältää ihan viime vuosina kuolleiden nimiä lainkaan.

Olen Släktdatan joskus linkkilistaani lisännyt, koska minulla on yksi sukulainen kateissa Ruotsissa. Hän muutti sinne perheineen suuren siirtolaisuuden vuosina 60-luvulla. Olen hänet noihin aikoihin tavannutkin, mutta valitettavasti en millään saa päähäni hänen avioliiton kautta tullutta sukunimeään. Myöskään hänen tarkkaa syntymäaikaansa en ole saanut mistään vahvistettua, siitä on vain merkintä yksityisissä muistiinpanoissa. Hän oli syntynyt 1914. Olen hakenut Släktdatasta etunimellä ja syntymäpaikalla Suomi, mutta vielä ei ole tärpännyt. Joko merkintä muistiinpanoissa on väärä, hän on palannut Suomeen tai sitten on ollut 2006 (rajavuosi Släktdatassa) edelleen elossa. Onhan se hyvä, että tutkittavaa riittää... Jääköön Släktdatakin linkkilistaani.

Vuosi 1914 oli Suomessa vielä suhteellisen rauhallista aikaa. Muualla kuitenkin jo sodittiin. Tässä pakolaisia Leibnitzista. Lähde: wikimedia

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Helenankatu lehdissä

Joskus kesällä taisin kertoa, että esi-isäni asui osoitteessa Helenankatu 9 Tampereen Armonkalliolla. Jo silloin mietin, millainen paikka Armonkallio mahtoi siihen aikaan olla. Sen saisi tietenkin parhaiten selville valokuvista, joita luultavasti on olemassa sekä Vapriikin että Tampere-seuran kuva-arkistoissa. Pitää joskus ottaa ne käyntikohteiksi, kun satun Tampereelle. Siiri-tietokannan kanssa ei kärsivällisyyteni riittänyt kovin pitkälle, mutta yhden pikkuruisena näkyvän kuvan kaivoin esille. Ei, en aio tilata sieltä mitään, en heidän julkaisuhinnoillaan.

Siispä vanhojen sanomalehtien kimppuun. Digitoidut lehdet kattavat sopivasti esi-isäni eliniän. Tapahtuiko Helenankadulla jotain, joka olisi päässyt julkisuuteen? En tarkkaan tiedä, milloin esi-isä sinne muutti, mutta ainakin 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä hän asui Helenankadulla. Osumia lehdistä tuleekin vain 1900-luvun puolelta. Ilmeisesti Armonkallion asutus ja katujen nimet syntyivät niihin aikoihin. Rauhalliselta vaikuttaa Helenankadulla, mutta jotain sentään saamme tietää. Osoitteessa Helenankatu 3 oli jalkineliike. Mainoksia julkaistiin ainakin Aamulehdessä. Niiden mukaan N. Selinin liikkeestä sai uusia ja vanhoja, lujia ja halpoja jalkineita. Mahdollisesti kadun varrella oli myös yleinen sauna. Ainakin Helenankatu 11:een ostettiin vihtoja ja myöhemmin samasta paikasta ilmoitettiin saunamaksujen korotuksista. Kiiltosilitystä, pesua ja kartiininlaittoa oli puolestaan tarjolla Helenankatu 8:ssa.

Kuva piti lainata Tammelan puolelta. Murtokatua wikimedian mukaan.
 
Vain pari kertaa Helenankatu esiintyy varsinaisissa uutisissa. Helenankatu 2:n saunassa syttyi 15.10.1904 pieni palonalku, joka kuitenkin saatiin talon omin voimin sammumaan ennen kuin palokunta ehti paikalle. 24.1.1900 tiesi Tampereen Sanomat kertoa, että maalari Helin oli myynyt talonsa Helenankadun varrella hevosmies Rantaselle. Näiden lisäksi oli asukkaiden ilmoituksia myytävistä hevosista, koirista, veneistä, ripahaloista, gramofoneista, valokuvauskoneista ja vuokrattavista asunnoista. Myös kahden asukkaan kuolinilmoitus oli lehdissä. Tavallisia, suhteellisen lainkuuliaisia, melko vaatimatonta elämää eläneitä asukkaita tuolla Helenankadulla 1900-luvun alussa.

maanantai 13. lokakuuta 2014

Kieltolakiaikaan

Sukututkimusta tehdessä on tullut silmäiltyä melkoinen määrä paikallislehtien numeroita. Kun digitoidut kirkonkirjat päättyvät suunnilleen vuoteen 1910, voi paikallislehtien kirkollisista ilmoituksista (ja kuolinilmoituksista) saada hiukan uudempaa tietoa. Joku sukulainen on lisäksi voinut saada oman hetkensä julkisuudessa. Vaikkapa tähän tyyliin:

"V. k. 30 p:nä hävittivät poliisikonstaapelit K.S ja M.V kaksi viinatehdasta H:n kylässä. Ensimmäisen viinatehtaan omisti K.H, joka saunassaan paraillaan kojeillaan valmisteli "korpikuusenkyyneleitä". Valmista viinaa löytyi tehtaasta 3 l ja rankkia joku määrä.
Toisen viinatehtaan omisti S.M, jonka viinanainekset olivat vasta kodassa happanemassa. Täältä löytyi rankkia noin 60 - 70 l. Saunan kiukaan takaa löytyi kojeet."
Lehti kertoo, että molemmissa paikoissa kaadettiin rankit maahan, takavarikoitiin viina ja annettiin haaste käräjille. Kaikkihan tiedämme, ettei kieltolaki oikein onnistunut suomalaisten raitistamisessa. Sekin on tiedossa, että alkoholia salakuljetettiin maahan suuria määriä. Lisäksi oli siis myös tällaista pienteollisuutta. Kumpikin jutussa mainittu mies valmisti viinaa kipeästi tarvitsemiensa lisäansioiden takia. Käräjiltä tuli ensikertalaisille sakkotuomio, joka ei saanut heitä lopettamaan puuhasteluaan.

McCreary County Museumiin Kentuckyssa päätynyt laitteisto. Lähde: wikimedia

Kieltolakiajan lehdistä saa lukea myös kovin tutulta tuntuvia uutisia nahisteluista ja puukkotappeluista. Kuten nykyäänkin, todetaan juttujen lopussa yleensä alkoholin osuus asiaan. Viinaa oli siis saatavana ja sitä myös käytettiin, usein surullisin seurauksin. Erona nykypäivän lehtijuttuihin on se, että osallisten nimet oli tapana mainita.  Tuossa lainauksessa ne on korvattu nimikirjaimilla.

sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Huijari mallia 1923

Tämän tarinan olen lukenut paikallislehden vanhoista numeroista, mutta en silloin kirjannut siitä mitään. Kirjoitan tätä siis muistin varassa. Jokin yksityiskohta on voinut kadota tai muuttua ja mielikuvitukseni on voinut täydentää lehtijutun aukkoja. Elettiin vuotta 1923. Torpassa eleli leski, jonka mies oli kuollut vankileirillä 1918. Tuli lapsineen toimeen miten parhaiten taisi. Leipävarras oli aika korkealla, mutta ihan nälkää ei tarvinnut nähdä. Eräänä syksyisenä iltana mökkiin tuli vieras.

Vieras kertoi, että joukko punavankeja, johon hänkin kuului, oli onnistunut pakenemaan vankileiriltä. Joukossa oli myös torpan emännän mies.  Oli päästy turvaan Venäjälle ja nyt hakeuduttu sieltä rajan yli Suomen puolelle, olihan punavankeja jo suurin määrin armahdettu eikä kuolemantuomiota enää ollut odotettavissa. "Lesken" mies oli kuitenkin huonossa kunnossa ja kaikkea vaatetuksesta lähtien puuttui. Emäntä siinä kokosi ruokaa ja vaatetta minkä taisi ja antoi vieraan mukaan miehelleen vietäviksi.

Sama tarina oli ilmeisesti esitetty muutamassa muussakin torpassa, josta torppari oli kuollut vankileirillä. Huijari oli siis saanut mukaansa jonkin verran ruokaa, vaatetta ja muuta tarpeellista. Lehti osoitti jotain myötätunnontapaista leskiä kohtaan, mutta kutsui heitä kuitenkin yksinkertaisiksi. Niin kai me tänä päivänä ajattelemme nettihuijausten kohteiksi joutuneista.

Ymmärrän, että oman tai lapsensa hengenpitimiksi tekee melkein mitä vain. Tekisin varmaan laittomuuksia itsekin vastaavassa tilanteessa. Mutta miksi pitää huijata kaikkein heikoimpia? Lehtijutun aikaan leskiä, nyt vanhuksia. Siksi, että se on helppoa. Harvasta on herrasmiesvarkaaksi, joka vie rikkailta.

Kuvalähde: pixabay


torstai 9. lokakuuta 2014

Kansainvälistä

Tarinan henkilöiden lapsia voi olla vielä elossa, siksi kerron heistä vain etunimet. Aina tuli 1902 Tampereelle läheisestä maaseutupitäjästä. Hän työskenteli palvelijana, rippikirjat eivät kerro, missä perheessä. Heinäkuussa 1907 hän avioitui. Puoliso oli työmies Josef, rippikirjamerkinnän mukaan kotoisin Galitsiasta. Josefista ei rippikirjasta löydy mitään, tuskinpa hän on evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuulunutkaan. Kirja kertoo, että Aina on 1907 ripitetty salavuoteudesta ja antaa Ainalle seuraavan rippikirjajakson sivun. Lapsia ei ole kirjattu.

Olemattomat tietoni Galitsiasta saavat minut ajattelemaan katolista kirkkoa. Oliko Tampereella tuohon aikaan katolinen seurakunta? Asiaa voisi kysäistä nykyisestä seurakunnasta ja samalla tietoja Josefista. Miten lie siellä suhtaudutaan sukututkimukseen? Oletukseni on, että Aina säilytti luterilaisuutensa naimisiinmenon jälkeenkin ja Josef puolestaan pysyi katolisessa uskossaan. Lapset lienee kastettu katolisiksi, koska heitä ei näy Ainan mukana, ei edes sitä, joka ehti syntyä ennen avioliittoa. Josef lienee puhunut suomea, mikään Ainan taustassa ei nimittäin vihjaa muiden kielten taitamiseen.


Reclus, Talonpoikia ja juutalaisia Galitsiasta. Lähde: wikimedia
 
Ainan ja  Josefin liittoa miettiessäni huomasin taas ammottavat aukot sivistyksessäni. Mitä mahtoi galitsialainen työmies tehdä 1900-luvun alun Tampereella? Kuinka tarkka oli tieto galitsialaisuudesta? Oliko hän Itävallan vai kenties Venäjän alamainen? Jälkimmäinen vaihtoehto tuntuisi sopivan paremmin. Mitä hänelle tapahtui 1917, kun Suomi itsenäistyi? Jos hänelle jotain tapahtui, vuosi 1918 oli varmaan kriittinen. Sotasurmat-tietokannasta häntä ei ainakaan löydy, tosin on vaikea etsiä kaikkia mahdollisia kirjoitusasuja. Jos saan kaivetuksi perheestä lisätietoja, jatkan joskus tarinaa.

tiistai 7. lokakuuta 2014

Puolukoita korkeimpaan oikeuteen

Elettiin 30-luvun alkua Savossa. Kansakoulunopettaja Kaarlon vaimo Anni osti paikalliselta (?) osuuskaupalta 110 laatikkoa puolukoita, joiden oli määrä olla hyviä syyspuolukoita. Laatikoita jouduttiin kuljettamaan pitkähkö matka mm. rautateitse. Maksu suoritettiin, mutta pian Kaarlo ja Anni totesivat, ettei puolukoiden laatu täyttänyt heidän vaatimuksiaan. Liike ei kuitenkaan suostunut purkamaan kauppaa eikä palauttamaan rahoja. Niin päädyttiin raastuvanoikeuteen, joka ratkaisi asian Kaarlon ja Annin eduksi.

Jutussa vedottiin hovioikeuteen. Ilmeisesti sen käsittelyyn saatiin uutena tieto, että Anni olikin tarkistanut puolukat ennen kaupantekoa ja ne oli jo silloin havaittu osittain mustuneiksi. Tästä huolimatta kauppa oli edennyt, ja puolukat oli survottu tynnyreihin ennen kuin kaupan purkamista ruvettiin vaatimaan. Hovioikeus ratkaisi asian näillä tiedoilla osuusliikkeen eduksi. Korkein oikeus pysytti hovioikeuden tuomion voimassa. Kaarlon ja Annin tuli korvata liikkeen oikeudenkäyntikulut.

Tarinasta, joka on peräisin korkeimman oikeuden tuomiotaltioista, herää monta kysymystä. Miksi tilata puolukat jostain kauempaa, kun omalla paikkakunnallakin niitä joku olisi varmaan myynyt? Miksi survoa osin mustuneiksi havaitut puolukat? Oliko ne tarkoitettu perheen omaan käyttöön? Luultavasti, koululaistenhan yleensä piti tuoda kouluun puolukoita. Miksi viedä juttu vielä korkeimpaan oikeuteen, vaikka tappio näytti aika todennäköiseltä? Oliko tilanteessa jotain, joka ei enää aukene nykyajan ihmiselle? Arviointia vaikeuttaa myös se, ettei laatikoiden painoa ilmoiteta jutussa eikä hinnasta näin ollen voi tehdä johtopäätöksiä.

Kuvalähde: wikimedia

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Matonkuteita

Kuulin yhtenä päivänä jutun naisesta, joka kuljetti säkillisen matonkuteita linja-autolla Mouhijärveltä Tampereeen kautta Kangasalle, jossa asui hänen sukulaisiaan. Matonkuteet oli tietysti vanhoista puhkikuluneista vaatteista leikattu. Olisi luullut sellaisia löytyvän Kangasaltakin, mutta niin vain tuliainen kulki linja-auton tavaratilassa. Tapahtuman ajankohta oli 30-luku. Siihen aikaan kierrätys toimi aika täydellisesti. Vaatteet jatkoivat elämäänsä matossa, joka saattoi palvella vielä ulkovarastossa jonkinlaisena peittona sen jälkeen kun ei enää lattialle kelvannut. 

Itsekin muistan lapsena leikanneeni matonkuteita. Homma oli muistaakseni aika pölyistä. Joku taitavampi ratkoi saumat partakoneenterällä ja me lapset käyttelimme saksia. Meillä ei kyllä kangaspuut olleet käytössä, joten arvatenkin joku muu loihti kuteista mattoja. Kyllähän matosta saattoi joskus tunnistaa jonkun vaatekappaleen, vähän niinkuin vanhassa laulussa riepumatosta. Useimmiten värejä oli kuitenkin melko paljon ja ne vähän sekoittuivatkin pesuissa. Yksittäisen raidan alkuperää ei tainnut kukaan tietää.

Lähde: wikimedia


Onkohan enää ihmisiä, jotka leikkaavat vanhat vaatteet matonkuteiksi? Ymmärtääkseni kuteita saa ostaa kaupoista ja netistä melko edullisestikin. Mattoon saa mieleisensä värit helposti. Vanhojen loppuun kulutettujen vaatteiden hävittäminen onkin sitten pieni ongelma. Lumpuille ei taida nykyään kerääjää löytyä. Päätyvät kai useimmiten energiajätteeksi. Itse yritän käyttää ainakin luutuiksi kelpaavat vielä kertaalleen. Jos pitää pyyhkiä jotain todella likaista, voi luutun sitten jo hyvällä omallatunnolla heittää roskiin.

perjantai 3. lokakuuta 2014

Holhoojia ja holhottavia

Vanhoja paikallislehtiä lukiessa olen satunnaisesti törmännyt ilmoitukseen, jossa holhoojia on kehotettu toimittamaan holhoustilit lautakunnan tarkistettaviksi. Itse asiassa en ole ihan varma siitä, kuka tarkistamisen suoritti. Kuitenkin muistan miettineeni, miten tarkkaa tiliä holhottavan asioista piti pitää ja miten tavalliset kansanihmiset, joita holhoojista iso osa oli, pystyivät tilejä laatimaan. Luultavasti jonkun mallin mukaan. Useinhan holhottavalla ei ollut mitään mainittavaa omaisuutta. Holhoojan rooli ei aina suinkaan ollut toivottu ja toisinaan siitä haluttiin kieltäytyäkin. 

Riidoilta ja epäluuloltakaan ei aina vältytty. Tiedän erään, joka vielä vanhoilla päivillään on muistellut holhoojansa petollisuutta. Tämä myi holhouslautakunnan suostumuksella holhottavansa omaisuutta. Hinta oli holhottavan mielestä aivan liian alhainen. Joskus olen asiaa pohtinut ja tullut siihen tulokseen, että voimakas inflaatio myynnin ja holhottavan täysi-ikäiseksi tulon välisinä vuosina söi omaisuudesta saadun rahan arvosta ison osan pois. Tietysti holhoojan olisi pitänyt miettiä myös rahan arvon alenemista ja kenties ostaa rahoilla jotain, jonka arvo olisi säilynyt paremmin. En tiedä, miten rahoja säilytettiin, kenties pankissa, ehkä vain kirjekuoressa holhoojan kotona. Varsinaista petollista mentettelyä en usko tapaukseen liittyneen.

Orvot kaksoset Aunuksessa. Lähde: SA-kuva

Tämänkertaiseen aiheeseen päädyin, kun korkeimman oikeuden tuomiotaltioista sattui silmiini holhoustilin moitetta koskeva juttu. Siinä holhottavien omaisuuteen kuului maatila, joka vuokrattiin ulkopuolisille holhottavien mielestä aivan liian pientä korvausta vastaan. Eri oikeusasteet läpikäyneessä jutussa ei kuitenkaan käsitelty tätä, vaan palkkiota, jonka holhoojat (kaksi) olivat laskuttaneet. Entiset holhottavat pitivät sitä aikuisiksi tultuaan kohtuuttoman suurena. Kihlakunnanoikeus piti palkkiota kuitenkin kohtuullisena eivätkä muut oikeusasteet muuttaneet päätöstä. Jäin ihmettelemään, miksi käydä läpi kaikki oikeusasteet jonkin palkkion takia. Oliko taustalla laajempi tyytymättömyys holhoojien toimiin? Niiden epärehellisyydestä olisi  kenties ollut vaikea saada näyttöä.

keskiviikko 1. lokakuuta 2014

Perinnearkisto

Kun verkosta yhtä etsii, saattaakin löytää ihan muuta. Tänään päädyin Tampereen yliopiston Kansanperinteen arkiston sivuille. Paikka ei sinänsä ole mikään uppo-outo. Muistan tilanneeni sieltä ainakin yhden äänitteen. Siellä on Perinnearkisto-tietokanta, josta voi etsiä tietoa arkiston hallussa olevista valokuvista, äänitteistä ja muista materiaaleista. Tietokannan käyttö vaatii kirjautumisen. Tunnukset saa sähköpostiin henkilötiedot ja lupauksen sääntöjen mukaisesta käytöstä annettuaan.

Ryhdyin tekemään hakuja itseäni kiinnostavilla paikannimillä. Hakuvaihtoehtoja on useita, näissä käytin suoraan paikkakunnan nimeä hakusanana. Kokeilla voi tietysti myös eri taivutusmuotoja (nimestä riippuen) tai sumeaa hakua. Hämeenkyröstä löytyi paljon aineistoa, 1000 kappaletta. Ikaalisista luvattiin 880 asiakirjaa. Ilmeisesti myös äänitteitä kutsutaan asiakirjoiksi. Orivedeltä sain esille 250, Parkanosta vain 59, Suoniemeltä 24, Tampereelta 1000 (maksimi?), Tottijärveltä 15, Viljakkalasta 136 ja Ylöjärveltä 15 osumaa. Kuten sanottu, hakusanaa muokkaamalla tai tekemällä sumean haun saisi luultavasti lisää osumia esimerkiksi Orivedeltä.

Tämäntyyppisillä kelanauhureilla haastatteluja taidettiin aikanaan tehdä. Kuvalähde: wikimedia

Löysinkö mitään kiinnostavaa? Kyllä, ainakin tätini koulukuvan 1920-luvun lopusta. Hänestä on aika vähän lapsuuskuvia, joten ajattelin tilata sen. Jos oikein ymmärsin, saan sen viiden euron hinnalla sähköpostiini digitaalisessa muodossa. Tietysti antamalla riittävän tarkat tiedot, ettei etsimiseen mene pitkää aikaa. Julkaisemisesta pitäisi maksaa erikseen, mutta mitäpä minä tädin kuvaa julkaisemaan. Muutama paikallishistoriallisesti mielenkiintoinen äänitekin löytyi tietokannasta. Äänitteistä peritään kuitenkin suurempi maksu (22 euroa/60 min), joten niiden tilaamista pitää vielä harkita. Eräs tärkeä asia jäi minulle sivustolla surffailun jälkeenkin hämäräksi. Voinko kävellä laitokselle sisään ja pyytää saada kuulla kiinnostavan äänitteen?