perjantai 29. toukokuuta 2015

Kelloja seinällä ja ranteessa

Eksyin sivulle, joka listasi kellojen kehityshistoriaa. Hämmästyin tiedosta, että rannekello alkoi syrjäyttää taskukelloa jo 1900-luvun alussa. Niinpä rupesin pohtimaan lapsuuteni kelloja. Seinäkello oli pirtin seinällä. Isovanhemmillani se oli punttimallinen, jossa oli vaalea kellotaulu. Meidän lasten mielestä kiintoisa kapistus. Siinä oli jokin koristemaalaus, mahdollisesti kukkia. Yritin löytää vapaasti käytettävää kuvaa sellaisesta, mutta ainakaan suomenkielinen haku ei valitettavasti tuottanut tulosta. Seinäkellojen lisäksi huushollissa oli taskukello (isällä) ja herätyskello.

Seinäkello pixabayssa

Rannekelloja en 50-luvun puolelta muista, siksi ihmettelinkin tuota linkin 1910-lukua. Minulla on myös mielikuva, että sain useasti juosta ulkoa sisälle katsomaan kelloa. Tiedättehän, isoviisari on viitosen kohdalla ja pikkuviisari... Ehkä kaupungissa asuneilla sukulaisilla oli rannekelloja, siitä ei ole varmaa muistikuvaa. Joskus 60-luvun alussa sain itse lahjaksi rannekellon. Luultavasti niitä ilmestyi silloin muidenkin ranteisiin, ei lapsille mitään harvinaisuuksia tuolloin osteltu.

En ole koskaan asunut niin, että mikään tornikello tai vastaava olisi näkynyt ikkunaani tai kirkonkellojen lyönnit olisivat kertoneet ajan. Paitsi radiossa Turun tuomiokirkon kello puolen päivän aikaan. Tehtaan pillin puhallus kuului tiettyinä aikoina läheisessä teollisuustaajamassa.

Jossain vaiheessa aikaa alettiin katsoa matkapuhelimesta. Olisiko ollut 90-lukua? Nuoriso lakkasi käyttämästä rannekelloa. Nykyisin ne lienevät tulleet taas muotiin jonkinlaisina älyversioina. Nyt ajan näkee puhelimesta, tietokoneesta, liikkeiden mainostorneista ja ties mistä. Silti, onko mitään kauniimpaa kuin vanha kello?

maanantai 25. toukokuuta 2015

Eliasta etsimässä

En muista, monestiko olen mahtanut mainita Elias Juhonpojan, joka rippikirjojen mukaan on syntynyt 1799 Pirkkalassa. Saattaa ollakin, mutta ei ole tullut kirjatuksi kastettujen luetteloon. Hän ei nimittäin ole 5.5.1799 syntynyt Elias Juhonpoika Syvänoja. Tämä asusti Pirkkalassa myöhemminkin elämänsä varrella. Minun Eliakseni muutti jossain vaiheessa Hämeenkyröön. Hän avioitui siellä 1827 ja siitä lähtien tiedän hänestä kaiken tarpeellisen.  Olen tarkistanut niin Pirkkalan, Ylöjärven kuin Harjunkin sopivaan aikaan syntyneet Elias Juhonpojat, mutta kaikkien heidän tiensä veivät jonnekin muualle.

Tässä yhtenä päivänä huomasin, että Eliaksen lapsen kummina toiminut Juho Juhonpoika oli rippikirjan tietojen mukaan tullut Pirkkalasta 1810. Sukulainen? Yllättäen löysin hänet muuttaneiden luettelosta ja tiedon, että hän oli Wiikin Jaakolan torpasta Pinsiöstä. Pappi ei oikein näyttänyt tunteneen perheen asioita, ehkäpä yhteyksiä Pirkkalan kirkolle ei juuri pidetty. Siispä katsomaan, keitä Jaakolassa asui tuohon aikaan.

Leike vasemmalla on SSHY:n jäsensivuilta Pirkkalan rippikirjasta vuosilta 1801 - 1813. Ja totta tosiaan, siellä on Elias. Mutta onko hän oikea Elias? Edellinen rippikirja (1768 - 1800, alla oleva leike myös SSHY:n jäsensivuilta) ei häntä vielä tunne, mutta ei kyllä velipoika Mattiakaan, joka sentään syntyi 12.9.1793 Ylöjärvellä ja tuli merkityksi kastettujen luetteloon Pirkkalassa. Rippikirjan mukaan perhe oli tullut saman vuoden maaliskuussa Kyröstä. 

Aiemmasta rippikirjasta löytyy myös äiti, Saara Heikintytär, jota ei sitten jälkimmäisessä enää ole ja Juho onkin merkitty leskeksi.  Hiskistä en Saaran kuolemaa esille saanut. Pitää vielä katsoa Pirkkalan haudattujen luettelo, kenties hän ei esiinny siellä omalla nimellään. Toisaalta muuttotieto tuntuisi vihjaavan Saaran olleen elossa 1810.









Mahdollisesti oikea Elias? En tiedä vielä. Yritän nyt paikallistaa perhettä Hämeenkyröstä ennen ja jälkeen Pirkkalassa olon. Se on vähän niinkuin neulaa etsisi heinäsuovasta, nimet kun ovat niin tuiki tavallisia. Viljakkalan, Hämeenkyrön ja Ylöjärven (Pirkkalan) rajoilla tuntuu porukka liikkuneen edestakaisin vilkkaasti. En ole kuitenkaan vielä luovuttanut. Syntymävuosien perusteella minulla on arvaus Saaran ja Juhon alkuperästä, mutta kovin vaikea heidän jälkiään on seurata. Kerron joskus, onnistuinko tällä kertaa.

perjantai 22. toukokuuta 2015

Ryömälän kylästä lehdissä

Päätin sivistää itseäni (ja teitä) katsomalla, millaisia uutisia liittyy niihin kyliin, joissa on asunut sukuani. Hyödynnän lähinnä Historiallista sanomalehtikirjastoa. Ehkä tästä syntyy jonkinlainen sarja, katsotaan. Pyrin siihen, että uutisia löytyisi ajalta, jolloin sukuani on todella asunut kylässä. Aina se ei kuitenkaan ole mahdollista. Myöhemmätkin uutiset saavat kelvata. 

Viimeinen sukuni edustaja, joka asui Mouhijärven Ryömälän kylän Vähä-Nyppelin talossa, oli Matti Kustaa Matinpoika (1812 - 1857). Voi olla, että hänen lapsiaan asui vielä myöhemminkin kylässä, en ole selvittänyt heidän vaiheitaan. Matti ei ollut suora esi-isäni, hänen isänsä kyllä oli. Matti oli myynyt tilan ennen kuolemaansa.

Matin elinajalta on vain yksi uutinen Ryömälästä. Se on vuodelta 1853. Finlands Allmänna Tidning-lehden mukaan Ryömälän Iso-Nyppeli myytiin huutokaupalla velkojen takia. Rippikirjat eivät tiedä kertoa Iso-Nyppelin uutta omistajaa, talossa näyttää asuvan vain entisiä tilallisia. Vasta 1865 alkavaan kirjaan ilmestyy teksti "Hela Ryömälä by eges af Majoren och riddaren Alex. Forss". Ryömälän kartano oli syntynyt. Jos oikein ymmärsin, Meidän kylät-kirja (Arvo Mäkelä ym.) ajoittaa kartanon muodostumisen hiukan myöhemmäksi 1880-luvulle.

Ennen Johan Alexander Forssia kylän kolmella tilalla (Iso-Nyppeli, Vähä-Nyppeli, Esko) oli muita, melko lyhytaikaisia omistajia. Uutinen samassa lehdessä 1869 kertoo, että entisen kruununvoudin ja ritarin J. F. Lagerbladin omistukset noilla kolmella tilalla olivat huutokaupan kohteena. Ilmeisesti tuolloin Forss teki tarjouksen tiloista. Tarjous ei kuitenkaan riittänyt kattamaan velkoja. Veloista ja kiinnityksistä oli tarkemmin juttua samassa lehdessä 1871. Osa kiinnityksistä mitätöitiin Karkun ja Mouhijärven käräjäoikeudessa. Nähtävästi Forssista tuli tässä vaiheessa omistaja.  Edellä mainitun kirjan mukaan omistaja vaihtui uudestaan jo 1890.

Kesti vähän aikaa tajuta, että tällä isojaonjärjestylykartalla näkyvät Ryömälän kartanon rakennukset. Vähä-Nyppeli lienee vanhalla paikallaan tässä Kansalaisen karttapaikan kartassa.

Tässä siis pieni pala Ryömälän kylän historiaa lehtiuutisten kertomana. Jos majuri Forssin elämä kiinnostaa, muistokirjoitus hänen kuolemansa jälkeen löytyy ainakin Hufvudstadsbladetista 1903.

maanantai 18. toukokuuta 2015

Salapoliisina kuolinilmoitusten parissa

Olen saanut muutamilta sukulaisilta heidän aikojen kuluessa lehdistä irtileikkaamiaan kuolinilmoituksia. Sellainen tapa lienee ollut useammassakin talossa. Ilmoituksia on jostain 30-luvulta nykypäivään saakka, olen nimittäin itsekin jatkanut tapaa. Olisi tietysti järkevää skannata ilmoitukset, mutta  jo osin ruskehtaviksi muuttuneissa paperiversioissa on oma viehätyksensä. Eikä käyttöliittymäkään ole mitenkään huono.

Olen lajitellut ilmoitukset sukuhaaroittain. Olen saanut niistä kuolinaikatietoja ja joistakin myös tietoja edesmenneen perheestä. Ilmoitusten joukossa on lisäksi isohko määrä naapurien, muuten vain tuttujen ja minulle täysin tuntemattomien kuolinilmoituksia. Viimeksi mainittujen kohdalla leikin toisinaan salapoliisia. Miksi mummu on leikannut irti tuon ilmoituksen? Mikä yhteys äidillä on ollut tuohon ihmiseen? Alueellisesti nämä henkilöt ovat syntyneet/kuolleet Mouhijärvellä, Hämeenkyrössä, Parkanossa, Ylöjärvellä, Orivedellä, Nokialla/Pirkkalassa ja Tampereella. Nyt tajusin, että voisin seurata 1800-luvun puolella ja 1900-luvun alussa syntyneitä SSHY:n jäsensivujen avulla ainakin vähän matkaa. Ehkä jotakin selviäisi.

Aika moni osoittautui isovanhempieni tuttavaksi, mikä olikin todennäköistä syntymäajan perusteella. Pystyin toteamaan, että he olivat vaikuttaneet samassa kylässä samaan aikaan kuin joku isovanhemmistani. Yhdellä taas oli mummuni sukulaisia kummina. Oli todennäköistä, että kummit olivat jollakin tavalla avustaneet, kun tyttö ja hänen sisarensa jäivät orvoiksi alle 10-vuotiaina. Toinen sisaruksista valmistui muuten kansakoulunopettajaksi, ehkä kummit auttoivat hiukan siinäkin. 

Vanhojen kuolinilmoitusten muistovärssyt olivat usein paljon synkempiä kuin nykyisin. En onnistunut saamaan selville, kenen tekstiä katkelma on. Siitä näyttäisi olevan olemassa useampia versioita.

Yhdessä ilmoituksessa esiintyvän henkilön isä oli lähtöisin samalta kylältä kuin äitini. He olivat kuitenkin ihan eri-ikäisiä, joten on epätodennäköistä, että se riittäisi yhteydeksi. Pitänee joskus etsiä hautakivi Nokian hautausmaalta ja katsoa, olisiko siinä selventäviä tietoja, esimerkiksi puolison syntymäaika. Ihan pimeäksi jäi myös eräs Orivedellä 1891 syntynyt Tyyne. Häntä kyllä pystyy seuraamaan vuoteen 1909, mutta silloin hän eleli kiltisti kotitorpassaan. Jotta tehtävä ei olisi liian helppo, on Tyyne avioitunut Mäkisen kanssa ja muuttanut jossain vaiheessa Tampereelle.

perjantai 15. toukokuuta 2015

Hiljaiseloa ja digiaddiktiota eli mille alkaisin

Digitaaliarkiston käyttökatko keskeytti henkikirjatutkimukseni. Niitä pitäisi käydä läpi vuosi vuodelta. En oikein jaksa sitä, että osa Digihakemiston linkeistä (ilmeisesti ne, jotka veivät arkistolaitoksen hakemistoon?)  osoittaa edelleen Digitaaliarkistoon. Osa on käännetty Astiaan, mutta aina jää välivuosia, joihin ei hakemiston kautta pääse. Astia taas ei taida olla tarkoitettu sille kävijämäärälle, joka sinne tässä tilanteessa pyrkii. Eilen en päässyt sinne ollenkaan, tänään kuitenkin näytti pääsevän.

Keksin, että voisin välityönä tarkistella historiakirjoista syntymä- ja kuolinaikoja, jotka olen joskus poiminut rippikirjoista. Niitä paljastuu toisinaan esivanhempieni sisarusten kohdalta. Kummallista, että ne tulevat esiin, kun teen jotain muuta sukututkimusohjelmalla. Kun varta vasten etsin tarkistamattomia päivämääriä, ne piiloutuvat ohjelman uumeniin. Ihan kaikkea ei sitä paitsi löydy SSHY:n jäsensivuilta, pitäisi siis päästä Digitaaliarkistoon. Ainakin Mouhijärvi on esimerkki seurakunnasta, jonka kohdalla SSHY:n vapaaehtoinen tallentaja lienee järkevästi päätellyt, että on turhaa tallentaa sellaista, minkä arkistolaitos on jo kuvannut. Vähän hiljaiseloa siis tutkimusrintamalla.

Tietokoneen tuijotamisen sijasta voisi sateesta huolimatta ihailla keväistä luontoa, joka on jo vihreämpää kuin kuvassa.

Enkö todellakaan voisi tehdä jotain ihan muuta? Onko tällaisen harrastelijan pakko koko ajan tutkia jotain? Myönnän vastahakoisesti, että jonkinlainen addiktio on päässyt kehittymään digitoitujen aineistojen myötä. En minä aikoinaan arkistossa joka päivä istunut eikä se olisi ollut edes mahdollista. Mikrofilmien kaukolainaaminen oli hidasta ja kärsivällisyyteni riitti silloin ihan hyvin. Ehkä pitäisi pestä ikkunat tai käydä läpi pari kaappia, joiden sisällöstä minulla on vain hämärä mielikuva. Enpä tiedä, ei nyt vaan innosta. Voisin tietysti  hakea käyttöluvan 1920- ja 30-luvun henkikirjoihin, mennä paikalliseen maakunta-arkistoon niitä tutkimaan ja kenties ilahduttaa tuttavaani keräämällä niistä tiedot hänen suvustaan. Katsotaan...

maanantai 11. toukokuuta 2015

Kummeista

Kun tarkistan lapsen syntymän kastettujen luettelosta, vilkaisen yleensä samalla myös kummit. Tavallisesti heistä ei löydy mitään ihmeellistä. Monet ovat rohkaistuneet pyytämään lapsensa kummiksi jonkun hiukan itseään paremmassa yhteiskunnallisessa asemassa olleen. Pappien perheisiin kuuluneet ovat saaneet toimia kummeina, pieneläjät ovat saattaneet pyytää sellaisiksi jonkun talollisen emäntineen. Muut kummit ovatkin sitten useimmiten naapureita tai sukulaisia. Tosin kun lapsia aiemmin syntyi paljon, piti kyläläisiä vähän vuorottaa kummeina. 

Emil Wikströmin Viattomuuden uni Daniel Nyblinin valokuvaamana

Kummeilla on tietysti ollut hengellinen tehtävä. Luultavasti on myös ajateltu, että kummit saattaisivat auttaa, jos lapsi joutuu oikein pahaan tilanteeseen. Lieneekö tätä kummien mahdollista apua koskaan tutkittu, en tiedä. Tutkiminen ei varmaan olisi edes kovin yksinkertaista. Auttamismahdollisuudet olivat köyhällä kansalla kovin rajalliset. Tiedän kuitenkin muutaman yksittäistapauksen, jossa orvoksi jäänyt nuori ihminen on kääntynyt kumminsa puoleen lähinnä työtä etsiessään. Näissä tapauksissa kummit yrittivätkin edesauttaa työnsaantia. 

Sukututkija katselee kummien luetteloa erityisesti silloin, kun jommankumman vanhemman alkuperä ei ole selvinnyt. Olisiko kummien joukossa joku, joka voisi olla tälle sukua ja johdattaa tutkijaa oikeille jäljille? Itselläni ei ole tässä suhteessa koskaan ollut onni matkassa. Sen sijaan aiemmin kadottamani sisaruksen olen pari kertaa löytänyt kummiluettelosta ja voinut näin kartoittaa hänenkin vaiheensa. Kun aviottoman lapsen kummeja on ollut 10, joukossa hänen tuleva isäpuolensa, on se saanut sukututkijan hämmästelemään.

perjantai 8. toukokuuta 2015

Tieto ei aina lisää tuskaa...

Olen tainnut useammankin kerran kirjoittaa siitä, että sukutukimus antaa näkemystä historian tapahtumiin. Kun omia sukulaisia on kuollut nälkävuosien aikaan, panee se pohtimaan tuota aikaa hiukan toisin kuin vain yleisellä tasolla. Toimii se myös toisin päin. Jos huomaa, että esivanhempi on kuollut 1866 - 1868, kannattaa muistaa nälkävuodet ja katsoa, oliko kuolinsyynä lavantauti tai muu tarttuva sairaus. Kaiken kaikkiaan hyvästä historian tuntemuksesta on sukututkijalle apua. Omaa sivistystäni en voi tässä suhteessa kehua. Koulussa kyllä olin innostunut historian opiskelusta, mutta sen jälkeen en ole lisännyt tietämystäni mitenkään järjestelmällisesti. Olen lueskellut sitä, mikä on sattunut sillä hetkellä kiinnostamaan.

Kaikki sukuhaarat eivät ainakaan itselleni ole ihan yhtä kiinnostavia. Miksi jokin sukuhaara sitten on erityisen mielenkiinnon kohteena? Ehkä sen tutkiminen on ollut tavallista vaativampaa tai kenties siinä on tapahtunut jotain, mikä vieläkin herättää tunteita. Syitä voi olla monia. Joka tapauksessa tällaisesta haarasta tulee yleensä hankkineeksi enemmän taustatietoa. Jos vaikka perintötila on menetetty vieraalle, tulee yleensä kysyneeksi syytä ja selvittäneeksi joskus koko kylänkin vaiheita. Tai vaikka aviottoman lapsen isä ei koskaan selviäisi, häntä etsiessään sukututkija usein penkoo äidin elämänvaiheet tavallista perusteellisemmin. Kenen luona äiti asui? Missä oli töissä? Miten aviottomiin äiteihin suhtauduttiin? Oliko tapana hakea lapselle elatusapua käräjillä?

Mouhijärven Salmin kylän isojakokarttaa vuodelta 1796. Lähde: Digitaaliarkisto

Kartoistakin olen kirjoittanut aiemmin. Jos hyvin käy, voi sukutilan päärakennuksen sijainnista ja sijainnin muutoksista saada niistä käsityksen. Useammassakin kylässä taisi käydä niin, että talolliset siirsivät rakennuksensa pois tiheästä kyläkeskuksesta hieman väljemmälle alueelle joskus 1800-luvun mittaan. Keitä olivatkaan ne isovanhemmat, jotka tämän tekivät? Oliko syynä paloturvallisuus vai viljelymenetelmien muuttuminen? On pakko tunnustaa, että vanhaa maanviljelystä koskevat tietoni ovat puutteelliset. Isojakokartoista olen joskus katsellut, että kyläläisillä oli humalistoja, kaalimaita ja ehkä jotain karjan laiduntamiseen liittyneitä yhteisiä(?) karjasuojia.

Minun iässäni on jo hyväksyttävä se, että kaikesta kiinnostavasta ei ehdi ottaa selvää. Tieto ei kuitenkaan lisää tuskaa, pikemminkin halua perehtyä siihen, mitä sukututkimus eteen tuo.


maanantai 4. toukokuuta 2015

Amandan jäljillä

Etsiskelin yhtä Amandaa, josta tiesin vain etunimen ja sen, että hän oli syntynyt 1869 Kullaalla. No, siellä oli tuona vuonna syntynyt kaikkiaan neljä tyttölasta, joille annettiin nimeksi Amanda. Kun heidän vaiheittensa selvittäminen  ei tuntunut kohtuuttoman vaikealta, päätin katsoa, kuka heistä olisi se oikea. Tästä Amandasta kerron, koska hänen vaiheensa ovat aika tavallisia, mutta poikkeavat kumminkin hiukan kaikkein tyypillisimmästä tarinasta.

Amanda syntyi huhtikuussa 1869 itsellisperheeseen, jonka isä oli Israel ja äiti Eeva. Muutamat perheen lapsista kuolivat pieninä. Amandan ohella aikuiseksi kasvoi vain veli Kalle. Perhe muutti 1871 Kokemäen Kuoppalan Kierikalle, jossa Israel työskenteli muonarenkinä. Amanda lähti itsekin palvelukseen Kierikalle. Hänelle syntyi avioton poika Frans 1886. Vanhemmat Israel ja Eeva kuolivat 1890. Amanda oli piikana muutamassa talossa, viimeksi Kakkulaisen Lääkärillä. Sieltä hän lähti poikansa kanssa Pertteliin 1892. Hän oli ottanut käyttöön sukunimen Salminen.

Tässä kohdassa pysähdyin miettimään, mikä sai Amandan lähtemään yli 100 kilometrin päähän (jos nyt kartalta oikein arvioin). Oliko siellä ennestään joku tuttu? Perttelissä Amanda asettui Inkeren Katrinebergiin. Se oli iso kartano, jossa oli aiemmin toiminut meijerikoulu. Etsikö Amanda itselleen parempaa työpaikkaa? Muuttaneiden luettelossa hän oli irtolainen, rippikirjassa piika, mutta kun poika Frans1903 muutti Turkuun, kutsuttiin tätä muuttaneiden luettelossa emännöitsijän pojaksi.

Inkeressä oli tarjolla huvejakin silloin, kun Amanda muutti sinne. Lähde: Historiallinen sanomalehtikirjasto

Amanda oli jo 37-vuotias, kun hän 1906 avioitui työnjohtaja Kaarle Hanhilahden kanssa. Tämä oli syntynyt 1874 Mouhijärvellä. Katrinebergiin hän tuli 1904 Tyrväältä. Heille syntyi 1906 loppuvuodesta tytär. Amanda kuoli viisi päivää synnytyksen jälkeen. Verkkolähteistä päätellen tytär jäi eloon ja sai myöhemmin sisaruksia Kaarlen toisesta avioliitosta. Siispä heistä ei tässä  sen enempää.

Amandan muutto Kokemäeltä Pertteliin ja suhteellisen myöhäinen avioituminen herättivät uteliaisuuteni. Muutenhan tarinassa ei ole mitään kovin erikoista. Tämä Amanda ei kuitenkaan ollut se, jota alun perin etsin. Hänetkin sitten löysin, mutta siitä joskus toisen kerran.

Amandan ja hänen läheistensä tiedot ovat peräisin SSHY:n jäsensivuilta, siksi linkit puuttuvat. En tunne jutussa mainittuja seurakuntia juuri ollenkaan. Olen siis pahoillani, jos esimerkiksi jonkin nimen taivutusmuoto poikkeaa paikkakunnalla käytetystä.


perjantai 1. toukokuuta 2015

Tarjolla taivaassa ja maan päällä

Satuin avaamaan radion, kun siellä soitettiin työväenlauluja. Kuuntelin muutamia aamukahvia juodessani. Tuttujahan niistä valtaosa oli. Me, jotka muistamme 70-luvun, olemme niitä tuolloin moneen kertaan kuulleet. Yhden laulun sanoja jäin tarkemmin miettimään. "Yhtehen arvoon kaikki kun saamme, poistuvi riidat, kurjuuskin pois. Luonnon jos aarteet sovussa jaamme, kaikille hyvää kylliksi ois." Laulun sanat ovat Emil Elon ja oletettavasti hän on kirjoittanut tekstin 1900-luvun alussa. 

Tuossa Veljiksi kaikki-laulussa on lupaus paremmasta maailmasta, joka koittaa, kunhan työväki yhdistyy ja voittaa taistelunsa. Samaa lupausta taivaasta jo maan päällä voi kuulla myös joissakin muissa vanhoissa työväenlauluissa. Kovin kaukana ei olla virsien sanoituksista. Siinä missä kirkko lupasi maallisten vaivojen ja vastusten loppuvan kerran taivaassa, tarjosi työväenliike nopeampaa tietä. Piti vain jaksaa taistella.

Yhdet isoisovanhempani olivat jollakin tavalla aktiiveja työväenyhdistyksessä  juuri tuolla aikakaudella. Heitä ja erityisesti isomummuani mietin laulua kuunnellessani. Hän, joka varmasti oli työn, aineellisen niukkuuden, jatkuvien raskauksien ja lasten kuolemien uuvuttama, turvautui molempiin tarjouksiin. Eihän hän paljon työväenyhdistyksen kokouksiin ja juhliin ehtinyt, mutta kävi joskus kumminkin kuulemassa sanaa paremmasta maailmasta. Kävi hän silti kirkossakin, ei sitäkään lupausta kannattanut kokonaan hyljätä. Olihan sitä paitsi lohdullinen ajatus, että kuolleet lapset olivat päässeet taivaan iloon ja välttyneet maisilta vaivoilta.

Turpiinin juoksupyörä tuotti Tammerkoskessa sähköä 60 vuoden ajan. Elinolojen paranemista tämäkin.

Taivas ei ole tullut maan päälle. Erilaiset utopiat, joita on rakenneltu, ovat hajonneet enemmän tai vähemmän onnettomuuksia aiheutettuaan. Monet isoisovanhempiani kiusanneista vaikeuksista on silti voitettu, missä osansa on ollut työväenliikkeelläkin. Jos isomummuni tuota tänään kuulemaani laulua joskus hyräili, ajatteli hän varmasti lastenlapsillaan olevan jo paremmin.