perjantai 29. toukokuuta 2015

Kelloja seinällä ja ranteessa

Eksyin sivulle, joka listasi kellojen kehityshistoriaa. Hämmästyin tiedosta, että rannekello alkoi syrjäyttää taskukelloa jo 1900-luvun alussa. Niinpä rupesin pohtimaan lapsuuteni kelloja. Seinäkello oli pirtin seinällä. Isovanhemmillani se oli punttimallinen, jossa oli vaalea kellotaulu. Meidän lasten mielestä kiintoisa kapistus. Siinä oli jokin koristemaalaus, mahdollisesti kukkia. Yritin löytää vapaasti käytettävää kuvaa sellaisesta, mutta ainakaan suomenkielinen haku ei valitettavasti tuottanut tulosta. Seinäkellojen lisäksi huushollissa oli taskukello (isällä) ja herätyskello.

Seinäkello pixabayssa

Rannekelloja en 50-luvun puolelta muista, siksi ihmettelinkin tuota linkin 1910-lukua. Minulla on myös mielikuva, että sain useasti juosta ulkoa sisälle katsomaan kelloa. Tiedättehän, isoviisari on viitosen kohdalla ja pikkuviisari... Ehkä kaupungissa asuneilla sukulaisilla oli rannekelloja, siitä ei ole varmaa muistikuvaa. Joskus 60-luvun alussa sain itse lahjaksi rannekellon. Luultavasti niitä ilmestyi silloin muidenkin ranteisiin, ei lapsille mitään harvinaisuuksia tuolloin osteltu.

En ole koskaan asunut niin, että mikään tornikello tai vastaava olisi näkynyt ikkunaani tai kirkonkellojen lyönnit olisivat kertoneet ajan. Paitsi radiossa Turun tuomiokirkon kello puolen päivän aikaan. Tehtaan pillin puhallus kuului tiettyinä aikoina läheisessä teollisuustaajamassa.

Jossain vaiheessa aikaa alettiin katsoa matkapuhelimesta. Olisiko ollut 90-lukua? Nuoriso lakkasi käyttämästä rannekelloa. Nykyisin ne lienevät tulleet taas muotiin jonkinlaisina älyversioina. Nyt ajan näkee puhelimesta, tietokoneesta, liikkeiden mainostorneista ja ties mistä. Silti, onko mitään kauniimpaa kuin vanha kello?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti