maanantai 28. syyskuuta 2015

Onko tietoa?

Aloitan tämän positiivisella esimerkillä. Halusin löytää tietoa erään pitäjänsuutarin ottamisesta toimeensa. Kävin läpi digitoidut pitäjän- ja kirkonkokousten pöytäkirjat. Turhaan. Päiväysten perusteella vaikutti, että kaikki eivät olleet säilyneet. Sain jostakin vinkin, että lääninhallituksen arkistot kannattaisi tarkistaa. Vakasta löysinkin muutaman mahdollisen asiakirjan. Siispä paikalliseen maakunta-arkistoon niitä tilaamaan. Ne olivat kuitenkin pettymys. Kysyin arkiston päivystäjältä, tietäisikö tämä, mistä asiakirjoista vielä kannattaisi etsiä. Hän käyttikin pitkään aikaa koneellaan. Oletan, että arkistojen henkilökunnalla on käytettävissään Vakkaa tarkemmat kuvaukset asiakirjoista? No, ei hänkään löytänyt pitäjänkäsityöläisistä mitään sellaista, mitä en olisi jo tarkistanut. Minulle jäi kuitenkin hyvä mieli siitä, että hän oli yrittänyt paneutua ongelmaani.

Usein joudun lähestymään arkistoja sähköpostilla. Kun matkustaa satoja kilometreja arkistopaikkakunnalle, ei "turhien" asiakirjojen selaamiseen haluaisi käyttää kohtuuttomasti aikaa. Yleensä saamani vastaus sisältää kehotuksen katsoa Vakasta ja Portista sekä tarvittaessa tilata tiedot heidän maksullisesta palvelustaan. Kiitos vain, en minä nyt ihan avuton ole noiden palvelujen käytössä. Ja kyllä, haluan tutkia ihan itse, mutta pienet vinkit siitä, mistä lähteistä tietoa kannattaisi etsiä, voisivat joskus olla tarpeen.
 
En tiedä, onko kyse puuttuvasta kyvystä vai halusta. Toisin sanoen, eikö arkistolaisilla ole sen enempää tietoa arkistomateriaaleista kuin meillä tavallisen  tumpeloilla harrastelijoillakaan. Vai eikö heillä ole aikaa tai viitseliäisyyttä katsoa. Sinnikkyys paikalla voi joskus tuottaa vinkin. Sähköpostiin on niin kovin helppo vastata kehotuksella katsoa Vakasta. Tasapuolisuuden nimissä lienee todettava, että olen muuten yleensä saanut hyvää palvelua arkistoissa.

perjantai 25. syyskuuta 2015

Sopeutumista ja joustoa

Jatkan vielä hiukan viimekertaiseen liittyvän aiheen parissa. Tämän tekstin jälkeen aion taas palata turvallisesti sukututkimukseen. Mutta tänään siis sopeutumisesta suomalaiseen yhteiskuntaan. Kenen tulee joustaa ja millä tavoin? Varmasti sekä suomalaisen väestön että tänne tulevien. Pari käytännön esimerkkiä, minulla kun on taipumus suhtautua suuriinkin kysymyksiin aika käytännönläheisesti. 

Koululaitos joustaa ja on pitkään joustanut monella tavoin, myös kantasuomalaisten kohdalla. Lestadiolaisten ei tarvitse osallistua tanssinopetukseen, jehovantodistajien ei tarvitse syödä veriohukaisia. Muitakin ruokavalioita otetaan huomioon ja kasvisruoka on tarjolla aika monessa paikassa. Toimii varmaan hyvänä vaihtoehtona myös possunlihalle. Oppimisen ongelmissa koulu tulee vastaan niin pitkälle kuin resurssit suinkin riittävät. Vapaata saa suvun ja muita juhlia varten, jopa lomamatkoihin. Vasta jos uskonnon ja/tai kulttuurin vaatimukset ovat sellaiset, että kokonaisten oppiaineiden opiskelu vaarantuu tai koulun sääntöjä ei pysty noudattamaan, ollaan vaikeuksissa. Silloin on parasta etsiä joku toinen maa asuinpaikaksi.

Koulun jälkeen olisi toivottavaa päästä työelämään. Maahanmuuttajien kohdalla suomenkielen taidolla on suuri merkitys. Joskus olen miettinyt, että siinä kohdin voisi ehkä vähän joustaa. Joillakin ammattialoilla, ei kaikilla. Akuuttivastaanoton lääkärin ja sairaanhoitajan pitää osata kunnolla suomea. Mutta pitääkö vaikkapa kaikilla teollisuuden aloilla? Valtaosa suomalaisista työntekijöistä on peruskoulun käyneitä ja omaa kohtuullisen engannin taidon. Voisiko työkieli olla englanti? Vai johtaisiko tämä siihen, ettei suomea jakseta opiskella ollenkaan?

Naisten pukeutuminen on oma kysymyksensä. Huivi päässä ei varmaan monessakaan paikassa haittaa ja pitkä hamekin luultavasti käy. Mistä tulee mieleen, että Suomen romanitkin voisivat tutkia vanhoja valokuvia ja todeta, että nykyisen kaltainen romaninaisten asu on aika uusi ilmiö, ei mikään vanha perinne. Siinä on hankala ahtautua vaikka kaupan kassalle eikä burkhakaan oikein työasuksi passaa. Jos töihin haluaa, pitää myös pukeutumisessa osoittaa luovuutta tarvittaessa.

Joustetaan siis puolin ja toisin.

Kuvalähde: pixabay

maanantai 21. syyskuuta 2015

Pakoon vai ei

Olen vain harvoin käsitellyt näissä teksteissä tämän hetken asioita. Nyt kuitenkin tekee mieli puuttua muutamaan asiaan pakolaiskeskustelussa. Eniten harmittaa ihmisten juoksuttaminen rajalta toiselle ja EU:n toimettomuus. Tilanne on niin poikkeuksellinen, että on ihan turha itkeä Dublinin sopimuksen perään. Ei yksittäinen maa, Saksaa ehkä lukuunottamatta, tuollaisten ihmismassojen hallitusta vastaanottamisesta selviä. Kyllä siihen tarvitaan koko unionin voimia. 

Kovasti on esitetty väitteitä siitä, etteivät läheskään kaikki tulijat ole turvapaikan tarpeessa. Pitää varmaan osittain paikkansa. Mutta kuinka moni suomalainen lähtisi tuollaiselle reissulle vain saadakseen jonkun verran paremman taloudellisen aseman? Ei kyse ole mistään huviretkestä. Sopii käydä kumiveneellä näillä Suomen rannikoilla kokeilemassa. Lienee niinkin, että hengenhätää ja taloudellista hätää on Syyriassa ja Irakissa aika vaikea erottaa toisistaan. Tuntuu, että ihmiset alkavat siellä olla aika epätoivoisia. Kun turvapaikan tarvetta nyt kuitenkin tullaan mittaamaan, luulisi, että myös some kertoisi näistä ihmisistä jotakin. Näytä minulle Facebook-sivusi...

Saavatko parempiosaiset lähteä pakolaisiksi? Jos satut omistamaan merkkifarkut ja älykännykän, pitäisikö sinun jäädä odottamaan, että Isis tulee? Kyllä natsi-Saksastakin taisivat lähteä ennen muuta varakkaat juutalaiset. Omaisuus vain tahtoo pakotilanteessa huveta aika tavalla. Ehkä meidän sitten pitäisi yrittää auttaa myös niitä vähemmän varakkaita, jotka ovat jääneet leireille.

On myös sanottu, että nuorten miesten pitäisi jäädä taistelemaan isänmaansa puolesta. Kenen joukoissa niin pitäisi tehdä? Entä jos ei halua taistella maataan repivässä sisällissodassa minkään osapuolen mukana? Eivät meilläkään kaikki lähteneet sotaan 1918. Jotkut joutuivat hankaluuksiin sen takia. Osa myös pakotettiin mukaan. En väitä, että tilanne pakolaisten lähtömaissa olisi samanlainen kuin meillä 1918, yritin vain havainnollistaa.

Eilen näin punaista, kun luin uutisen erään oppilaitoksen tyttöoppilailleen antamasta pukeutumisohjeesta. Ei tällaista! Me pukeudumme niin kuin haluamme eikä siihen ole tulijoilla mitään sanomista. Suomessa ollaan paljolti naisten hoivissa päiväkodista vanhainkotiin ja siihen on uusienkin asukkaiden tottuminen. Naisten ohjeita noudatetaan siinä kuin miestenkin, oli sitten kyse opettajasta, poliisista tai pomosta. Jos se ei jollekin passaa, on parasta etsiytyä muualle. 

Toivoisi, etteivät mielipiteet olisi niin äärimmäisiä suuntaan eikä toiseen. Pakolaisten joukossa on varmasti sama määrä rikollisia tai muuten vain ikäviä ihmisiä kuin ihmisten joukossa muutenkin. Kaikki eivät  tule saamaan turvapaikkaa eikä ole syytäkään, mutta niille jotka saavat annettakoon mahdollisuus. Jos joku sitten ei osaa sitä käyttää, kohdatkoon samat seuraukset kuin suomalainenkin rikoksistaan. Emme voi työntää kaikkia näitä ihmisiä takaisin Ruotsiin, mutta omista arvoistamme meidän ei tarvitse luopua. Mitä ne sitten itse kullakin ovatkaan...

Syksyllä tapahtuu kaikenlaista, yhdet lähtevät, toiset tulevat.

perjantai 18. syyskuuta 2015

Ylimääräinen Yrjö

Setvin tässä taas esipolviani Oriveden Kontilla. 1699 Yrjö Erkinpoika Sahalahden Pajulahdesta esitti syyskäräjillä asiakirjan, jonka nojalla hän sai ottaa viljelykseen Kontin tilan, joka oli jäänyt autioksi edellisen isännän kuoltua. Seuraavan vuoden henkikirjassa  hänet on merkitty Kontille vaimonsa Marian (Marketta, Maija) kanssa. Siellä he asuivat edelleen 1712. Vuoden 1709 henkikirjassa Yrjön kuitenkin kerrotaan olleen sairaalloinen. Sitten seuraa isovihan aika eikä henkikirjoja ole.

Yrjö Erkinpojan ja Maria Simontyttären lapset Simo, Heikki, Maria, Tuomas ja Kustaa tulivat kirjatuiksi kastettujen luetteloihin 1701 - 1711. Ihan heikkona Yrjö ei siis koko aikaa ollut. Vanhin lapsista Antti lienee syntynyt jo ennen Orivedelle tuloa. Nähtävästi joku Oriveden papeista oli paikalla isovihan aikana, koska haudattujen luettelo tietää kertoa, että Kontin isäntä kuoli 1715. Maria Simontytär eli vuoteen 1752. Hänen kuolemansa jälkeen tuli riitaa perinnöstä. Sitä kautta saamme varmistuksen, että edellä mainitut lapset todella syntyivät Kontille eikä joillekin saman kylän samannimisille vanhemmille. Paitsi, että tuomiokirjassa puhutaan Yrjö Yrjönpojasta! Ehkä sitä voisi pitää virheenä, vaikka se esiintyykin kaksilla käräjillä tehdyissä pöytäkirjoissa. Olihan Yrjö Erkinpojan kuolemasta jo kulunut paljon aikaa.

 Saatiinpa yksi pappikin sukuun, tosin "vain" pitäjänapulainen. Lähde: Digitaaliarkisto

Kontilla on kuitenkin ollut joku Yrjö vielä vuoden 1715 jälkeenkin. Hänen lapsensa on kuollut toukokuussa 1720 ja hän itse seuraavana vuonna. Haudattujen luettelo kertoo, että hän oli lautamies. Lautamies? Pidettiinkö isovihan aikana käräjiä? Digitoituina löytyvät Oriveden  pöytäkirjat 1710 eikä niissä ainakaan ketään Yrjö Yrjönpoika-nimistä lautamiestä ole. Yrjö Juhonpoika on Oriveden kylästä, mutta hän oli ilmeisesti Parpolan isäntä ja kuolikin jo 1719. 

Jos oletamme, että tuon perintöriitaa käsittelevän tuomiokirjan tieto on oikea, on Maria Simontyttären pitänyt avioitua 1716 - 1720 jonkun Yrjö Yrjönpojan kanssa. Mikä ei tietenkään tee tästä pöytäkirjassa mainittujen lasten isää. Mutta kyse olikin äidin jälkeensä jättämästä perinnöstä. Tämä Yrjö ei ole voinut olla ihan kuka hyvänsä, kun on lautamieheksi kelvannut. Vai pitääkö olettaa, että Kontilla on asunut vielä erikseen joku lautamies-Yrjö? Isovihan olot olivat sekavat, varmuuteen on vaikea päästä. "Ylimääräisiä" miehiäkin melkein kaksin kappalein.

maanantai 14. syyskuuta 2015

Voisiko pakolaisena tullut ruveta tutkimaan sukuaan?

Jään joskus ihmettelemään vähän hulluja asioita. Uutiset pakolaistulvasta nostivat seuraavan ajatuksen. Entä jos joku näistä Suomeen tulleista (varmaan joku tänne jääkin) joskus tulevaisuudessa haluaisi tietää, ketä hänen sukuunsa on kuulunut? Muutama sukupolvi taaksepäin varmaan löytyisi, jos hän ymmärtäisi kysellä niin kauan kuin vanhemmat tai isovanhemmat ovat elossa. Mutta miten olisi pitemmälle taaksepäin? Miten paljon eri maissa on tallennettuna ja digitoituna väestökirjanpitoa menneiltä vuosisadoilta?

Enhän minä tietenkään pysty hakemaan mitään arabiankielistä aineistoa. En siis pysty selvittämään, onko sellaista olemassa. Sama koskee kokonaisia maanosia. En tiedä, kirjaavatko muut uskonnot harjoittajiaan jollakin tavalla. Mutta aina voi tietysti vilkaista, mitä alan suuret (amerikkalaiset) toimijat tarjoavat. 

Aloitin FamilySearchista, joka on ilmainen mormoonien (LDS) ylläpitämä tietokanta. Tarjolla ovat kaikki maanosat painottuen kokoelmien määrillä mitattuna kuitenkin selvästi Yhdysvaltoihin, Manner-Eurooppaan, Britaniaan ja Irlantiin sekä Kanadaan. Afrikasta mukana ovat Etelä-Afrikka, Ghana, Kap Verde, Liberia ja Zimbabwe, viimeiset neljä tosin vain parilla kokoelmalla kukin. Lähi-Idän alueelta ei näyttäisi olevan kerrassaan mitään. Huonolta siis näyttää pakolaistamme ajatellen. Eivätkö britit vaivautuneet suorittamaan väestönlaskentoja siirtomaissaan?

Sitten kaupallisen Ancestryn tietokantoja selaamaan. USA, Kanada, osa Euroopan maista, Uusi Seelanti, Australia ja Meksiko löytyvät listalta. Siellä ei ole esimerkiksi Suomi, vaikka jonkun verran kastetietoja Suomesta lienee tietokannassa. 

Edelliseen on lisättävä, että Amerikan mantereelle tulleista siirtolaisista löytyy noista tietokannoista tietoja lähtömaasta riippumatta. Maahan tulleista matkustajista on pidetty kirjaa jo melko varhain. Heistä löytyy tietoa myös Britaniasta ja Australiasta. Kansalaisuushakemuksetkin on kirjattu.

On epävarmaa, jääkö Irakin tai Syyrian digitoimattomista arkistoista juuri mitään jäljelle. Se ei tietenkään ole heidän suurin huolensa tällä hetkellä. Kysymyksenikin jääköön siis vastausta vaille.

Kuvalähde: pixabay

perjantai 11. syyskuuta 2015

Kylä paloi poroksi

Olen joskus aiemminkin kirjoittanut paloavusta. Käräjillä saatettiin tutkia tulipalon syttymissyytä ja päättää vahingoista maksettavista korvauksista. Näin oli myös Orivedellä. Oriveden pitäjän Oriveden kylässä (varmaankin kirkonkylä, joskus käytettiin myös nimeä Seppälä) oli iso tulipalo helluntailauantaita vasten yöllä eli 24.5.1740. Samaan aikaan oli vielä ollut myrsky,joka varmaan levitti tulta. Palo lähti liikkeelle Teerijoen talon jonkinmoisesta erilisestä keittiöstä, jossa oli päivällä poltettu viinaa. Useampi todistaja kuitenkin vakuutti, että tuli oli silloin huolella vedellä sammutettu.   

Kuvalähde: pixabay

Käräjäoikeuden pöytäkirjassa kerrotaan esi-isäni Antti Tuomaanpoika Kontin kärsimistä vahingoista seuraavaa: 

- pirtti (neljä syltä pitkä ja leveä) 40 kuparitaalaria
- vierastupa 40 taalaria
- navetta 40 taalaria
- pienempi navetta 30 taalaria
- rehulato 30 taalaria
- riihi 60 taalaria
- toinen riihi, jota ei arvioitu
- olkilato 30 taalaria
- talli 40 taalaria
- työkaluvaja 30 taalaria
- rakennus (wisthus) 30 taalaria
- lisäksi pienempiä summia sikalasta, veräjistä, ruumenladosta, kahdesta hopeasormuksesta ja käteisestä

Yhteensä Antin menetykset arvioitiin 438 taalariksi. Eläimet olivat nähtävästi jo ulkona ja näin säästyivät palolta. Viljaa, heiniä tai olkia ei ole kirjattu. Ilmeisesti niiden määrä oli keväällä vähäinen. Mahdollisesti touot oli jo tehty. Oli siinä Antilla ja perheellä rakentamista. Korvauksien (412 taalaria) kattavuutta on vaikea arvioida. Vastaavasti on lueteltu 10 muun kyläläisen kärsimät vahingot. Käytännössä koko kylä lienee tuhoutunut. Luultavasti talot sijaitsivat lähekkäin, koska tuli levisi niin moneen. Kirkko kuitenkin nähtävästi säästyi tulelta.

Ei, en ole kahlannut läpi kaikkia mahdollisisa Orivettä koskevia tuomiokirjoja. Oikopolkunani toimii edelleen julkaisu Vanhaa Orivettä koskevia tuomiokirjapomintoja keskiajalta 1870-luvulle. Olen kuitenkin katsonut, mitä alkuperäisessä sanottiin Kontista.


maanantai 7. syyskuuta 2015

Kohtasivatko isovanhemmat pakolaisia?

Sukututkijalla tahtoo olla taipumus peilata nykyajan tapahtumia menneisyyteen. Tuo otsikon kysymys heräsi tietenkin nykyisestä pakolaiskeskustelusta. Sivumennen sanoen käytän tässä sanaa pakolainen ihmisistä, jotka ovat joutuneet jättämään kotiseutunsa sodan, vainon tai muun ulkoisen syyn takia. En ole perehtynyt sanan viralliseen määritelmään.

Kuvituskuvassa synagoga. Pakolaisuus on ollut tuttua juutalaisille.
 
Tietysti kaikki sota-ajan eläneet kohtasivat karjalaista evakkoväkeä. Kyllähän heitä voi tuon määritelmäni mukaan  pakolaisina pitää, vaikka he pysyivätkin omassa maassa ja heille pyrittiin löytämään korvaavat tilat tai asunnot mahdollisimman pikaisesti. Ihan kitkatonta ei heidän tulonsa uusille asuinalueille ollut, mutta paikkansa uusissa kotikylissään he löysivät nopeasti, jopa keskeltä satakuntalaisasutusta. 

Mutta tuli Suomeen ihan oikeita ulkomaalaisiakin. Venäjän vallankumousta pakoon lähti paljon porukkaa, osa Suomeen tai ainakin Suomen kautta muualle Eurooppaan. Varsinaiset venäläiset keskittyivät enemmän Helsingin seudulle ja ehkä silloiseen Kaakkois-Suomeen. Tiedän kuitenkin 1920-luvulla satakuntalaisella maaseudulla asuneita inkeriläisiä. Oletan, että he olivat pakolaisia. Toinen vaihtoehto tietysti olisi, että he olisivat tulleet jo tsaarin aikana, mutta sitä eivät ainakaan 1910-luvun kirkonkirjat tai henkikirjat tue. 

Satakuntalaiset isovanhempani varmasti ainakin tiesivät, luultavasti myös tunsivat nämä naapurikylässä asuneet inkeriläiset. Mitään tietoa siitä, miten heihin suhtauduttiin, ei ole nykypäivään säilynyt. Pitänee joskus kaivaa esiin vuoden 1922 Aamulehden numeroita. Wikipedia kun tietää kertoa, että tuolloin Suomessa oli 33 500 Venäjältä tullutta pakolaista. Ei ihan vähän senaikaiseksi. Muuttamiseen sinänsä oli totuttu, olihan suomalaisia mennyt vuosisadan alussa Amerikkaan ja 1918 Venäjälle. Varmasti ennakkoluuloja kuitenkin oli myös silloin.

perjantai 4. syyskuuta 2015

Isoperheen Juho

Laitoin edelliseen tekstiin väärän kuvan. Siinä kyse oli Yrjö Mikonpojan vaatimuksista. Tässä siis oikea:

Lähde: Digitaaliarkisto

Mutta se viimekertainen kuva oli kyllä itselleni tärkeä. Ennen tuon tuomiokirjapykälän huolellista lukemista ei minulla ollut tietoa, että Mikko Antinpoika Isoperheellä Koivuniemestä ja hänen kolmannella vaimollaan Maria Jaakontyttärellä oli myös Juho-niminen poika. Häpeä tunnustaa, mutta se johtui siitä, ettei Hiskissä ole vuoden 1757 kastettuja Orivedeltä.  Digitoitu ne kumminkin on. 

Tässä Juhon tarina lyhyesti. Hän syntyi 1757 perheen nuorimpana lapsena. Äiti Maria Jaakontytär kuoli, kun poika oli vuoden ikainen. Isä Mikko Antinpoika eli vielä parikymmentä vuotta, mutta lienee ollut ainakin osittain huonossa kunnossa, koska luovutti isännyyden vanhimmalle pojalleen Kaapolle jo ennen Juhon syntymää. Käräjillä todettiinkin Kaapon yhdessä vaimonsa Riitta Erkintyttären kanssa kasvattaneen Juhon. Kaappo oli Juhon velipuoli.

Juho vaati 1779 Isoperheen tilan jakamista Kaapolle ja itselleen. Kaappo ei ajatuksesta pitänyt. Hänen perustelunsa mukaan tila ei ollut riittävän iso jaettavaksi. Katselmusmiehet nimettiin käräjillä asiaa tutkimaan. Juho kuitenkin kuoli 1780, ilmeisesti ennen kuin katselmusta ehdittiin pitää. Keuhkotauti vei nuoren miehen. Hän ei ollut naimisissa. Luultavasti hän ei sairastanut pitkään, kun vielä edellisenä syksynä vaati tilan puolikasta itselleen. Lopulta tila jaettiin Kaapon ja Juhon täysveljen Yrjön kesken.

tiistai 1. syyskuuta 2015

Kadonnut Maria

Edellisviikolla kirjoitin Orivettä ja Längelmäkeä koskevista tuomiokirjamerkinnöistä, jotka löytyvät verkosta. Otin jo silloin sukututkimusohjelmaan muistiin pari poimintaa, jotka käsittelevät Mikko Antinpoika Koivuniemen (Isoperheen) lapsia. Mikko oli ollut kolme kertaa naimisissa. Ensimmäisestä ja viimeisestä aviosta oli aikuiseksi eläneitä lapsia. Nämä olin Hiskiä apuna käyttäen jo aiemmin etsinyt kastettujen luetteloista, joten nimet ja syntymäajat (1731 - 1752) olivat tiedossa. Käräjillä käsiteltiin tilan jakamista.

Käräjäpöytäkirjat 1770-luvun lopusta ja 1780-luvulta sekä rippikirjat tiesivät kertoa, että vanhin lapsi Maria oli Korrin talossa setämiehen vaimona, esi-isäni Kaappo Isoperheen isäntänä, Helena lampuodin vaimona Padasjoen Alholla, Antti asui tuolloin vielä kotonaan, mutta avioitui myöhemmin Eerolan talon leskiemännän kanssa ja Tuomas oli renkinä Kangasalan Siitamassa. Yrjö halusi jakaa kotitilan Kaapon kanssa, mikä myöhemmin toteutuikin ja hänestä tuli Tanhuanpään isäntä. Maria oli avioitunut Matti Matinpojan kanssa ja perhe asui Suomasemassa Tammelan torppareina. Nuorin Reko oli tuohon aikaan Hirvijärvellä torpparina. Nuorempaa Mariaa ja Juhoa (josta joskus myöhemmin) lukuunottamatta kaikkien elämänvaiheita pystyi seuraamaan kuolemaan saakka.

Yhden Isoperhettä käsittelevän pykälän alkua. Lähde: Digitaaliarkisto

Mikko Antinpojalla tosiaan oli kaksi Maria-nimistä tytärtä, eri avioliitoista tosin. Jotta homma ei olisi liian helppo, oli Koivuniemeen syntynyt 1750 peräkkäin kaksi Maria Mikontytärtä, toinen 15.3 ja esitätini 18.3. Ensimmäinen Maria oli kuitenkin kuollut pienenä. Lisäksi Suomasemaa ei löydy ihan ensimmäisestä rippikirjasta (1780 - 1784) ja seuraavasta on Tammelan oikea sivu syntymäaikoineen poissa. Maria ja Matti siinä kyllä näkyvät. Seuraavissa rippikirjoissa on perhe merkitty vuoroin Tammelan, vuoroin Tammivuoren torppaan ja Maria on saanut syntymäajan 15.2.1750. Kun vihittyjen luettelo ei näytä kertovan Matin ja Marian avioitumisesta mitään, tarvitaan tosiaan nuo tuomiokirjan tiedot Marian yhdistämiseksi Tammelaan.

Matti ja Maria elelivät Suomasemassa, kunnes Matti kuoli 1805. Seuraavaan rippikirjaan Maria merkittiin leskenä ja hän kävi ehtoollisella Tammelasta 1.8.1813. Hänen kohdallaan ei ole merkintää kuolemasta tai uudesta avioliitosta. Seuraavasta rippikirjasta häntä ei kuitenkaan löydy Suomasemasta, josta tosin Jussilan sivu puuttuu. Että pitikin olla vaikeasti etsittävä naisihminen!