perjantai 30. lokakuuta 2015

Varpuisen toinen vaimo

Taannoin kirjoitin Suoniemen Pakkalan rakuuna Tuomas Sparfista. Kun hänen vaimonsa Kaisa Mikontytär kuoli 1842, avioitui Tuomas vielä samana vuonna uudelleen. Uusi puoliso oli Elisabet (Liisa) Kallentytär Boll. Hänet on rippikirjassa merkitty Pälkäneellä syntyneeksi. Tiedossa on vain synnyinvuosi 1791, jos sekään nyt on oikea. Boll kuulostaa sotilasnimeltä ja Hiski auttaa löytämään Liisan Mouhijärveltä

Rippikirjojen ja kolmen säilyneen muuttokirjan avulla hänen kulkuaan Mouhijärven, Pirkkalan ja Suoniemen välillä pystyy kohtuullisen hyvin seuraamaan. Hän avioitui Mouhijärvellä 1821 sotilas Tuomas Bollin kanssa, joka sittemmin 1832 merkittiin Ekipaasiin siirtyneeksi ja pian tämän jälkeen Liisasta tuli leski. Mutta mistä Liisa tuli Suoniemelle? Varhaisin muuttokirja kertoo reserviläisentytär Liisa Kallentytär Åhlin muuttaneen 1810 Suoniemen Kauniaisista Mouhijärvelle. Kauniaisiin hän olisi tullut 1803 Pälkäneeltä. Rippikirja kuitenkin antaa aavistaa, että jo 1800 syntynyt sisko Anna olisi tullut maailmaan Suoniemellä, mikä pitääkin paikkansa. 

Tämän jälkeen alkaa Liisan jäljittämisessä tulla hankaluuksia. Jälki päättyy Pälkäneen rippikirjan sivulle. Karkkuun (Suoniemi oli Karkun kappeliseurakunta) muuttaneiden Kalle Simonpojan ja Anna Juhontyttären aiempia vaiheita näyttää olevan mahdoton selvittää. Ja miksi Liisan patronyymi on tuossa Juhontytär? Todennäköisesti se on merkintävirhe. Mahdollista myös on, että hän olikin Annan aiemmasta avioliitosta, varsinkin kun seuraava lapsi syntyi vasta 1798 Pälkäneellä. Hiski ei löydä Liisalle syntymäpaikkaa. 


Liisan alkuperä jää siis avoimeksi.  Varpuisessa hän eleli, kunnes 1855 kuoli.

maanantai 26. lokakuuta 2015

Esiäitini Beata

Minulla taitaa olla useampiakin Beata-nimisiä esiäitejä. Tällä kertaa kerron lyhyesti Oriveden Koivuniemestä kotoisin olleesta Beata Erkintyttärestä. Hänen kotitilaansa sanottiin Mikkolaksi. Beata syntyi heinäkuussa 1803 vanhempiensa kolmantena lapsena. Hän lienee viettänyt suhteellisen turvattua elämää maatalossa. Isä Erkki Kaaponpoika tosin kuoli Beatan ollessa 18-vuotias. Äiti Sofia Heikintytär eli vielä pitkään.  Marraskuussa 1825 Beata vihittiin Oriveden Kontin Heikki Kustaa Juhonpojan kanssa. Vihittäessä Beata käytti morsiuskruunua (tai muuta vastaavaa juhla-asua). Tytär Maria Kustaava oli kuitenkin todennäköisesti tuolloin jo saanut alkunsa, koska syntyi toukokuussa 1826.

Heikki ja Beata saivat toisen lapsensa syyskuussa 1828. Tämä sai nimen Kristiina Loviisa. Kristiina kuoli yhdeksän kuukauden ikäisenä. Samana vuonna, lokakuussa 1829, kuoli myös äiti Beata. Kuolinsyy oli ajalle tyypillinen, nimittäin keuhkotauti. Mistään ei käy ilmi, kuinka pitkään hän sitä sairasti. Emme tiedä, oliko kyseessä pitempikestoinen tuberkuloosi vai nopeasti tappanut keuhkokuume. Heikki oli toista vuotta leskenä ennen kuin avioitui uudestaan.

Kuu on tänään lähes täysi. Varmaan Beatakin sellaista joskus ihaili. Lähde: pixabay

Kovin on siis tuttu Beatan tarina. Paljon ei siitä poikkea Maria Kustaavankaan kohtalo, vaikka hän eli hiukan pidemmän elämän kuin äitinsä. Hän ehti saada kolme lasta.  Beata on nimenä kiehtonut minua pitkään. Se on äänneasultaan kaunis. Tosin rohkenen epäillä, ettei Beatan ympäristö Orivedellä saanut pehmeätä b-kirjainta aikaiseksi. Ehkä häntä kutsuttiin Pietaksi. Valitettavasti ie-kirjainyhdistelmä tahtoo noilla seuduilla muuttua ia- tai iä-muotoon. En tosin ole Oriveden murteen asiantuntija. Hm, Peata tai varsinkaan Piata ei kuulosta yhtä kauniilta.

perjantai 23. lokakuuta 2015

Harrastus koukuttaa

Sukututkimusta tekisin vaikka kuinka pitkään. Olen varmasti kehittänyt tähän harrastukseen jonkinasteisen riippuvuuden. Huomaan sen, kun jonkun uuden lähteen ääreltä on pakko poistua. En silti usko, että riippuvuuteni on kovin vakavaa. Minulla on muitakin harrastuksia eikä sosiaalinen elämäni ole mitenkään kuihtunut. Mitenkähän ennen oli? Oliko tavallisilla ihmisillä harrastuksia, joista oli vaikea irrottautua?

Eihän kansanihmisillä varsinaisesti ollut aikaa harrastaa, arjen työt veivät melkein kaiken ajan. Omista sukulaisista tiedän, että he harrastivat silti käsitöitä ja lukemista. Käsitöiden tekoa kai pidettiin suhteellisen hyväksyttynä ja osin pakollisena puuhana. Mutta kyllä nämä ihmiset olivat nimenomaan harrastuneita, monet kauniit tuotteet ovat vieläkin ilonamme. Vähemmälläkin koristelulla olisi toki arjessa pärjätty. Luultavasti heitäkin harmitti, kun pöytäliinan merkkaus tai puuesineen koristelu piti lopettaa jonkin valttämättöman askareen takia.

Tässä on vasta harjoiteltu ja harjoitus teki mestarin.
 
Lukeminen ja kirjoittelu olivat arvoasteikolla alempana. "Pilaat silmäsi, kun aina istut nenä kiinni kirjassa". Lukuharrastuksesta voidaan kai puhua vasta 1800-luvun loppupuolelta lähtien. Perukirjoissa on maaseudulla sitä ennen mainittu lähinnä uskonnollista kirjallisuutta. Kirjastojen syntyminen ja julkaisujen määrän kasvu toivat lukuharrastuksen tavallisen kansan pariin. Hyödytöntähän sellainen oli, mutta varmasti koukuttavaa. 

Kansanihmiset myös kirjoittelivat. Tekivät merkintöjä almanakan syrjään, kirjasivat päiväkirjaan tapahtumia tai laativat laajempia kertomuksia.  Jossain määrin heidän tuotoksiaan on julkaistukin. Aleksis Kivi, F.E. Sillanpää ja Pentti Haanpää nousivat kirjailijoiksi. Arvostus omana aikana ja omalla paikkakunnalla vaihteli. Kirjailijat elättivät itsensä kirjoittamalla, muutkin kirjoitustaitoiset saattoivat hankkia lisätuloja, mikä kai lisäsi arvostusta. Kirjoittamisen pakko tuli kuitenkin ihmisestä itsestään.

maanantai 19. lokakuuta 2015

Herjattiin sitä ennenkin

En kauheasti seuraa verkkokeskusteluja, en ainakaan sellaisia, joissa aihe on kovin tunteita herättävä. Siitä huolimatta silmiin osuu toisinaan melkoisia riman alituksia. Suoranaista haukkumista ja nimittelyä. En silti usko, että suomalaiset olisivat tässä suhteessa kovin paljon muuttuneet huonompaan  suuntaan. Tekniikan kehitys vain tarjoaa mahdollisuuden työntää törkeydet kaikkien nähtäville. Harvempi viitsi ostaa postimerkkiä ja lähettää haukkumakirjettä jollekin, jonka toimintaan oli tyytymätön. Sitäkin toki tapahtui. Nyt tekstinsä saa someen ihan ilmaiseksi.

Sukuuni kuuluneet ovat kyllä olleet käräjillä vastaamassa nimittelyistään. Aika suosittua tuntui olleen toisen nimittely koiraksi. Ainakin yksi esi-isäni oli tällaisesta syytettynä. Ja poiminnat Oriveden tuomiokirjoista löytävät peräti 16 (jos oikein laskin) tapausta, jossa toista on haukuttu tai väitetty haukutun koiraksi. Täsmennyksiäkin löytyi: verikoira, musta koira, nälkäinen koira ja saksalainen koira. Suosittua oli myös käyttää sanaa "hundsvott". Nyt vasta tajusin, että meidän hunsvottimme liittyy ruotsin koira-sanaan. Suhteemme koiraan on tainnut muuttua. Kun niitä nykyisin pidetään melkein perheenjäseninä, harvalla kai tulisi mieleen haukkua toista koiraksi. Aiemmin eläimen arvostus lienee ollut heikompi. 

Jätän tästä pois nykyisinkin käytössä olevat loukkaavat ilmaisut. Niissä ei ole mitään uutta, mitä nyt v-alkuista sanaa oli lisämääreillä väritetty. Orivedellä on kiukun kohdetta nimitelty myös kelmiksi, nartuksi, pyöveliksi, murhamieheksi, nylkyriksi, maanpetturiksi (edellisestä kuninkaasta), varkaaksi, kanaljaksi, kaljatynnyrintapiksi ja konnaksi. Ymmärtämättä jäi, mitä ilmaukset "skråfoss" ja "du är wärre än en oruocko" tarkoittivat. Linnunpelätin ja ruokoton?


Kuvalähde: pixabay

perjantai 16. lokakuuta 2015

Luettelo kateissa Keuruulla

Esiäitini Maria Yrjöntytär muutti toisen puolisonsa Tuomas Tuomaanpojan kanssa Orivedeltä Keuruulle 1790-luvun lopussa. Muutto sattui  aikaan, jolta puuttuvat syntyneiden, vihittyjen ja kuolleiden luettelot. Hiskin mukaan pappilan palossa 1809 tuhoutui osa arkistosta. Rippikirjoissa he sentään näkyvät Tiusalan Harjulassa, tosin vain muutamalla ehtoollismerkinnällä. Äkkiseltään voisi ajatella, että he muuttivat taas, koska kuoleman ajankohtaakaan ei ole kirjattu.

Hiskiin heidän kuolemansa kuitenkin on merkitty. Tuomas on sen mukaan haudattu 1802 ja Maria 1803. Molemmat tiedot perustuvat perunkirjoituksesta suoritettuun maksuun. Muistelen vielä viime vuosisadan perukirjoissa nähneeni vaivaisprosentin tai tekstin "köyhille". Siispä tarkistamaan vaivaiskassan tilejä, jotka onneksi on digitoitu. Niistä ei kuitenkaan ole apua. Maksuja on peritty tai kolehtia kerätty häissä, kihlajaisissa ja kastajaisissa. 1803 mainitaan myös hautajaiset ja lahjoitukset. Mutta perunkirjoituksia ei.

Olisivatko maksut menneet kirkonkassaan? Ei tärppää sieltäkään. Maksuja on peritty hautauksista, mutta yksilöimättöminä, sakkoina, kotivihkimisistä ja saatu lahjoituksina. Perukirjoja ei taaskaan mainita. Jotta tieto on saatu Hiskiin ja sitä ennen todennäköisesti mustiin kirjoihin, on sen kuitenkin täytynyt olla vähintään mikrofilmatussa asiakirjassa tai sitten jonkun erikseen laatimassa luettelossa. En usko, että tuomiokirjoja tai edes seurakunnan arkistoa on käyty läpi kovin laajasti.  Haku Astiasta kyllä kertoo, että joitakin tilejä seurakunnasta on ainakin digitoimatta, kenties myös mikrofilmaamatta.

Sisäkuva Keuruun vanhasta kirkosta. Lähde: wikimedia

Onko tässä nyt jotain, jota en huomaa? Ehkä luettelo jossain erikoisemmassa paikassa, kuten rippikirjojen lopussa. Niitäkin olen yrittänyt tarkistaa, toistaiseksi turhaan. Keuruun käräjäkunnan perukirjoja näyttää kyllä olevan Jyväskylän maakunta-arkistossa, ehkä on joskus suunnattava sinne.

maanantai 12. lokakuuta 2015

Vappu lähti Venäjälle

Arvelin Hiskin ja alkuperäisten kirkonkirjojen perusteella, että Oriveden Paavolan eli Ruikan Knut Tuomaanpojan vaimo oli kuollut 1693. Pari vuotta myöhemmin hän avioitui Anna Juhontyttären kanssa. Knut kuitenkin kuoli jo saman vuoden (1695) lopussa. Tytär Vappu syntyi seuraavan vuoden keväällä. Anna oli muutaman vuoden leskenä ennen kuin uudenvuodenpäivänä 1699 avioitui Hörtsänän Yrjö Eskonpojan kanssa. Samana vuonna heille syntyi Juho-niminen poika. Ehkä lapset kuolivat pieninä.

Noin arvelin asioiden menneen. Tiedot olivat kuitenkin niin niukat, että olin varautunut jättämään Knutin toisen (?) avioliiton kokonaan pois, semminkin kun oma esi-isäni syntyi hänen edellisestä liitostaan. Sitten tein haun Oriveden tuomiokirjapoimintoihin. Sen maininta vahvisti arveluni ja pystyin tuomiokirjasta toteamaan päättelyni oikeaksi. Ruikka on tosin siinä vaihtunut Raukoksi ja Lauri Knutinpoika kertaalleen pojakseen Juhoksi, mutta muuten kaikki täsmää. Oikeutta käytiin Vapun perintöosuudesta, jota veli Juho vaati haltuunsa. Mielenkiintoisinta oli kuitenkin, että tekstissä sanottiin Vapun edellisen sodan (isovihan) aikana avioituneen Venäjälle ja kääntyneen ortodoksiseen uskoon. 


Olen toki monesta lähteestä lukenut, että venäläiset veivät suomalaisia vankeina ja orjiksi Venäjälle. Mutta että avioliitto? Kun tuomiokirja on kirjoitettu 1736, olisi siinä varmasti kerrottu, mikäli Vappu olisi viety väkisin. Isovihan aikaa on tutkittu ja varmaan jossain kirjassa silloin solmituista avioliitoistakin olisi jotain. Verkkolähteistä en löytänyt mitään asiaan liittyvää. Oriveden vihittyjen luetteloon on kirjattu avioliittoja koko miehityksen ajan. Yhtään venäläisen kanssa solmittua liittoa en huomannut. Ehkä Vappu onkin ensin kääntynyt ortodoksiksi ja vihitty vasta sen jälkeen. 

En edes kuvittele saavani selville mitään Vapun myöhemmistä vaiheista. Olipahan vain mielenkiintoista löytää Venäjälle kulkeutunut esitäti.

perjantai 9. lokakuuta 2015

Joulupukkia odotellessa eli Digitaaliarkiston uutuuksia

Yleensä tarkistan perjantaisin arkistolaitoksen sivuilta viikon aikana digitoidut asiakirjat. Tunnelma on hiukan niinkuin pikkulapsella joululahjoja avatessa. Sattuisiko sieltä löytymään jotain minua todella kiinnostavaa? Ihan viime aikoina ei ole sattunut, mutta toivossa on hyvä elää. 

Kateeksi käy niitä, joilla on viipurilaisia sukujuuria. Hiljattain on digitoitu hurja määrä rakennuspiirustuksia Viipurin maistraatin arkistosta. Työ on ilmeisesti edelleen kesken. Jos sukulaisia on asunut Viipurissa ennen sotia, näyttää olevan hyvät mahdollisuudet löytää sen talon piirustukset, jossa he ovat asuneet.

Kiesinkadun talo. Lähde: Digitaaliarkisto
 
Mitenkähän on Tampereen laita? Digitaaliarkistossa ei näyttäisi olevan mitään vastaavaa. Voisin kuvitella, että kaupunginarkistosta löytyisi jotakin. Kokoelmaluettelo vuodelta 2013 on kovin pitkä eikä sisällä hakumahdollisuutta. Erinäisten asunto-osakeyhtiöiden (ilmeisesti purettujen talojen) papereita siellä kyllä on, ehkä niiden joukossa on myös piirustuksia. Tai sitten ovat vain asukasluetteloita. Maistraatin arkisto näyttää käsittävän 216 hyllymetriä aineistoa. Pitäisi tietää aika tarkasti, mitä siitä tilaa. Voisin kokeilla tilata aineistoa Armonkallion Helenankadun kiinteistöstä, jossa esi-isäni asui vuokralla. Hyvällä tuurilla siitä voisi olla piirustukset. Kyttälän ja Juhannuskylän numerotorpista sellaisia ei laadittu.

Mutta palataanpa Digitaaliarkiston uutuuksiin. Eniten minua ovat nyt kiinnostaneet Kauppa- ja teollisuushallituksen arkiston luettelot elinkeinonharjoittajista ja teollisuuslaitoksia koskevat ilmoitukset. Teollisuuslaitos on tuossa vaiheessa, siis 1800-luvun lopussa ja seuraavan vuosisadan alussa, voinut tarkoittaa vaikka myllyä tai jopa nahkurin verstasta. Turun ja Porin läänistä ei ilmeisesti ole vielä digitoitu elinkeinonharjoittajia ja käsityöläisiä, teollisuuslaitoksia sen sijaan löytyy joiltakin vuosilta. Yksittäisen pitäjän löytäminen on suhteellisen haastavaa, johtuneeko heikosti järjestetyistä asiakirjoista vai puuttuvista ilmoituksista. Mouhijärven Villakehruutehtaan ilmoitukset löysin vuosilta 1896 ja 1897.

maanantai 5. lokakuuta 2015

Makaronivelliä ja karjalanpiirakoita

Ihan kaikki pakolaiset eivät ole ihastuneet suomalaiseen (tai ainakaan oululaiseen) kouluruokaan. Syitä on sen verran pohdittu jo julkisuudessa, ettei niistä tässä enempää. Mitähän mahtaisivat nykynuoret - niin suomalaiset kuin irakilaisetkin - tuumata, jos heidän eteensä tuotaisiin 50-luvun kouluruokaa? Makaronivelliä, makkarasoppaa... Hernekeitto taitaisi olla samaa kuin nykypäivänä. Muuten liikuttiin keitto- ja vellilinjalla ihan koulukeittolan varustelun takia. Vihannekset eivät vielä kuuluneet ruokavalioon. Makkarakeitto sisälsi vain perunoita ja halvinta lenkkimakkaraa.

Emme me olleet kotonakaan tottuneet mihinkään gourmet-aterioihin (sanaa ei edes tunnettu tuon ajan maaseudulla). Läskisoosia tai silakkaa tuli aika usein pöytään. Jos saatiin paistettua ryynimakkaraa, oli meidän lasten mielestä pieni herkkuhetki. Lihapullat olivat varsinaista juhlaruokaa. Kyllä kai järvikalojakin joskus syötiin, mutta harvemmin. Kalastusta taidettiin harjoittaa vain kutuaikaan. Keitoista muistan kaalikeiton, hernekeiton ja klimppisopan. Nälissään ei tarvinnut olla, jotain suuhunpantavaa oli tarjolla. Aterioiden tarkoitus oli tehdä kylläiseksi ja antaa energiaa raskaaseen työhön. 

Edellisellä vuosikymmenellä satakuntalainen ruokakulttuuri oli kohdannut karjalaisen, kun evakot asettuivat asumaan kyliin. Oli siinä paikkakuntalaisilla ihmettelemistä, kun karjalaisemännät leipoivat piirakoitaan. Vierailut siirtolaisperheissä tutustuttivat meidät lapsetkin niihin. Erityisesti on mieleeni jäänyt herkullinen rahkapiirakka, jota Karjalasta tullut naapurintäti usein teki, kun oli kutsunut vieraita. Kotona ei oikein sen kehumisesta tykätty, sen verran epäluuloja heimojen välillä oli. Vielä 50-luvulla satakuntalaiset pysyttelivät omissa perinteisissä ruuissaan. Vasta seuraava sukupolvi otti vaikutteet vastaan.

Mämmi kuului satakuntalaiseen perinteeseen. Lähde: "Mämmi". Licensed under CC BY-SA 3.0 via Commons - https://commons.wikimedia.org/wiki/File:M%C3%A4mmi.jpg#/media/File:M%C3%A4mmi.jpg

perjantai 2. lokakuuta 2015

Sukututkijan ergonomiaa

Hiljattain jouduin seuraavaan tilanteeseen eräässä arkistossa: mikrokortinlukulaite aseteltuna tietokonepöydälle ja sinänsä ihan hyvä työtuoli. Paitsi, ettei tuoli sopinut pöydän syvennykseen eikä lukulaitetta uskaltanut siirtää pöydän reunaosalle, joka vaikutti olevan enemmänkin näppäimistöä varten. Jotenkin siinä muutaman tunnin sinnittelin, onneksi tutkittavaa ei ollut kovin paljon. Paikat olivat kyllä jumissa jälkeenpäin.

Arkistolaitoksen tutkijainsaleissa - ainakin niissä, missä olen käynyt - ergonomia on kohtuullisen hyvin otettu huomioon. Työtuolia pystyy yleensä säätämään ja pöydillä on kylliksi tilaa asiakirjoille. Hiukan heikompi tilanne voi olla tietokoneiden ja lukulaitteiden luona. Oma läppäri ei aina oikein sovi niin, että sillä voisi tehdä muistiinpanoja saamatta niskojaan kipeiksi. Sama pätee kirjastojen vastaaviin laitteisiin.

Jos tekee tutkimusta vieraalla paikkakunnalla, joutuu tavallisesti majoittumaan jonnekin. Usein haluaisi illalla joko valmistautua seuraavaan päivään arkistossa tai käydä läpi kuluneen päivän löytöjä. Majapaikkojen pöytien ja tuolien tilanne vaihtelee aika tavalla. Ymmärrän vaatimattoman tason, jos majoitun halvalla. Sen sijaan ihmettelen tavallisia hotellihuoneita. Miten työmatkalaiset oikein tekevät niissä hommiaan? Kunnon työpistettä ei tahdo löytyä. 

Nyt te tietysti luulette, että minulla on kotona  sähköinen säädettävä pöytä ja huipputyötuoli. Ei ole, ihan tavallisia ne ovat. Kuitenkin aikojen kuluessa jotenkin valikoituneet omien mittojeni mukaisiksi.


Tällainenkin kelpaisi, kun pöydän korkeus olisi oikea. Lähde: pixabay